Diederich huohotti. "Minun kunniani --!" Mutta hän lopetti
samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut
niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään
Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä
oikeastaan oli kysymys.
"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani
täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä
välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin,
mistä tuli vielä tuoksua:
"Kunniasanasi!"
"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.
"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se,
mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet --"
"Se on totta", sanoi Emmi.
"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli
seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut
häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian
nimessä astun eteesi --"
"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.
Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen
kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä
kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin
epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi
keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja
sanoi: "Niin, sanohan minulle vain --. Minä tahdon sinulle myöskin
--." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana
jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. -- Emmi sanoi
väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää
vastaan.
Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle
joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen
suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?..."
Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä
myöntänyt -- mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet
olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich
käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta,
jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon
ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota
minuun. Heti huomisaamuna minä menen."
Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.
"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."
Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme
mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"
Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä
takaisin.
"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja
piti kättä suullaan.
"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.
"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"
Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti
tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta.
Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon
kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen;
ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.
Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti
vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä
oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna
esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti!
Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen
oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi
yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat,
huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan
kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi
Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään
koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, -- sillä
hän oli itse tehnyt samoin.
"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en
sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset
ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos,
kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka
tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti
lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti,
ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.
"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä,
ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja
tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut,
näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä
vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä
raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On
olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi
kuin --" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut
pysähtyneet -- minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko
oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia",
sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa
huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?"
hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla
sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin
panee tavaroitaan matkakuntoon."
"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää --?" alotti herra von
Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen,
mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von
Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin
kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään,
sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin
täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun
viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui
heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut
odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän
iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu
kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen --. Ja herra
von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli
aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat
kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri
sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei
ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa,
lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli
vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi
oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän
eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.
"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta
minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian
everstinne tietoon."
Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi
epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan
moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin --" herra von Brietzen sai
takaisin varmuutensa -- "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra
everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka
ei kaksintaistele."
Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von
Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että
joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli
tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat
hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta
saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista
miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän
väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille
oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän
Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte
veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli
samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa
tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin
Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi.
"Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän
röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"
Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä
näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi
Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän
huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa,
ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko
se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee
meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella,
mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi
polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas
laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan
salaperäisen väristyksen, joka häntä polki... Jotkut vaunut tulivat
tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin
Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra
von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta
tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty
jäljittelemään", hän totesi.
Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin
ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä
hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea
viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi
raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta
kun se kohtasi omaa sisarta --. "Minä en tiennyt, että se tulisi
koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti
kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan
ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret,
unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle;
tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi
portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä
edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri -- ja nähtyään veljensä
kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin
seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei
ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän
voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja
laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.
Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka
tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa,
että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden
vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse
oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä."
Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?"
Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"... Ja kun
Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi
huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta
kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa
Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten
paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka
hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä,
tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi
oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä
vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin
kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä
vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen
liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli.
kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle,
eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja
samalla liikuttava oli nyt Emmi.
Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon
Emmiin verraten -- ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli
saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein
tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen
jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja
hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai
mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan,
korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän
katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut
häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea,
josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut?
Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli?
Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki
hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja
vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei
voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti
Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin
ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle
kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.
* * * * *
Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä
lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut
tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen
konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina,
aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer
tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti:
"Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän,
joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne,
herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia,
ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä,
vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."
"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."
"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän
on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään
siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti
uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."
Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden,
käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että
me pidämme silmämme auki."
Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan
joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te
olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."
"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä
jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla
lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra
tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin,
joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi
eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.
Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa
keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa
asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten
ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille,
ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa
päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä
suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten
liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt
mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä
ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi
tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai
olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut
vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas
lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen
tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä
ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että
heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille
vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava
demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli,
niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa
vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se
oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan
lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi
kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin,
joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti
hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin -- ja lakko silmäinsä
edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja
kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa
vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita,
varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi
tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla,
rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta,
paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin
tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli
kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain
kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit
Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä
mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.
Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä
kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä
pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka
kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään
Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että
Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus!
Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa
vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen,
että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että
siksi --. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko
keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin,
niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi
kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso
silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei
kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää.
Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja
eräänlaisella arkuudella.
Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa
nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen
vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä.
Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui,
kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki
yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja
tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta
käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen
Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä
siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren
-- mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys!
Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa
Diederichissä!
Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli
syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut
asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi,
ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen.
Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla
Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän
tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen
tekijä", totesi Diederich itselleen -- ja hänelle selvisi, että
Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen
oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä
jälkeen hän tosiaankin nauroi... Silloin hän huomasi, että kirjeen
lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli
kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että
Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä
itselleen -- ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti.
"No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä
se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata.
Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan
lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla
otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen
-- hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei
varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat
ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti
inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä
kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi
suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on
meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois
peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen
tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä
vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"
Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä
suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb
Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että
Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse
piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne
vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä
hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi
julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra
tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen
sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään
jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle
olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin
vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli
majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan.
Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan
nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän
ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän
näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin
kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin
pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan
viholliset -- ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi
Diederichin katse -- sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa.
Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana",
vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki
joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin
erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän
vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan..."
Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen.
"Petollista julkisten varojen käsittelyä..." Kühnchen hypähti. "Nyt
on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa
minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen
suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea,
mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen
konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin
olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"
Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä
korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala
salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli
täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!"
"Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan,
Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä,
jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja
puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi!
Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli
tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se
ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa
porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia
äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista
sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat
järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi
puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille
vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt
nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä
miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" -- sillä välin
kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään
Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck
nousi ja soitti kelloaan.
Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä
äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki
antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet
vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan?
Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat.
Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä
uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä,
että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin
myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan
tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan
ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."
"Aivan oikein!"
"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun
sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa
oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain
siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön
palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat
nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille
kaikille!"
"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista
penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich,
joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui
hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb
Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita.
Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä,
sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich
avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi
kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta,
jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän --" "Huhhuh!" huusivat
isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien
suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä
petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa
kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän
johdosta naurettiin -- sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään,
aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos!
Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen
voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten
meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"
"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa.
Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa,
että Hänen Majesteettinsa hallitus --?" "Myöskin yksi suojamuuri!"
sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette
loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen
takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja
hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat
nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla
tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien
taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän
käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan
päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi
sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria
miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän
saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan
vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien
kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!"
-- ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään
pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti
syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä
pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki -- silloin kuului
puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein
hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön
joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei
ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän
oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen
katseen, että tämän hengitys pysähtyi.
"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus
puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät
kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä
ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni
vankilaan ja mestauslavalle."
"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa.
Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen
kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä
kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui
kumoon tuoleineen.
"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka
kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta
ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti.
Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä
ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te,
kansalaiset --."
Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä
painoi hänen omaatuntoaan.
"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua
sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"
"Ei!"
"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle
mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa
rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä
tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"
"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka
selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti
lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha
Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt
hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana
odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali
huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin
parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä,
siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta.
Mutta hän ei kaatunut -- ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut,
niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa,
varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota
salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen
suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden,
hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän
kääntyi voimakkaasti salin puoleen.
"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin
hälinään -- ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla.
"Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich
vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä
verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"
Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi
"hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei
aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia
ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille.
Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei
koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti
levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo
taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo
puuttua, ja mylvi:
"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi!
Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu,
sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti
vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata
saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"
"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten.
Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa
ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa,
ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen
päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti
todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä
niin kauan, että yleisö kuuli.
"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin
juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa... Miten sitten? Heti. Kaksi
vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt
itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että
lastenseimi päätetään rakentaa sinne."
"Nimet! Nimet!"
Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing
oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän
katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan.
"Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:
"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"
Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt
velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä
itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille
kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!"
tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki,
eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen
jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi
hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui
esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti
jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi
suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki
ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa,
että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo
liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen
puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."
"Ahaa! Hän myöntää sen!" -- ja äkkiä syntyi sellainen melske, että
Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti
taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja
täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!"
kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen
nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn... Lavallakin olivat kaikki
jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli
jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta,
jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon,
syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä
kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena
poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta
sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen
ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin
vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän
luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki
lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja
Heuteufel saattoi jatkaa.
"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos
Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman.
Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No
siis!" -- ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti
naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa!
Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että
hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään
ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen
Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja
voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti
Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan
toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich
sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" -- ja hän karkasi erään epäilijän
kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan
kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä,
vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan
-- ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi
kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja
huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä
aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck
se oli!"
Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen
hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta
he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on
tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty,
miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich
tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja
työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä
jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman
ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin
tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin
ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."
"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen,
hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta
näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi,
että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi
osoittanut kohtalolle toisen suunnan?... Salissa olevat puolueet
hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista
ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun
Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck
oli mennyt tainnoksiin.
* * * * *
"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta
vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat
Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa
ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita,
jotka kaipasivat selitystä... Se tapahtui, kun Diederichillä ja
Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä
illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne
vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski
säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä
päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen
velvollisuus -- mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä,
hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta,
että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden
siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan
ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai
päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt.
"Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset
siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä,
hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat
ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen
hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on
erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin
korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan
kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin
keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei
ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon
Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät
johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset
valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan
pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas
luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti
niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että
Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän
aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin
hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä
hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen
nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä
nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat:
"Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon."
Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat
nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset,
joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä
sosialidemokraattia --. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi,
niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui
työmiesten boikotteerauksen alaiseksi... Mutta ratkaisu tapahtui
kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin
hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin
oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun
puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille
kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja
pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli
vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä
kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi
vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan
tahtiaskelilla!... Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi
lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä
soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä
pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä
joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti
jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi
kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!"
-- minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän
musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi
koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista
innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo
näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari,
tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi
aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta
palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!"
hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään
voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te,
herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa
ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!"
Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto.
Wulckow!... Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai
tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois,
ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung"
pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää
siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut
-- mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä
eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa
luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen
oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri
oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää
ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille
yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä
oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas,
sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä
tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että
sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku
ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan
tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin
nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja
ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana
eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan
päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän.
Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja
Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo
häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta
siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun
mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman
mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan,
jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei
vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut
sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi
Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."
Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun
Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut
nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä"
vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin -- ja Wulckowin
rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin
Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi.
Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari,
tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin
loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen
korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla
mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi
estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha
Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo
etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli
tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden
mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa.
Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat
järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat
alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli
uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän
maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt
käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi?
Hyvä afääri: -- sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja
miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän
olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen
merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja,
joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki
vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka
silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti
myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla
olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän
oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä
epämääräiseen tulevaisuuteen.
Mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan myymästä tehdastaan. Tämä
oli uusinta, tämä oli niitä "syvästivaikuttavia muutoksia eräässä
suuressa, Netzigin talouselämälle ylen tärkeässä liikeyrityksessä,"
joista "Netziger Zeitung" hämärästi ilmoitti. Klüsing oli ryhtynyt
keskusteluihin erään berliniläisen pankkiyhtymän kanssa. Kun
Diederichiltä kysyttiin, miksi hän ei ollut yhtymässä mukana, niin
hän näytti Klüsingin kirjettä, jolla tämä oli tarjonnut hänelle
tehdastaan ennemmin kuin kenellekään muulle. "Vieläpä sellaisilla
ehdoilla, joita ei koskaan esitetä uudestaan," hän lisäsi.
"Valitettavasti minä olen suurissa yrityksissä lankoni kanssa
Eschweilerissä, enkä edes tiedä, vaikka olisin pakotettu muuttamaan
pois Netzigistä." Mutta asiantuntijana hän selitti Nothgroschenin
kysymyksen johdosta, joka julkaisi hänen vastauksensa, että
vaadittu hinta oli vielä todellisia hintaa alhaisempi. Gausenfeld
oli tosiasiallisesti kultakaivos; osakkeiden ostamista, jotka oli
laskettu pörssiin myytäviksi, saatettiin vain mitä lämpimimmin
suositella. Tosiasiallisesti niitä kysyttiin kovin Netzigissä. Miten
asiallinen ja persoonallisista eduista väliäpitämätön Diederichin
arvostelu oli ollut, näkyi eräässä erityisessä tilaisuudessa, kun
nimittäin Buck haki rahaa. Sillä hän oli joutunut niin pitkälle;
hänen perheensä ja yhteishyvän harrastuksensa olivat vieneet hänet
niin pitkälle, että hänen ystävänsäkään eivät seuranneet häntä
enää. Silloin Diederich tarttui asiaan. Hän antoi vanhukselle kaksi
kiinnityslainaa hänen Fleischhauergrubessa olevaan taloonsa. "Hänellä
täytyi tosiaankin olla toivoton rahapula," huomautti Diederich niin
usein kuin hän siitä puhui. "Kun hän otti sitä minulta, kaikkein
selvimmältä poliittiselta vastustajaltaan! Kuka olisi aikaisemmin
uskonut sitä hänestä!" Ja Diederich katseli syvämietteisesti
kohtaloa... Hän lisäsi, että tuo talo tuli käymään hänelle kalliiksi
jos joutui hänelle. Tosin hänen täytyi pian muuttaa pois omastaan.
