Ratsastusmatka.
Seuraavana yönä valvoi Muriel monta tuntia ajatellen moneen kertaan
kohtaustaan Nick'in kanssa. Hänelle tuotti tavallaan helpotusta se
seikka, että hänellä nyt oli jotakin odotettavaa, mutta hän ei voinut
oikein unohtaa pelkäävänsä tuota miestä, joka väkivalloin oli estänyt
hänet jakamasta isänsä kohtaloa.
Ihmetellen sitä, että oli niin pian suostunut ja uskotellen itselleen
siten täyttävänsä isänsä tahdon, epäili hän, oliko tosiaan isä tuntenut
ja ymmärtänyt täysin Nick Ratcliffen omituisen ilvehtivän luonteen.
Lopen väsyneenä nukkui hän vihdoin ja näki unta, että kotka tarttui
häneen ja äärettömän nopeasti kuletti hänet pesäänsä vuorille.
Hänestä oli ihanaa siten lentää ilman halki ja hänen rintansa paisui
ihastuksesta. Äkkiä herätti hänet unestaan hevosen kavioiden kopse ja
iloinen laulava ääni.
Muriel naurahti itsekseen sen kuullessaan. Kaikki rauhattomat ajatukset
olivat tipotiessään. Nick oli pyytänyt häntä ratsastamaan aikaisin
aamulla ja oli nyt häntä noutamassa. Hän nousi ylös ja veti uutimet
syrjään.
Nick istui hevosen selässä ja tervehti häntä raikuvin huudoin. Toinen
satuloitu hevonen oli vieressä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan
vuoren huippujen takaa. Muriel kiiruhti pukeutumaan päästäkseen pian
matkaan.
Ajatellessaan, mitä lady Basset mahtaisi sanoa, nauratti häntä taasen.
Murielin tullessa ulos tuli Nick jo häntä vastaan.
"Toivon, että pidit laulustani. Kiiruhdapas nyt! Me emme saa hukata
aikaa. Nukuitko sinä?"
Muriel myönsi niin tehneensä.
"Ja uneksit minusta", jatkoi Nick. "Aivan kuten tuleekin."
Tyttö ei vastannut ja Nick purskahti nauruun kuin vallaton poikanen.
"Enkö sitä tietänyt? Nyt ratsulle! Minulla on makeisia muassani, joten
ei sinun tarvitse kuolla nälkään. Joko olet valmis? Kas niin. Rakas
lapseni, sinä olet vielä hirveän kevyt. Miksi et syö enemmän?"
"Olethan itsekin laiha kuin ruoho", vastasi Muriel harvinaisen
reippaasti.
Nick kumartui hymyillen hänen puoleensa, otti hatun päästään ja suuteli
hänen hameensa lievettä nöyrästi ja kunnioittavasti kuin orja.
Tuo suudelma sai jonkin kielen tytön sielussa väräjämään. Hänestä
tuntui se niin ihmeelliseltä, mutta hän ei vielä voinut selittää sen
merkitystä. Tuntiessaan poskiaan kuumottavan käänsi hän pois päänsä,
jottei Nick näkisi hänen kasvojaan.
Oli ihmeen kaunis aamu. Metsä tuoksui ja ilma oli ihastuttava. He
kannustivat hevosiaan ja nämä juoksivat tuulen nopeudella. Tämä oli
tosiaan hauskin ratsastus, missä Muriel oli ollut mukana. Kun Nick
sitten tahtoi pysähtyä lepäämään, vastusti hän sitä säihkyvin silmin ja
punottavin poskin, mutta myöntyi sentään lopuksi.
Oli kyllä ihanaa istuakin ja katsella auringon valavan kultaista
hohdettaan vuorenhuipuille. Murielin sydän löi kiivaasti muistaessaan
unensa kotkaa, joka oli kiidättänyt hänet halki avaruuksien.
Hän katsahti Nick'iin, mutta tämä seisoi selin häneen pidellen hevostaan
ja katsellen tasangolle päin. Mitähän hän mahtoi miettiä seisoessaan
tuossa niin liikkumattomana kuin kuvapatsas? Yht'äkkiä valtasi Murielin
tunne, että he olivat aivan yksin koko avarassa maailmassa.
"Minua paleltaa Nick", sanoi hän. "Emmekö jo jatka matkaa?"
