Muuan kosinta.
Nick astui sisään niin huolettoman ja luonnollisen näköisenä, kuin
olisivat he vasta eilen eronneet ja tervehti Murielia sydämellisesti.
Tarttuessaan Murielin käteen huomasi tämä Nick'in puoleksi suljettujen,
värähtelevien silmien katsovan häneen omituisen pitkin ja tarkkaavin
katsein.
"En tahdo rasittaa teitä kysymyksilläni, koska näen, että voitte
jo paremmin", sanoi hän. "Oliko teidän vaikea saada lady Bassetin
suostumusta minun pääsyyni luoksenne?"
Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa
alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo
miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.
"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin
hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni..."
"Sanoaksenne...?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.
Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän
istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen
ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan,
sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt
odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.
Hän istahti tytön viereen sohvalle.
"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut,
eikö totta?"
Muriel katsahti häneen vastatessaan:
"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."
Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä,
kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.
Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän
pidätettyä iloa:
"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt
paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian
olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna?
Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni
ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan
odotusta. Vai miten te ajattelette?"
Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään.
"Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"
"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta,
että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja
joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän
kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani
ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun
rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän
vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä
esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko
nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."
Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa
kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät
hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti
kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä
pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.
"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole
mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla.
Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani
ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."
Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken,
jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä
kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.
Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi
jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli
jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen
yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja
vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien
häntä kuristaessa.
Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.
"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."
Nick ei liikahtanut. Ja kuitenkin tuntui Murielista kuin hänestä olisi
virrannut sähkövirta. Muriel taisteli tuota vaikutusta vastaan, mutta
ei jaksanut sitä voittaa.
"Siinä ei ole mitään pelottavaa", sanoi Nick lohduttaen, "En pyydä
muuta kuin saada ottaa teidät huostaani. Lupaan olla teille oikein
hyvä, jos minut otatte vastaan, Muriel."
Nick'in viime sanoissa oli jotakin, joka tunkeusi tytön sydämeen hänen
tahtomattaan.
Mutta hän epäröi sentään. Voisiko hän, uskaltaisiko hän ottaa tuota
askelta? Eiköhän taasen tulisi sellaisiakin hetkiä, jolloin hän inhoten
työntäisi luotaan tuon miehen, joka tarjosi hänelle turvapaikan,
vaikkakin hän nyt yksinäisyydessään tunsikin halua suostumaan hänen
tarjoumukseensa?
Mutta toiselta puolen oli Nick jo osottanut hänelle että taisi olla
hyvä ja lempeä. Murielin sydämessä tulvahti äkkiä kiitollisuuden tunne
ja pieni kipinä syttyi palamaan. Ilkeän unen tavoin häipyi hänen
pelkonsa.
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä nyt teen", sanoi hän väsyneellä
äänellä. "Menen avioliittoon kanssanne, jos tahdotte ja jos olette
varma siitä, että ette sitä koskaan kadu."
"Oikein tehty", sanoi Nick hyväksyvästi. "Minä puolestani en enää
epäröi. Olen jo kauan tietänyt, mitä tahdon."
Hän hymyili veitikkamaisesti, eikä Muriel aavistanut, hänen todellisia
tunteitaan.
Laskien vapisevan kätensä hänen polvelleen sanoi Muriel yrittäen
hymyillä:
"Teidän täytyy olla sangen kärsivällinen minun suhteeni. Muistakaa,
että olette minun ainoa ystäväni koko maailmassa."
Nick tarttui uudelleen hänen käteensä ja puristi sitä omassaan.
"Rakkaani", sanoi hän lempeästi, "en milloinkaan sanojasi unohda."