VI.

Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat

mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät

vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä,

minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti.

Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta

kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä

toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi

ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille,

Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich

kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän

taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät

aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät

ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli

smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli

nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen

asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa

heidän paikalleen.

Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin

neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei

kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui

melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava

ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata

riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä

kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana

päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä

ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut,

jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan

aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat

illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei

voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta

silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari

oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta.

Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui

ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai

ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi

jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin

on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen

katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen

nainen!"

Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti

hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi

yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse

kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja

Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja

elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä

tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia,

niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin

olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen

rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä

uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia

nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot

näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän

pitäisi tutustua!

Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia

läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän

koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille,

mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti

vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te

kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin

amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä

sen viisaammiksi.

Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi

toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui

junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli

pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten

intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!"

hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu

sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" -- "Mutta jos

hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich

ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi

luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä

jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä

tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa --" Ja hän teki täpärän

kädenliikkeen.

Sitten tultiin perille -- mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot

olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta

eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka

heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan

Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen

ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin.

Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi

hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat.

Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta

eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan,

hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa.

Oikealla oleva kumartui eteenpäin -- ja he näkivät toisensa,

Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti

silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich

juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä

ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan

kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää,

sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla

vieras joukko taputteli heille käsiään.

Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo

kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.

Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat

ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista

hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä

takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle,

että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti

yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin,

mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän

myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä... Kun minä

ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä

hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen

ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.

Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee

aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä.

Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa.

Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja

asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama,

palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä -- ja

Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan

ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista

sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten

hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen.

Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku

vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli

porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi

levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen

jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin

portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich

pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi.

"Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich

otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain

luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa

hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari

lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään

päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa

keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen

oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija

astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa,

kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu

heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi:

"Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana...

Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä

vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla

juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta

kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli

taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä... Hän

jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä

ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä!

Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi,

vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" -- ja joukon

villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla

czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu,

ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä

jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää.

Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti,

minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies

teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että

joku näytti pyytävän ohjeita, -- ja silloin Diederich jakoi niitä

epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi

vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden

takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja,

Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin

hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen

vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti,

ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut

hänen rinnassaan... kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä

kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista

velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta

suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä

keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää

ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät

kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria

vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin

portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa

etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja

huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet

jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä.

Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt

joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli

iloista hyväntahtoisuutta.

Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli

aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä

näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää

vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja

hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen

soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri

päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti.

"Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!"

Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän

odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja

nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.

Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän

tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli

seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt;

ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli

tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä

minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö,

käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti

sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi

suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia.

Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin

hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti

hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat

kokoon -- ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi

esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen

siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä.

Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada

oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti

henkeään -- sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!...

Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt

makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich,

valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui

vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä

nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla

sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta

esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus,

sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli

saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut

sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties

pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti -- aivan turhaan -- pötkiä

tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston

huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi

Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä

peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä.

Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut

mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen

puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin

kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti

hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä

kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi

antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä

keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi

uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön

asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen

Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi

viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa

lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle

tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista

henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen

etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari... Kansa

näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan,

punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä

olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan

rautaisella katseellaan -- mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen

häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon

niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut

uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka

olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle

vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi.

Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin

hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs

heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin

kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin

porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään,

keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden

vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen

kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys

olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen

piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich

keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa

esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein

silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini,

joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin,

vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä,

niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki

yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi

hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita.

Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot

käännettyinä muuria kohden... Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari!

Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät

tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia

tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat

hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa

palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti

kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan

nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut,

eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti

tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt

minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä

varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa

pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää,

että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli

hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin,

selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä.

Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset

menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän

itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä

jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika... Jos joku oli

tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja,

jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa

sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten

taas heti takaisin, vain --." Siinä katseessa, jonka hän singahutti

keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich

tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi;

ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen

salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa

jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän

sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää,

mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin... Niin, no, katsopas

nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi.

Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin

siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan

jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa,

tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä

kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa

hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä

huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta

pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina!

Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun

Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun

yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

* * * * *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli

sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän

ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä -- sillä sisällä, tiskin takana,

hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes

takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste

sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen

hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret

edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän

olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä,

"että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille

hammasharjaa." -- "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin.

"Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb

Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" -- hän heitti

päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen

hänen päämiehensä saattoi asua -- "hän voi kyllä tarjota kaupaksi,

mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole

opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan,

että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." -- "Miksi Te

sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena.

Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen

täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän

kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin

hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" -- "Enpä

tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut

suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta

Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän

olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli

pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä,

niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille

-- minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä

välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten

Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli

tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon

vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä

eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin

hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin

uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet

oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä

katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli

kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti

Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä

määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta

nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut

Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen

vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet

puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta

luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli

monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen

etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet

varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja

niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä,

jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan.

Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä!

Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden

päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia... Tässä kohden Guste

uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti

pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti

välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin,

niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat

odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich

ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa

vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien

myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa

vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen

kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään

vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään

kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä

märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt

tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi

kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen

Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä

välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin

viipymättä koolle.

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin

eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä

perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori

oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet

jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki

sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman

mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava

ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen,

nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta,

mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö

häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi

aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten

kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki

olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei

myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän

herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman

tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa

tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti,

missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen

jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo

patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä

-- jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli

hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten

lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä

suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen

asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla

rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän

työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin,

sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit,

Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena

suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä

sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä

hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka

niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme"

-- hän osoitti lennokkaasti Kunzea -- "sille miehelle on meidän

rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän

ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan --" "Ja

näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos

te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka

vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi

Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui

syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä

leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin

tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle

raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus

voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä

olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana,

pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä

olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää.

Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat

valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen

on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri,

kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin

hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja

Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich

tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja

se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä

ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän

yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta

kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki

sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään

häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä

uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan

kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" -- ja hän ojensi

sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta

tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei

ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada

rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra

tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana

sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta

Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun

ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu

Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu...

Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko

hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen

vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa

seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas!

Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä

tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin

koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin

laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun

kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa

kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että

pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne

ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta

herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa

puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi

Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli

käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan... Mutta Kühnchenkin, joka

pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi

nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet

pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli

päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen

kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta?

Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina

oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi

meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä..." Riitti,

Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle

jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen

terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua

innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli

Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja

niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin

valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun

vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka

suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich

asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä

tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet

uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot,

joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi...

Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme

hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja

minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja

Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä,

jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt,

niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä

julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä,

minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme

vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti

kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään,

ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa

heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille

siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa

silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia

miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin

ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään

asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden

viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka

taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja

sitten he läksivät jälleen liikkeelle.

Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin

askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille

tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa

tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin!

Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä

lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa

samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin

Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta

innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin

ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin

velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken

levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet

moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut

miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei

ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen

Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla

koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan

välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan

hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä

lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka

siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus,

mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja

Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan

tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa

ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich

kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi

luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se

siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä,

"sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa

asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi

ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle.

Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen

sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme

jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!"

Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille,

milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa,

ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko

maailma oli saksalainen.

Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu

"keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti

tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi.

Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto

on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun

viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun

suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä

pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu

toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan,

kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka

puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan

jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli

konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän

havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan

oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka

huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään

lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon

vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari

Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki

ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut

kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien

vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet

hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä

johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi

sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan.

Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli

lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai

hammasharjoja... Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä

hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että

majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että

vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat,

armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin

läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka

sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä,

hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me

kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia --" "Aivan

oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit

huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan

hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä

vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä

ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan:

hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen"

vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi

äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti:

"Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys

osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu,

ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti

Klappsch.

Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb

Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi

mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan

jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen

markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä.

Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra

majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi

he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva

demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden

maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan

oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut

liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee

aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin

asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee

olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku,

joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen

vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi

kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat

muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa

persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä

Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa.

"Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja

tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä

myymästä hammasharjoja!"

"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.

"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että

joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen

edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme

vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta

sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"

Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti,

alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys

ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia

heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi

siinä jäykkänä -- eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta

sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta

saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen

täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi

paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska

kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että

Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta

oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada

Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut

enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti

lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden

asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja

turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin

keinottelemaan... Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat

kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich

vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta

sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä

he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin

Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain

tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina

siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.

Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri

oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat

hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten

tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa.

Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen

sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa

epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!"

huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich,

"miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse

on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta,

liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja

keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen

yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin

suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi:

"Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti

hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin

sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi

toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen

piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se

oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat

kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger

Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama

nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään

joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi

me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen

vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti

pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas

pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän

huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan

pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota

me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja

samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle

keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä

olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina

ja urhoollisina!"

Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina

he hekumoivat ihanteessa -- eikä Diederichkään enää tiennyt

mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään

sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon

Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan

uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa

korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän

saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille

sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta

tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" -- "Missäs

sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin

ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin

kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain

kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa,

sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän

kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset

ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä

lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta

hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin

kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan

nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat

äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat

ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen

uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa

hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen

kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion

hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien

savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt:

"Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi

istuttaa ne kohisevaan kansaan -- mutta hän tarttui kurkkuunsa,

mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten

hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti

oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää.

Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."

* * * * *

Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä

menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki

olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori

Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään

Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään

Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti

kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä

kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta

luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin

torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka

Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään

kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä

hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich

oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.

Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin

pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva

Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui,

muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan

maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä,

että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus

Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui

punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä.

Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle

myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään

aavistanut, puolelleen.

Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan,

oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti

keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita

kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt

itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään,

jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin

perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa...

Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin

käymään neiti Brietzenien luona -- vaikka nämä eivät olleet koskaan

käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu

niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla,

käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän

piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa... Emmin

seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan

suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan

edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä

Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi

sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan

kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa

tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin

jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen

ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen

ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi

riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva

Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen

kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin,

jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen.

Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan

palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän

meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet

joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla

Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään,

niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin

tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä

kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili

neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.

Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei

mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla

tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille

silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja

sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi

kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti,

heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no",

murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten

kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti

Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich

pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä

luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin

vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren."

Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se

on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin,

koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon,

ja tänään sanoi myöskin Minna --." Sitä pitemmälle hän ei päässyt.

"Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa!

Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä

minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä

minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä,

niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette

taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei

voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin

jälkeen, kun tämä poistui.

Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla

esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä

monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut

enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt

häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät

olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer

oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue"

tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti

kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa

--. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä

sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä

sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa... Niin hän läksikin, eikä

suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen -- ja vielä hän sai havaita,

että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen

Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se

tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja

kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain

haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen.

Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin

tulla puheilleen.

"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari

virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.

"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin

vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte

luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja

silloin saatte jotakin kokea!"

"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään

kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään

ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti

lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra

tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä

lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat..." Ja

hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta,

että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille

sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:

"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin

toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme

ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa

kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."

"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta

ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä

tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita

niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada

Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla,

jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei

ole kansallinen."

"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.

"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän

hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."

Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä

haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä

näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä

minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."

Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan

huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies!

Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina

aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään -- ja

nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi

kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän

hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa

suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat,

että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat

hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät

nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä

tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle

persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan

keisarin puolueen oikea perustaja?... Kaikkialla kavallusta, juonia,

vihamielistä epäilystä -- missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.

Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa

vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich -- oli selvää,

mistä persoonallisista syistä -- antoi Jadassohnin puhua ja miten

Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden

isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon

Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa

menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia.

Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä

pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi,

sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka

mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat

silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli

epäillyttävä joukko -- ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien

ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä

verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.

Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja

kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat

oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan.

Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään

kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin

katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta

hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen

kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti

uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään

antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty

lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut

Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi

hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain

siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin

siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä

kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi

ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun

pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut

näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa

keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli

eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut

ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha

Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä... Hengessään hän näki

tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän

kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli

törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja

ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta

nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!

"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä

Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich

pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin

mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, -- meni ikkunalle,

kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja

kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun

Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin

pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten

hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon

Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa

kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi

paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä

elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun

on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat

keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei

ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich

hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen

miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi

suunsa.

"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat

vielä tulleet."

"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me

olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat

jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin,

jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."

"Miten niin?" tokasi Emmi.

"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki

suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on

siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."

"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että

hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi

uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha

rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli

uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta.

Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän

näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui

kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty.

Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne

olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei

ilmaissut mitään -- ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti

ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään,

tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä...

Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen.

Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi

kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo

kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin

sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli

päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä

pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin

kalinaa pesupöydän luota -- ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi,

löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän

ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli

jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti,

minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät

ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!"

komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki

oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti

pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli

sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs

sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti

häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä

enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään,

vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä.

Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen

pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi

helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat?

Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs -- mitäs sinä sitten

tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se

on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä

taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin,

niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona.

Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä

häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."