Itsensävoittaminen.
"Herätkää", sanoi Nick hiljaa. "Herätkää. Älkää pelätkö!"
Mutta Muriel käänsi kasvonsa pois syvään huoaten. Hän muisti äskeisen
tapahtuman eikä tahtonut havahtua.
"Avatkaa silmänne, Muriel", pyysi Nick yhä. "Kaikki vaara on jo ohitse."
Tyttö totteli vavisten. Hän makasi taasen sananjalkavuoteellaan ja Nick
oli kumartunut hänen ylitsensä katsoen häntä omituisilla säteilevillä
silmillään. Muriel huomasi syvän haavan hänen alahuulessaan ja
kauhistui taasen. Miten julmalta näyttikään Nick hänestä äsken
tappaessaan alkuasukasta.
"Menkää matkoihinne! Menkää!" pyysi tyttö. "Antakaa minun kuolla!"
"Menen kyllä, jos ensin juotte tämän", vastasi Nick vieden pikarin
hänen huulilleen. "Siinä on vain konjakkia ja vettä."
Muriel otti pikarin ja Nick poistui. Tyttö kuunteli hänen askeleitaan
ja niiden tauottua tyhjensi pikarin sisällön.
Juotuaan lääkkeen tunsi hän heti voivansa paremmin, mutta ei jaksanut
vielä kohottautua istumaan.
Maatessaan siinä kuuli hän vain joen kohinan ja näki vuorenseinämän,
jonka takana äskeinen hirmunäytelmä tapahtui.
Vaikka häntä hirvitti ajatus, että intialaisen ruumis ehkä vieläkin oli
siellä, rohkaisi hän itsensä ja nousi ylös. Hän ei voinut enää jäädä
tänne. Miten hänen kävisikään, tahtoi hän sittekin lähteä. Jos Nick
pidättäisi häntä väkivalloin, tulisi hän varmaan hulluksi, ajatteli
Muriel.
Helpotuksen huokaus pääsi häneltä, kun Nick'ia ei näkynyt lähettyvillä.
Jonkun metrin päässä huomasi hän sentään kumppaninsa makaavan suullaan
maassa kasvot käsiin painettuna. Hän säikähti, mutta Nick ei näyttänyt
huomaavan häntä. Hän aikoi hiipiä hiljaa hänen ohitseen, mutta jokin
esti hänet siitä viime hetkessä. Miksi makasi Nick tuossa? Oliko hän
haavottunut? Oliko hän pyörtynyt tai ehkäpä kuollut?
Hän voitti pakenemisenhalunsa ja lähestyi Nick'ia.
"Nick", kuiskasi hän.
Tämä ei liikahtanut.
"Nick", toisti tyttö taasen kumartuen hänen ylitseen ja koskettaen
häntä.
Nick kääntyi häneen päin.
"Tekö se olettekin, Muriel?" änkytti hän. "Suokaa anteeksi, minä...
minä voin hieman pahoin. Kyllä se pian menee ohitse. Olkaa hyvä ja
menkää tuonne takaisin."
Nick vaikeni. Kädet puristuivat nyrkkiin kuin olisi hän tuntenut
ruumiillista kipua.
Muriel katseli häntä. Nyt olisi hänellä erinomainen tilaisuus paeta jos
tahtoi. Mutta pakoajatukset oli hän jo jättänyt.
"Mikä teidän on?" kysyi hän ujosti. "Voinko minä auttaa teitä?"
Yht'äkkiä selveni hänelle, mitä Nick Ratcliffe oli vailla. Se ajatus
iski hänen mieleensä kuin jokin ilmestys taivaasta ja hän riensi
nopeasti heidän leiripaikalleen.
Vajaan minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja kumartui Nick'in puoleen
kädessä palanen kaurakakkua.
"Tätäkö olitte vailla?" kysyi hän varmalla äänellä.
Nick käänsi kasvonsa pois. Hänessä näkyi riehuvan sisäinen taistelu.
Sitten sanoi hän epäselvästi:
"Ei, viekää se pois. Juon vähän vettä ja onhan minulla vielä
tupakkaakin jälellä."
Muriel käsitti hänen sanansa, vaikka niitä tuskin kuului. Hän laski
tarmokkaasti kätensä Nick'in käsivarrelle.
"Teidän täytyy syödä tämä", sanoi hän vakavasti. "Kuuletteko? Tehän
olette aivan nälkiintynyt, se olisi minun pitänyt jo ennemmin huomata."
Nick nauroi, mutta nauru ei kuulostanut luonnolliselta.
"En ole lainkaan nälkiintynyt", sanoi hän kohottautuen istumaan.
"Luuletteko, että suostuisin syömään teidän huomisen aamiaisenne,
päivällisenne ja iltasenne?"
"Teidän täytyy", sanoi tyttö.
"Täytyykö minun?" kysyi Ratcliffe ihmeissään.
"Täytyy", sanoi Muriel kiihkeästi. "Miksi koetatte pettää minua?