Sekin osoitti, että hänellä ei ollut mitään aikeita Gausenfeldin
suhteen... "Mutta," selitti Diederich, "vanhus ei makaa millään
ruusuvuoteella, kuka tietää, miten hänen juttunsa päättyy -- ja
juuri siksi, kun minun täytyy vastustaa häntä poliittisesti, minä
tahdoin osoittaa -- Tehän ymmärrätte." Ihmiset ymmärsivät ja
onnittelivat Diederichiä hänen enemmän kuin virheettömän menettelynsä
johdosta. Diederich torjui tämän. "Hän on syyttänyt minua idealismin
puutteesta, sitä solvausta minä en tahtonut sietää." Miehekäs
liikutus vapisutti hänen ääntään.
Tapaukset kulkivat kulkuaan; ja kun monen nähtiin joutuvan
epäsuotuisaan asemaan, niin silloin saattoi olla iloinen,
jos omat asiat luistivat. Diederich huomasi tämän oikein
vasta sinä päivänä, kun Napoleon Fischer matkusti Berliniin
hylkäämään sotilaslakiehdotusta. "Kansanääni" oli kuuluttanut
joukkomielenosoituksen toimeenpantavaksi, rautatieaseman piti olla
poliisien miehittämänä. Kansallisen miehen velvollisuus oli olla
mukana. Matkalla sinne Diederich tapasi Jadassohnin. He tervehtivät
toisiaan niin muodollisesti kuin heidän kylmenneet suhteensa
määräsivät. "Te tahdotte myöskin nähdä tuon arvottoman touhun?" kysyi
Diederich.
"Minä menen lomalle -- Pariisiin." Tosiaankin Jadassohnilla
oli polvihousut. Hän lisäsi: "Välttääkseni niitä poliittisia
tyhmyyksiäkin, joita täällä on tehty."
Diederich päätti olla huomaamatta tuon ihmisen katkeroitumista, jolla
ei ollut ollut menestystä. "Oikeastaan ajateltiin," hän sanoi, "että
Te nyt vasta oikein tekisitte selvää jälkeä."
"Minäkö? Miten niin?"
"Neiti Zillich on tosin poissa tätinsä luona."
"Täti on hyvä," Jadassohn hymähti. "Ja ajateltiin, että Te myöskin?"
"Jättäkää vain minut pois pelistä." Diederich otti kasvoilleen
ymmärtävän ilmeen. "Mutta miten tuo täti on hyvä? Mihin hän on sitten
mennyt?"
"Tiehensä," sanoi Jadassohn. Silloin Diederich pysähtyi ja läähätti.
Käthchen Zillich tiessään! Millaiseen seikkailuun olisi saattanutkin
joutua!... Jadassohn sanoi maailmanmiehen tavalla:
"No niin, hän on mennyt Berliniin. Hyvillä vanhemmilla ei ole vielä
aavistustakaan. Minä en ole edelleenkään huonoissa väleissä hänen
kanssaan, ymmärrättehän, mutta kerta täytyi toden tulla eteen."
"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.
"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich,
alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa,
että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi
Teillekään tukalaksi."
Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "Mitä
Te sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia.
Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."
"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen
ominaisuutensa... Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena."
Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt
minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin
Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle
toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin
kanssa rakkaudenkammiossa -- kuvasi niin täydellisesti, että asia
todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen
tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti
oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei.
Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät
sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää
luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi... Sellaistakin tyttöä täytyy
arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä
saisi täydennyksensä... Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu
Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä
olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen
sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he
heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman
eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos
tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."
"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri,
kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun
hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin.
"Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja
päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että
jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan
mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja
Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion
saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni
kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen,
niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli
jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen,
loistivat vielä kerran -- viimeisen kerran! -- kuten kaksi
kirkonikkunaa iltahohteessa.
Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu.
Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui
heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin
vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti.
Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin
ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan
melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden
heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien
ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman
rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi
tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta.
Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti.
Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan
valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle -- ja nyt vasta
Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos
hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja
hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät...
Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer
tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle
kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään.
Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich
väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut
liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli
jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin
pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen,
että hän oli vapaalla jalalla... Ja kukkaviholla hän otti vastaan
vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin
ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse,
sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa
asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa.
Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän
oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan
samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan
hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan...
Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli
sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli
oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra
Lauerille.
Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten
saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka
hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi
hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain
hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä
hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä... Gausenfeldistä alkoi
hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli
saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta
tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut
päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen
irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti.
Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana
mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus
menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden.
Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi.
Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin
säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja
kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla
tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!"
huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon.
"Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän
jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että
vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana,
vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta
uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän... Tässä Kienast
hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin,
virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut
kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja
että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa,
että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa
oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän
muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti.
Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o
lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne
siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut
enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin,
että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi.
Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän
kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä
jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" -- "Hänellä on muita suruja",
sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän
oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi.
"Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin
asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa
puheenjohtajana."
Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat
eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille
tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta?
Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi
epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että
tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen
paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut
sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli
kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli
sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä
Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli
puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut
käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla
tavalla... Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut
Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta
Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo
toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin
suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan,
koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä
näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich,
jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut
keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän
todisti:
"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean,
että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan
julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa
koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa
kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen
moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi
kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan
moitteettomasti."
Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti
tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan... Diederichin
piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän
jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen
silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti
kuluneessa vaalikokouksessakin.
"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa
minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä
tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla
kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni
oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra
todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut
minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat
omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä
olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin
minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."
Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä -- mutta Diederich
kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus
vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän
esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi
ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin
niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista
halveksivasti --." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka
turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti
oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä --
oikea oli asia, jolla oli menestystä!... Hän tunsi sen selvästi,
että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän
istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen
tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä
en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten
arvosteltavaksi."
Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi
todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä
parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin
edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta,
mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies
ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin
"Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta,
että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu
pääjohtajaksi... Uteliaasti tarkastettiin häntä -- ja hänen ohellaan
vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne
kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle,
tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo
sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin
osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti
sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään.
Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin.
Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu
alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.
Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti
päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa
"Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti
esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle,
sanoivat juristit -- ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen
ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat
menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan.
Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä
oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys.
Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten
olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne
pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei
ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin
ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin.
Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla
vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä
selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui
teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä
aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui
hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas
takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa,
jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon
porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu
seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet
vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta
tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa.
Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen
virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen
ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati.
Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi
kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi,
mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli
ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin,
päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja
luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät
voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että
olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen
tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä
hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä
ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa
menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita
hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille
vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä
hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen,
minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa,
että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun
harteiltani."
Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset
antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin
sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää
mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka
saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat
äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat
ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään
lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat
olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut
yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita
hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli
uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi,
jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi
vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin
rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan,
aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan
taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui
myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.
Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan
oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä
usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika
mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet
hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa
herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään?
Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi
tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti
salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat
tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta
väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun
vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät
sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen,
joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka
Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan,
riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin
hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti,
itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden;
heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä
Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin
edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti
näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat
täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin
ihmiskasvoihin.
* * * * *
Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta
huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger
Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki
tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti
johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori
Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli
näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin
ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut
itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä.
Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen
enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet
vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra
tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden
pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen
ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen
aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä.
Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin
talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle -- semminkin
jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli
saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin.
Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain
sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.
Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä
tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla
ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan.
Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän
oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista
miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen
järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut
kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi,
"tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän
muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on
tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut
kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä,
ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte
olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä
tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee
heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia
kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta,
halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä
pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä
tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich
päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan
selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun
maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan
sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy
olla herrana!"
Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää
kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat.
Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä
kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä
Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta,
mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta... Syöminen,
nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen,
kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys"
mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien
hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs
vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen
vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti
työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa
kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin
hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä
käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä
ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu.
Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita,
joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai
laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä
samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich
laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja
tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti
saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi
maailman.