Kyyneleitä.
Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa
pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin,
että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien
hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun
herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei
hän jaksanut ajatella.
Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka
oli kuin lepoa uupuneille hermoille.
Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen
vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä.
Tyttö heräsi vastahakoisesti.
"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."
"Pikku raukka", puhui lempeä ääni, "ymmärrän, että tahtoisitte nukkua,
mutta teidän täytyy jo herätä."
Vasten tahtoaan avasi Muriel hitaasti silmänsä.
Koskaan ei Nick Ratcliffe voinut unohtaa hänen katsettaan, niin syvä
soima siinä kuvastui.
Ainoastaan hetkisen kesti tämä katse, sitten muuttuivat nuo tummat
silmät ääretöntä kauhua ilmaiseviksi.
Kohottautuen käsiensä varaan änkytti tyttö:
"Missä minä olenkaan? Mitä... mitä olette te tehnyt minulle?"
Muriel loi pelästyneen katseen ympärilleen. Hän huomasi loikovansa
sananjaloista tehdyllä vuoteella jossakin vuorenonkalossa. Takanaan oli
korkea vuorenseinämä täynnä kummallisia syvennyksiä ja lohkeamia, jotka
näyttivät petoeläinten turvapaikoilta. Aivan lähellä kohisi vuoripuro.
Suuri yölepakko pyrähti samassa lentoon aivan hänen vierestään ja hän
huudahti yhä kasvavan kauhun vallasta. Nick Ratcliffen käsi kiertyi
suojaten hänen ympärilleen.
"Älkää pelätkö, teitä ei mikään vaara uhkaa", sanoi upseeri tyynesti.
Muriel työnsi inhoten luotaan hänen kätensä kuin myrkyllisen käärmeen.
"Älkää kajotko minuun", sanoi hän vavisten.
"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."
Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu
eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä
jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät
pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.
Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.
Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle
unijuomaa -- häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia -- ja
sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen.
Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet
tuon miehen huostaan.
Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota
ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja
raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?
Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta.
Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo.
Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän
ei aikonut antautua.
Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi",
sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."
"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte
te minua pidättää?"
Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä
riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän
heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.
Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa:
"Älkää käyttäytykö tuolla tavoin. Se ei teitä lainkaan auta."
Hän istui selin tyttöön ja askarteli jotakin; tyttö istui kädet
kasvoilla peläten hänen kosketustaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi Nick:
"Nyt te varmaan söisitte jotakin. Tässä on hieman keitettyä riisiä.
Saattepas nähdä, että teidän tulee sitten paljon parempi olla."
Pelko värisytti taasen tyttöä. Voisiko tuo mies pakottaa hänet
syömäänkin vasten tahtoaan?
"Uskokaa minua", puhui Nick isällisen suojelevalla äänellä, "saatte
nähdä, että syöminen tekee teille varsin hyvää. Teettehän minulle
mieliksi."
Muriel katsoi häneen. Ratcliffe oli polvillaan hänen edessään pitäen
kädessään riisillä peitettyä kaurakeksiä.
Tyttö peräytyi inhoten.
"En voi syödä", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Syökää itse.
Mieluummin vaikka kuolen."
"Syökää, Muriel."
Huolimatta tytön kauhistuneesta katseesta vei Nick ruuan hänen
huulilleen. Jäntevillä kasvoilla oli käskevä ilme.
"Syökää", sanoi hän.
Vasten tahtoaan, itsetiedottomasti totteli tyttö. Jokainen suupala oli
hänet tukahuttaa, mutta siitä huolimatta söi hän kaiken, sillä hän oli
vakuutettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin Nick kuitenkin hänet
siihen pakottaisi.
Ihmeekseen huomasi Muriel, että Nick ei syönyt mitään, vaikka useampia
kakkuja ja jonkun verran riisiäkin vielä oli jälellä.
"Voitteko jo paremmin?" kysyi Ratcliffe.
Tyttösen mieleen tuli äkkiä, että Nick'illä oli jotakin hänelle
kerrottavaa, jonka vuoksi hän heti vastasi myöntävästi.
"Mistä on kysymys", huudahti hän hermostuneesti. "Mitä aiotte sanoa."
"Jotakin", sanoi Nick hetken kuluttua katsomatta häneen.