Näenhän minä silmilläni teidän tilanne!"
Nick nousi ylös. Tässä tilanteessa oli jotakin, joka esti hänet
vastaamasta tavalliseen huolettomaan tapaansa, mutta kakkua hän ei
aikonut syödä.
"Voin jo paremmin", sanoi hän. "Tulkaa, menkäämme takaisin
leiripaikallemme."
Muriel epäröi hetkisen.
"Kas tässä", sanoi hän taasen. "Olen jakanut leivän. Syökää edes
tämä. On mieletöntä näännyttää itseään tuolla tavoin. Olisihan siinä
tapauksessa yhtä hyvä, jos olisimme jääneet linnotukseen."
Se asia täytyi myöntää todeksi. Nick otti leivän ja alkoi syödä
ihmetellen itsekseen omaa myöntyväisyyttään.
Kun jälellä oli enää pieni palanen, katsahti Nick tyttöön.
"Näyttäkää, miten paljon säästitte itsellenne?"
Muriel naurahti hermostuneesti kääntyen poispäin.
Nick tarttui kiivaasti hänen käteensä.
"Ettehän tarkottane...", alkoi hän, mutta vaikeni samassa katsoen
tyttöön värähtelevin katsein.
Pelästyneenä loittoni tyttö.
"Jumala yksin tiennee, miksi sen teitte", sanoi hän koettaen turhaan
puhua tyynesti. "Ette tehneet sitä itsenne tähden, ja minulla ei ole
kyllin rohkeutta uskoakseni, että se olisi tapahtunut minun tähteni."
Ääni petti hänet ja hän astui muutaman askeleen etemmä.
Mutta Muriel seurasi häntä. Tytössä oli herännyt omituinen edesvastuun
vaisto, joka tukahutti hänen vastenmielisyytensä.
"Nick", sanoi hän, "te tarvitsette lepoa. Menettekö nukkumaan, jos minä
sillävälin valvon?"
Nick pudisti päätään.
"Mutta teidän täytyy se tehdä. Voinhan herättää teidät, jos jotakin
tapahtuisi."
"Te ette uskaltaisi" vastasi Nick.
"Merkitsevätkö sananne sitä, että ette luota minuun?" kysyi Muriel.
"Ei, ei suinkaan. Mutta tehän pelästyitte äsken niin että pyörryitte.
Se voisi tapahtua toisenkin kerran. Luulen tuon miehen olleen
vaanimassa kenraali Bassetin etujoukkoja. Tuollaisia vakoojia voi olla
useampiakin. Siksi en äsken uskaltanut ampua."
Muriel koetti malttaa mieltänsä ja vastasi: "Eihän vaara suinkaan
pienene, vaikka olette valveillakin. Olkaa järkevä. Minä teen parhaani."
Hänen äänessään oli rukoileva sävy ja Nick antoi äkkiä perään.
Hän meni heti takaisin heidän piilopaikkaansa ja heittäytyi vuoteelle,
jonka hän oli Murielia varten tehnyt.
Muriel, joka ei ollut odottanut hänen noin pian myöntyvän, jäi
kummastuneena katselemaan häntä epätietoisena, mitä tehdä.
Hetken kuluttua käänsi Nick päätään ja sanoi: "Jäättekö luokseni,
Muriel?"
"Luonnollisesti", vastasi tämä tuntien samaista edesvastuuntunnetta
kuin äskenkin.
Nick mutisi jotakin itsekseen ja käänteli rauhattomana itseään. Muriel
ymmärsi heti, mitä hän tahtoi, mutta pelko esti häntä antamasta perään.
Hän pysytteli, joskin vastenmielisesti, Nick'in vieressä, mutta aivan
lähelle hänen oli mahdoton siirtyä, niin tahraiselta Nick hänestä
tuntui.
Nick o!i vaiti. Hän makasi hievahtamatta ja näytti tuskin hengittävän.
Muriel huomasi, ettei Nick siten voisi levätä. Eikä hän koettanutkaan
nukkua.
Tuskan vallassa väänteli Muriel käsiään. Järki sanoi hänelle, että
Nick'in oli mahdoton enää tätä rasitusta kestää saamatta välillä levätä.
Sulkien silmänsä jännitti tyttö koko tahtonsa voidakseen täyttää hänen
toivomuksensa. Lopuksi istahti hän Nick'in ulottuville.
Ratcliffe'lta pääsi helpotuksen huokaus ja hermojen jännitys laukesi.
Vaikkei hän mitään sanonut, tiesi Muriel hänen rauhottuneen.
Tuskin oli minuutti kulunut, kun Nick Ratcliffen tasainen hengitys jo
ilmasi hänen nukkuneen. Monta tuntia istui Muriel liikkumatta. Nick oli
luottanut häneen tekemättä ainoatakaan kysymystä ja isänsä tyttärenä
tahtoi Muriel osottautua hänen luottamuksensa arvoiseksi, maksoi mitä
maksoi.