Kuolema häämöttää.
Yöllä kulkivat he sitten harmistumatta eteläänpäin. Tähdet olivat
Nickille tienviittana, sitäpaitsi tunsi hän seudun sangen hyvin. Väliin
häämötti etäämmällä joitakin olentoja, mutta mikään ei pysäyttänyt
heitä. He kulkivat vihollismaassa lainkaan herättämättä epäluuloja.
Useasti tarttui Nick jo revolveriinsa valmiina täyttämään kenraali
Roscoelle tekemänsä lupauksen jos heidät huomattaisiin, mutta kun vaara
taasen oli ohitse, piteli hän tyttöä lujemmin vyötäisiltä ja kuletti
häntä kanssaan entistä varovaisemmin.
Koko matkalla he tuskin vaihtoivat sanaakaan. Alussa käveli Muriel
kevyin askelin mielissään siitä, että sai jättää paikan, jossa oli niin
monta kauheata tuntia viettänyt. Mutta varsin pian tunsi hän itsensä
väsyneeksi.
Kun Muriel jo kolmannen kerran kompastui, otti Nick hänet syliinsä ja
tytön vastaväitteistä huolimatta kantoi häntä kuin pientä, avutonta
lasta. Muriel näki, että Nick itsekin ontui, mutta kuitenkin kantoi hän
häntä horjahtamatta, kevyin ja varmoin askelin kuin vuorivuohi, kunnes
löysi sopivan lepopaikan eräässä metsikössä.
Auringon noustua näkivät he alhaalla laaksossa kylän, jota ympäröivät
riisi- ja puuvillapellot.
"Minun täytyy mennä etsimään meille jotakin ruokaa", sanoi Nick.
Mutta tätä eivät Murielin hermot kestäneet. Tarrautuen Nick'iin rukoili
hän, ettei tämä jättäisi häntä.
"Jos menette, niin täytyy teidän ottaa minut myötänne. En tahdo jäädä
yksin tänne."
Nick myöntyi huomattuaan hänen olevan niin kiihtyneessä mielentilassa,
ettei häntä voinut jättää yksikseen. Hän istuutui maahan Murielin
viereen ja pian nukkui tyttö Nick'in olkaan nojaten. Mutta uni oli
sangen rauhatonta. Yht'äkkiä heräsi hän hurjasti huutaen, että joku
murhattiin ja rukoili Nick'ia auttamaan miesparkaa.
Nick koetti parhaansa mukaan rauhottaa häntä, ja taasen nojautui hän
nyyhkyttäen kumppaniinsa. Koko päivän oli Muriel kovassa kuumeessa ja
valitti hiljaa, vasta ilman viiletessä ja illan lähestyessä vaipui hän
uneen.
Sitä olikin Ratcliffe odottanut koko ajan. Hän asetti Murielin puiden
varjostaman korkean kallionkielekkeen suojaan ja riensi laaksoon. Ilta
pimeni yhä hänen kulkiessaan kylän läpi salapuvussaan ja veitsi vyöllä
alkuasukasten tapaan. Päähineensä oli hän vetäissyt kasvoilleen, mutta
muita varovaisuustoimenpiteitä hän ei noudattanut.
Varjon tavoin livahti hän miesjoukon ohitse, joka istui tulen
ympärillä. Nämä kääntyivät katsomaan, mutta hän oli jo silloin erään
turvemajan takana.
Kuin sisäisen vaiston ohjaamana astui hän tuohon turvemajaan. Majassa
istui nainen lapsi sylissään, mutta heihin ei hänen huomionsa
kiintynyt. Lattialla oli maitokulho. Sen hän sieppasi käteensä ja
katosi yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Nick kuuli takanaan hälinää ja
huutoja, mutta silloin oli hän jo kadonnut näkyvistä, ja kylän asukkaat
luulivat varmaan tuota nopsajalkaista vierasta pyhäksi mieheksi,
joka oli käynyt lyhyellä vierailulla heidän luonaan, ja pitivät sitä
onnellisena enteenä.
