Hirmunäky.
Oli aivan pimeätä, kun Muriel heräsi ja kuuli sakaalin hirveän
ulvonnan. Hän hypähti ylös viluisena ja kauhuissaan.
Heti tarttui lämmin käsi hänen käteensä ja Nick'in ääni sanoi:
"Ei ole mitään vaaraa. Minä olen luonanne. Aurinko nousee aivan heti.
Onko teidän nälkä?"
Tytön oli kova nälkä ja Nick antoi hänen käteensä kaurakakun. Syötyään
tunsi Muriel rohkaistuvansa.
"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."
Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa
vasten.
"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.
Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.
"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi,
että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."
Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick
Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai
antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin
hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin
rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.
"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä
valveilla?"
Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei
käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.
Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.
"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni
Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee
teidän kertoa minullekin aikeenne."
"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron
teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten
ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä
linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että
lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä.
Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä
hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin
apujoukon matkalla eteläänpäin."
Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan.
Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen
uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin
sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.
"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.
"Kannoin."
"Miten se oli mahdollista?"
"Oh, te ette juuri paljoa painanut."
"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.
"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole
sitä huomannut."
Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen
kuin näytti.
"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"
"Tupakoimisesta on enemmän hyötyä", vastasi Nick. "Tahdotteko koettaa?"
Muriel pudisti päätään.
"En usko sitä", sanoi hän.
"Mitä ette usko?"
Mutta tyttö ei selittänyt tarkotustaan. Häntä pelotti taasen. Kapteeni
Ratcliffe oli hänkin vaiti. Ellei hänen käsivartensa olisi niin lujasti
kietoutunut tyttösen vyötäisille, olisi tämä luullut hänen nukkuneen.
Hiljaisuus alkoi jo tuntua painostavalta, kun Nick äkkiä huudahti:
"Katsokaahan, aurinko nousee."
Heidän yllään oli jo valoista. Muriel huoahti helpotuksesta ja katsahti
kumppaniinsa.
Nick istui nojaten päätään käteensä ja tuijotti etäisyyteen. Hänen
kasvonsa näyttivät vanhuksen kasvoilta.
Tyttö tunsi epämääräistä pelkoa katsoessaan häneen. Oli jotakin
yliluonnollista hänen asennossaan.
"Nick", sanoi tyttö epäröiden.
Upseeri kääntyi heti ja hymyili koko kasvoillaan.
"Hyvää huomenta", sanoi hän kevyesti. "Ajattelin juuri miten ihanalta
mahtaisi tuntua kylpeminen tuossa joessa. Meidänhän täytyy keksiä
itsellemme jotakin ajanvietettä. Kenties peseydytte te ensinnä?"
Tytön äskeinen levottomuus ei vielä ollut täysin haihtunut, mutta hän
katsoi sentään parhaaksi totella Nickiä ja asteli hiljalleen joen
partaalle.
Aurinko valaisi jo vuorten uomia ja joki välkkyili helmikirkkaana. Oli
suloista ja virkistävää valella käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä.
Muriel unohtui katselemaan pulppuavaa, läpikuultavan kirkasta vettä. Se
ikäänkuin tyynnytti ja lohdutti hänen surujen murtamaa mieltään.
Jos hän olisi voinut rukoilla, olisi hän niin tehnyt, mutta eihän
hänellä ollut enää mitään rukoiltavaa, ajatteli tyttö. Hän vaipui
sentään polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset liitelivät
rakastetun isän luo, eikä hän vielä ymmärtänyt häntä ainaiseksi
kadottaneensa.
Hän unohti Nick Ratcliffen, unohti koko maailman. Pää tuntui niin
raskaalta. Hän nojautui vuorenseinämään ja sulki silmänsä. Hän
oli juuri nukkumaisillaan kohisevan joen kehtolauluun, kun äkkiä
vaistomaisesti tunsi vaaran lähestyvän.
Muriel katsahti ylös ja hypähti samassa seisoalleen. Aivan lähellä
itseään huomasi hän pitkän, tumman alkuasukkaan. Tämä läheni häntä
hiipivin askelin. Tyttö koetti huutaa mutta kauhu jäykisti hänet
sanattomaksi. Jäinen kylmyys levisi koko hänen ruumiiseensa.
Vihollinen pysähtyi hetkeksi päästyään tytön luokse ja ojensi
käärmemäisin elein pitkän käsivartensa tarttuakseen häneen. Tytön
kauhu oli rajaton. Hievahtamatta paikaltaan odotti hän miehen käden
kosketusta ruumiissaan.
Samassa livahti jotakin hänen ohitseen. Notkeana kuin pantteri
heittäytyi joku mies vihollisen kimppuun. Syntyi raju taistelu. Muriel
kuuli kuin unessa tukahutetun huudon ja teräksen kalskahtavan kiveen.
Molemmat olennot kieppuivat toinen toisensa päällä taistellen elämästä
ja kuolemasta. Kuin kaksi pahaa henkeä kamppailivat he hetkeksikään
päästämättä toisiaan.
Muriel ei muistanut, miten kauan kesti ennenkuin hän ymmärsi toisen
noista kahdesta olevan kapteeni Ratcliffen. Kuin halvautuneena seurasi
hän molempien taistelevien jokaista liikettä. Sisimmässään tunsi hän
hirvittävää tuskaa...
Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa
muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka
kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.
Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa
tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.
"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että
punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.
"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.
Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen
Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti
sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle
armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain
seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.
Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta
ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä,
mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin
saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän
näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan
kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän
näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan...
Huudahtaen aikoi tyttö paeta.
Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.