"Mitä? Sanokaa se heti. Koskeeko se isääni. Onko hän haavottunut?"
"Isänne kuoli eilen illalla, ennenkuin lähdimme linnotuksesta", vastasi
Nick hiljaa.
Tyttö huudahti tuskasta ja samassa oli Nick polvillaan hänen vieressään
ja painoi häntä rintaansa vasten kuin pientä, lohdutonta lasta. Tyttö
ei enää työntänyt häntä luotaan. Isku oli tullut niin äkkiarvaamatta,
että se haihdutti hänen mielestään kaiken muun. Nick Ratcliffea hän
ei nyt muistanutkaan, mutta hänellä oli kuitenkin tietoisuus jostakin
ystävästä, joka oli häntä lähellä tällä kauhealla hetkellä.
Puhumatta sanaakaan piti Nick häntä sylissään hiljaa tuudittaen ja
painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten. Hänen omat kasvonsakin
värisivät tuskasta.
Hetken kuluttua pyysi Muriel:
"Kertokaa minulle siitä."
"Se tapahtui heti taistelun alussa", kertoi tämä tyynellä ja vakavalla
äänellä. "Luultavasti heti sen jälkeen kun hän läksi luotanne. Luoti
osui rintaan aivan sydämen yläpuolelle. Emme voineet häntä auttaa. Hän
tiesi itsekin kuolettavasti haavottuneensa. Luulen hänen odottaneen
niin käyvän. Veimme hänet vartiohuoneeseen ja asetimme hänet vuoteelle.
Juuri ennen kuolemaansa kadotti hän tajuntansa. Kun minä tulin hänen
luokseen, oli hän jo tiedoton."
Murielia puistatti.
"Ja te ette kertonut sitä minulle", sanoi hän tuskan vallassa.
"Minun mielestäni oli parempi olla kertomatta", vastasi Nick lempeästi.
"Te ette kuitenkaan olisi saanut nähdä häntä, sillä hän ei sitä
tahtonut."
"Miksikä ei? Miksi ei hän sallinut minun tulla luokseen?"
Tytön ääni kalskahti taasen kovalta.
Hetken perästä sanoi Nick häneen katsomatta:
"Itsenne tähden."
"Oliko hänellä tuskia?"
"Oli tajuissaan ollessaan, mutta se kesti vain lyhyen hetken."
Muriel tuskin kuuli hänen sanojaan.
"Te veitte minut viekkaasti pois isäni luota hänen maatessaan
kuolemaisillaan", sanoi hän. "Ettekö luule, että minun olisi ollut
helpompi kaikki kestää, jos olisin tietänyt kaiken, jos olisin saanut
nähdä hänet? Minulla oli oikeus siihen. Miten rohkenitte te kieltää
sitä minulta? En anna sitä teille anteeksi milloinkaan, en milloinkaan."
Rajusti huudahtaen heittäytyi hän taasen maahan ja puhkesi itkuun.
Nyyhkyttäen huusi hän isän nimeä, kuin olisi hän siten tahtonut
palauttaa rakkaan vainajan henkiin.
Nick ei yrittänytkään häntä rauhottaa. Liikkumatta tuijotti hän vain
eteensä, kunnes myrsky vähitellen itsestään tyyntyi.
Kun tyttö sitten sulasta väsymyksestä taukosi itkemästä, ei Nick
Ratcliffessa huomannut pienintäkään muutosta.
Vasta sitten kun tyttö kohottautui istumaan ja pyyhkäsi hiukset
otsaltaan, kääntyi Nick ja ojensi hänelle pienen pikarin.
"Siinä on vain vettä", sanoi hän hiljaa. "Juokaa rahtunen."
Muriel otti pikarin, joi ja asettautui sitten pitkälleen sulkien
silmänsä. Itkukohtausta seurasi polttava päänkivistys ja ruumiillinen
väsymys.
Muutaman hetken kuluttua tunsi hän taasen Nick'in käsien kosketuksen,
mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Nick kostutti hellästi ja
varovasti hänen kasvojaan, suori hiukset otsalta ja kohensi hänelle
sananjaloista päänalaisen.
Sitten istuutui hän lähistölle vartoimaan tyttöstä, kunnes tämä surusta
ja jännityksestä äärimmäisen väsyneenä vaipui syvään, rauhaiseen uneen,
jota kesti useampia tunteja.