Asukasten päästyä tähän lopputulokseen oli Nick jo polvillaan Murielin
vieressä tukien tätä hänen juodessaan. Juotuaan tunsi Muriel itsensä
virkeämmäksi. Kiittäen Nick'ia pyysi hän:
"Juokaa nyt itsekin."
Nick nauroi ja laski leikkiä salatakseen nälkäänsä ja janoansa ja joi
lopun. Eikä mikään juoma koko maailmassa olisi voinut tuottaa hänelle
sellaista nautintoa, kuin tämä puolikulhollinen maitoa.
Juotuaan istuutui hän Murielin viereen. Tämä näytti puolittain
nukkuneelta ja Nick hämmästyi tuntiessaan hänen vapisevan kätensä
omassaan.
Hän kumartui tyttöä kohti.
"Mikä teidän on? Mitä tahtoisitte?"
"Tahdon vain sanoa, että teidän täytyy jatkaa matkaanne ilman minua,
kun kuu on laskenut. Älkää olko huolissanne minusta. Minä kuolen
kumminkin jo ennen aamua. En lainkaan pelkää, olen päinvastoin iloinen.
Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt."
Ääni vapisi. Nick oli kotvan aikaa vaiti. Hän vain lämmitti Murielin
kylmiä käsiä omissaan.
Kun hän vihdoin vastasi oli hänen äänensä tavattoman lempeä, mutta
samalla vakava ja varma.
"Muriel tyttöseni", sanoi hän, "te kuulutte nyt minulle. Minä olen
saanut teidät huostaani enkä aio teistä erota."
Muriel ei yrittänyt vetää pois käsiänsä tai tehdä vastarintaa, mutta
silti hän ei suostunut.
"Miksi ette anna minun kuolla?" sanoi hän sitten valittavalla äänellä.
"Minä tahdon kuolla. Miksi pidätätte minua?"
"Miksikö?" vastasi Nick epäröimättä. "Tahdotteko tosiaankin, että sanon
sen teille?"
Mutta sitten hän vaikeni ja laski hiljaa Murielin käden luotaan.
"Te kyllä saatte sen tietää myöhemmin, Muriel. Mutta nyt täytyy teidän
vain luottaa sanaani, kun sanon, että minulla on siihen pätevät syyni."
Nick puhui kiihkeästi, mutta tyttö oli liian sairas sitä huomatakseen.
Ärtyneenä kääntyi hän pois.
"Miksi täytyy minun elää? Ei kukaan minua tarvitse."
"Tuo ei ainakaan pidä paikkaansa niin kauan kun minä elän", vastasi
Nick lujasti, kuin olisi tehnyt lupauksen.
Mutta nytkään ei Muriel kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kun
Nick sitten otti hänet syliinsä jatkaakseen matkaa, pyysi tyttö itkien
saada jäädä tähän paikkaan.
Mutta Nick ei häntä kuunnellut. Hän tiesi heidän joutuvan vaaralle
alttiiksi, jos jäisivät näin lähelle kylää.
Tällä tavoin kantoi hän Murielia useita tunteja, lujalla tahdollaan
pakottaen jäsenensä tottelemaan. Ontuen kulki hän peninkulman toisensa
jälkeen vaarallista tietään, kunnes auringon noustessa löysi sopivan
lepopaikan eräästä vuorenseinämästä.
Muriel oli äärettömästä väsymyksestä vaipunut horroksiin. Koko
päivän hän houraili tiedottomana. Toisinaan sai hän itkukohtauksia.
Päivän pitkien, polttavankuumien hetkien kuluessa oli Nick yhäti
hänen vierellään. Usein piti hän Murielia sylissään, jolloin tämä
hieman rauhottui. Hänen verestävät silmänsä tähystivät lakkaamatta
apujoukkoja, kasvot olivat keltasenkalpeat ja sisäänpainuneet, mutta
silmät paloivat kuin hehkuvat hiilet. Hän tunsi ei enää jaksavansa
kestää, mutta viimeiseen asti tahtoi hän sentään toivoa ja odottaa.