Kääntymättä häneen ojensi Nick hänelle kätensä, mutta Muriel ei
tahtonut tarttua siihen. Häntä pelotti taasen.
Kotvan hiljaisuuden perästä huokasi Nick syvään ja käänsi ratsunsa.
"Paleltaako sinua? Tule, ratsastakaamme Annandale'en. Meillähän on
kyllin aikaa. Aion esittää sinut, Muriel, eräälle ystävättärelleni,
Daisy Musgravelle. Oletko kuullut hänestä? Hän ja Blake Grange ovat
serkkuja. Sinä tulet varmaankin pitämään hänestä."
Muriel sanoi kuulleensa kapteeni Grangen puhuvan hänestä ja nähneensä
Daisyn miehen.
"Pidin hänestä", sanoi hän, "mutta hän näytti niin kovin nuorelta."
"Hänhän on miltei poikanen", vastasi Nick. "Hän on siviilivirkamies ja
tekee työtä ahkeraan kuin hevonen. Mrs Musgrave on hyvin heikko. Hän ja
hänen pieni poikansa lähetettiin tänne toipumaan. Luulen, että hänellä
on heikko sydän ja mahdollisesti täytyy hänen palata kotiin Englantiin.
Hän ei ota lainkaan osaa seuraelämään, mutta hän pyysi minua tuomaan
sinut luokseen."
"Nick", sanoi Muriel epäröiden, "kerrotko sinä kaikille, että me olemme
kihloissa?"
"Luonnollisesti. Miksikä en sitä tekisi?"
Muriel ei ilmottanut mitään syytä, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Kerroin sen lady Bassetille eilen illalla", jatkoi Nick. "Eikö hän
puhunut sinulle mitään?"
"Kyllä, hän suuteli minua ja sanoi olevansa iloinen", vastasi Muriel
punaseksi karahtaen.
"Sepä ystävällisesti tehty", sanoi Nick katsahtaen häneen. "Lady
Bassetilla on ihmeellinen kyky aina sanoa ja tehdä kuten sopiikin.
Siksi me kaikki niin paljon hänestä pidämmekin."
Muriel ei vastannut. Hän ihmetteli itsekseen, mistä mahtoi johtua,
ettei Nick Ratcliffe pitänyt lady Bassetista.
"Tietääkö mrs Musgrave sen myöskin?" kysyi hän.
"Hänelle kerroin sen ensimäiseksi. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että
hän onnittelisi sinua samoin kuin lady Basset."
Muriel naurahti hermostuneesti. Hän olisi tahtonut vaihtaa
puheenaihetta ja sanoa jotakin leikillistä, mutta hän oli niin
hämillään, ettei löytänyt sanoja.
"Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, Muriel", sanoi Nick ratsastaen
lähemmä.
"Mitä?" kysyi Muriel ja katsoi pelästyneenä Nick'iin.
"Ei mitään vaarallista", vastasi tämä veitikkamaisen näköisenä. "Olisin
äsken sen sanonut, mutta olin liian ujo. Katsohan, tahtoisin, että sinä
pitäisit tätä sormusta sormessasi. Siihen on kirjotettu jotakin. Lue se
kotona. Siinä on tervehdys minulta."
Hän ojensi Murielille silkkipaperiin käärityn sormuksen.
Muriel kalpeni.
"Nick, oletko sinä aivan varma?" änkytti hän.
"Mistä? Siitäkö mitä itse tahdon? Vai siitäkö mitä sinä tahdot?"
"Älä laske leikkiä", pyysi tyttö värisevällä äänellä.
"Laske leikkiä!" toisti Nick kiivaasti, mutta muutti heti puhetapaansa.
"Ole levollinen, rakkaani", sanoi hän hymyillen. "Ota se. Olen aivan
varma."
Muriel otti sormuksen, vaikkakin vastenmielisesti. Nick ei ollut sitä
huomaavinaan.
"Älä katso sitä nyt", sanoi hän. "Pane se taskuusi ja sitten
ratsastamme taasen täyttä vauhtia."
Veri palasi taasen Murielin poskiin ja hän sai jälleen uutta rohkeutta.
Mutta siellä sisimmässä sopukassa asusti yhä tuo nimetön pelko, jota
hän ei voinut ymmärtää eikä ajaa luotaan.