Kotkan tavoin tähysteli hän etäisyyteen.
Kun aurinko laskihe valaen vuorenhuipuille kultaista hohdettaan,
katsahti hän vihdoin Murielin kalpeihin kasvoihin. Silmäluomet olivat
kiinni ja hänestä tuntui, kuin olisi kuolema jo painanut leimansa
noihin liikkumattomiin piirteisiin. Tyttö oli jo kauan maannut tällä
tavoin ja Nick oli luullut hänen nukkuvan.
Nick otti pullon ja ensi kertaa eläissään vapisi hänen kätensä.
Kostuttaessaan konjakilla Murielin huulia huomasi hän sanomattomaksi
mielihyväkseen tytön silmäluomien liikkuvan. Tämä avasi silmänsä,
joissa näkyi miltei hymyn välke.
Lapsellisin elein nojautui hän Nick'in rintaa vasten, mutta Nickillä
oli sentään katkera tunne, että tyttö oli tällä hetkellä kaukana hänen
luotaan.
"Näettekö niitä?" kuuli hän sitten tytön sanovan.
"Mitä, rakkaani?" kysyi Nick hiljaa.
Hän näki Murielin loistavin kasvoin katselevan vuorenhuippuja.
Sitten käänsi hän taasen katseensa Nick'iin.
"Miten ihmeellistä", sanoi Muriel hitaasti, "minä luulin sitä kotkaksi."
Hänen äänensä sävy vihloi Nick'in sydäntä.
"Minä se olen. Minä, Nick Ratcliffe", sanoi hän. "Tunnetteko minua,
Muriel?"
Mutta Murielin katse liukui taasen hänen ohitseen.
"Nick?" toisti hän. "Ei, kotka se oli."
Hän vetäytyi pois Nick'in luota ja Nick värisi tuskasta.
"Muriel! Jääkää luokseni. Rakastakaa minua. Eihän vuorilla ole mitään,
joka saattaisi teitä viehättää. Tässä minä olen, tässä! Pidän teitä
sylissäni. Oi, Jumalani!" huudahti hän. "Hän ei kuule eikä näe minua.
Hän ei enää ymmärrä minua."
Hänen tuskansa herätti Murielin hetkeksi tuntoihinsa. Hän käänsi
katseensa Nick'in epätoivoisiin kasvoihin.
"Kyllä, Nick, minä näen", sanoi Muriel hiljaa.
"Todellako?" kysyi Nick kumartuen häntä lähemmä.
Muriel katsoi kysyvästi häneen. Silmät olivat uniset kuin lapsen.
Kädellään osottaen alas laaksoon sanoi hän väsyneellä äänellä:
"Tuolla alhaalla. Ettekö näe niitä? Tahi oliko se vain näky tai
unelma? Muistatteko, miten sanotaan: Ja katso, vuorten ylitse kulkivat
hevoset... ja sotavaunut! Jumala on ne lähettänyt."
Muriel painoi väsyneen päänsä Nick'in rintaa vasten. Hän huokasi syvään
ja näytti vaipuneen uneen.
Nick katsahti alas laaksoon. Äkkiä terästyi hänen tuskainen katseensa.
Uneksiko hänkin? Tai oliko tuo näky? Oliko se kuumehourailua? Juuri
sen paikan alapuolella, jossa hän istui, näki hän miehiä, hevosia ja
kanuunia pitkässä, liikkuvassa rivissä.
Hänen korvissaan humisi ja hän kuuli itsensä huutavan kerta toisensa
perään.
Humina korvissa yltyi. Nyt se tuntui jo kaikkialla koko päässä. Sitten
tuntui kuin olisi aivoissa jokin katkennut. Tummat vuorenhuiput
näyttivät horjahtelevan ja syöksyvän äänettöminä alas.
Hän meni tainnoksiin.