Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä

kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä

Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli

vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei

uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan

uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin

julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja

pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen

uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli

kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa

olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei

voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat

tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon

miehen... Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei

salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi

vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon

vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan

keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että

kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich

valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti

vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten.

Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon

ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs

tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti,

ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich

tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle

ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja

viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen

takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin

itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa

hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen.

Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten

valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen

tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän

hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien

virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt

erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia

toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin

keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät

jonkun tekemästä työtä... Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken

tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa

lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling

toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen

Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti

lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi

lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus

onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin

hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille

liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat

periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta

ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari

toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa.

Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä

hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti

keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra

päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. -- Ja alla

oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan --

huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi

turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin

perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi

kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi

ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen

näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich

vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan

osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut,

vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille

vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti

kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli

myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin

etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa

pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta

vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi

kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää

mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille

kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty.

Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon

pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole

mitään vaadittavana." -- Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi,

Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin

vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä

katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen

kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti

Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän

oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin

tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut

sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui

myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin

menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä

ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän

tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia

ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen

täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa

teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta

aiheutui kansallisen asian kehityksessä... Guste, jonka katse ei

kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista

vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle

anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli

alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia

siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton,

Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich

suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa

omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen

pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä

hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä,

että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle

tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä

siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti

vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä,

niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä -- jotka sitten Netzigissä

myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä

sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin

kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa

vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja

ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä,

haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä

varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi

puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla

olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se

puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä,

jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä

siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä

valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä

realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu

nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin

antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin

ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli

tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin,

mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka

hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian

paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän

huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä

aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä",

vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä

mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä

sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti

oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli

hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän

juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin

osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun

nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty

pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana.

Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset.

Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi

miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä

jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti

vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli

tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa

Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan

kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään... Kun tämä

kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat

toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä,

mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue

koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että

Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin.

Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo

kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten

yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen

omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin

ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille

mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei

uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui

hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei

kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja

tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo

loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi

kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka

omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina,

tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys,

muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?... Guste loi kahvipöydän yli

Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen

paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat

molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli

jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla

tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen

toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen

kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin

kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin,

jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka

salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat

yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla

kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa

synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt,

mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla

tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla

hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän

huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen

ja että se oli muoti, seuraleikki -- minkä Diederich heti asiaan

kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen,

että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta

hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin

tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän

hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain

ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo

kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen

paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä

teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli

vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla

myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä

silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia

arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden

keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä

vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman

muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen

sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita.

Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka

puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian

heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki

muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä

edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat

ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus

siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet

hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi

oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi

hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten

onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen

parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti

hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka

suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan

pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin

ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille... Luonnollisesti

kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa

parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos

joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

* * * * *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani."

Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi

mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja

Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima).

Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen

sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten

ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä

ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse,

niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut

tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin

tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu

on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen,"

Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet

hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille

virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa _k_:ssa," hän

huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa."

Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka

ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja

Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin

kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun

Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa

pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa.

Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului

oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta,

ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran

ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä

puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa

hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain

isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän

yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi,

Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein

joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa

hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja

kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun

holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja.

"Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten,

että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen

oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis

loppu... Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään

puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen.

Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla

miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään

basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan

desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun

keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen

asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!"

käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili

vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä.

Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan

ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä,

mutta kylläkin merenkulku -- minkä Guste jo senkin tähden oivalsi,

että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti

kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista

olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi.

Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti

murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä

se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa

oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille

ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi

Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin

voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli

Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on

vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa.

Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne."

Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta,

vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä

siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä

saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat -- Diederich

eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen

muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja

usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa

hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan

erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta...

"Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki

kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä

välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan

elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa

tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa,

melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän

oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli

tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut

polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä

-- samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että

keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä

markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan --

samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen

Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja.

Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja

sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti

lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien

kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan

hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä

seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy

olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä

on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin

mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten

laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama

vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva

sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut

tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa.

"Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy

varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä

itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa

katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein

traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä

useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän

näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti

silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi

lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi

tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana

siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle

silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää... Kun Diederich

yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan

väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan -- mihin hän ei

mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun

taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen

silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja

hämärätä pyyntöä... Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut.

Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan

hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella

sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja

Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja

hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää

minun ihanata muotoani palvoa!" -- ja sitten selälleen kääntyneenä

Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken

tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja

ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut;

Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä

olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" -- ja hän

työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden.

"Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa

pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän

kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä,

haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi

ja nukkui jo -- mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi

nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse...

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi

aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten

laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä

kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun

Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli

jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty

huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään

Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein

useamminkin, Diederich poistui kotoaan -- Ratskellerin sukupöytään,

kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta... Tuossa sukupöydässä

Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli

kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä

ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa

olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla

ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen

kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein

Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon

elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor

bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja

haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se,

joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon,

sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein

schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt

trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan

ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa

seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)."

Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen

katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät

aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen

toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon,

sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai

kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja

kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori

Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten

välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa

vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten

molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen

aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin

parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet

vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet

tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti.

Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja

ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta

se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme

ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa."

Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen

Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti

pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja

esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin

tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä

liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos

sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli

positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden

lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät

suoneet Saksalle paikkaa auringossa, _quos ego_. Sillä ei vain Saksan

perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko

häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään!

Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan

keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli

tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa.

Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä

leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella

viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto

ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka

käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla

kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä

paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu

sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen

aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin

oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät

säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli

seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli

saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä",

kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän

antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze,

oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa,

hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi

nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita

tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt

lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa

yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin

kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni

saisivat sen vielä nähdä!" -- ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan

tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde

Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt

ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet

toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä

vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta,

jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli

Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet

ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi

ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin.

Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna,

häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan

tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla,

joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti

kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli

Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt

ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa.

Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei

ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui

kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan.

Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan

pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä

vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan

ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti

maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse

ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä

iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen

tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut

miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti.

Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään

tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin

tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja

lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta

asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus

vahvisti hänen arvovaltaansa... Niistä herroista, jotka ottivat

osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi

puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista

teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan

oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin

vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin

ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille.

Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli

kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät,

gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa,

perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori

Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä

kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich

valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa

nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä

suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte

häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä

ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että

oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä

aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani,"

hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin

minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken

sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili

kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi

Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni"

-- hän piti kättä kasvojensa edessä -- "on suorituskykyisempi.

Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen

jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin

jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä

lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi

hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich

osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä

velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan

tietoon.

Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä

etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he

pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin

sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten

suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen

Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen

jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi.

Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka

opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin --! Siihen, mitä hän sanoi,

hän kompastui itse... Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli

Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti

monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi

ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista

juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla

on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja

lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui...

Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan

kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan

vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla

suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli

se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa

huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa

perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen

merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä

se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän

on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että

oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta

mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko

hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei

voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle

juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan.

Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka

kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia.

Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen

vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän

konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden.

He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä

hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä

mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu

saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja

muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä

suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja

saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta.

Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä

kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän

mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja

kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin

puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi

hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen

toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli

epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin

siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"

Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen

Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia,

joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja

silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan

edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta

todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen,

ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli

Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja

niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli

tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että

päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti

salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään

huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta:

hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään

kuolevan vuoksi... Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain

viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut

talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä

koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja

maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.

Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri

oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään

kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut

loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen

myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi

mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt

jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski

pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä

useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten

kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä,

mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi

kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein

sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin

oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat

eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston

presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki

keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii...

Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa,

keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.

"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:

"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut

puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän

osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä,

leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen

kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien

katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä;

mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli

kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten

vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin

korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina

vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan,

muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa

-- kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen

häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen

ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.

"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck.

"Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä

tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten

töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes

hyvää."

Hetken kuluttua -- hämärä kävi harmaaksi -- sanoi isä: "Entäs sinä,

poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."

"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi

tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen

nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta

kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta

näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se

siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani,

koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen

hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun

uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja

ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."

Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki

Diederichin.

"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta

koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme

mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät

yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi

leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän

sanoi:

"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta

ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se

kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa."

Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille

taistelukenttää."

Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä

asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta

he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen

lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä

määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi,

vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"

Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran

kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon

jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:

"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he

luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei

ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä,

järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."

Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka

vain eläisi nykyajassa."

Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui

nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin,

vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia

teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta

osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu.

Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa

sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään

hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut,

toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui

siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän

melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä

asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.

* * * * *

Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina.

Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan

taiteellista järjestelyä -- jolloin tuo luoja osoitti enemmän

mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä

hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta

ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui

läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori

mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti

esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että

kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole

syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee

taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin

hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle

paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo

silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi

hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa

varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä

hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki

Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta,

ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään

verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa

oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari

Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut

taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa

liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon

paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä

hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen

antaa voimiensa kehkeytyä -- ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa

vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi!

Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin

ajanmukaiselle uralle.

Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka

ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin,

sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä

kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa

-- pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle

puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen

liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut,

herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna

ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa.

Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä

Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow

tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen

johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten

naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan

kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi.

Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy

taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta

saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen

täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä

enää, mutta hän kenties minua." -- Ja niin tapahtui, että kun

seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten

keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin

keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta

toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja

Gustea. Wulckowista ei ollut mitään -- mikä yleisesti huomattiin ja

käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen

itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki

vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich

antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti

hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow

lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli

aiheutunut väärinkäsityksestä... "Niin hän käyttäytyi kuin meidän

mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti

Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö

pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies

kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin

hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa

muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa

sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin,

jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." -- "Absolutismin,

reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.

Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan,

joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi.

Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu,

jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle

suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja

loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon

Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman

että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä,

hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä

harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista

saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan

kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti

nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi."

Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman

kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan.

Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi,

seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä

ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului.

Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman,

valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä

poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien

arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra

ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti

katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin

ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä,

vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet,

jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat

toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin".

Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron

niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston

presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla.

"Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti

jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli

hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen

kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä

paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen

tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston

presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen

luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta

herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on

odotettavissa"... Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat

olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich

tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu.

Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa

elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan -- mikä

kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä

sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.

Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista

ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin

kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen

suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich,

sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan,

ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin

tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin

järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty!

-- ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen

jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä

etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja

suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan

auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla

puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa

Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput.

Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla,

kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta

apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty

oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut

tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli

vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen

piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut.

Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut

olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin

luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon

vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli

itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä

tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen

mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat

hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen

omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo

ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin

täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta

muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla

omallatunnolla.

Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä,

riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään

ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin

voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut

peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea

sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota

johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden

välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen

pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt

saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren

asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich

tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa.

"Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän

sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän

yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle --

ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet

hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan

ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut,

kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille... Kuitenkin sattui niin

tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin

hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich

huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden

julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti

häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä

vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi

Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja.

Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä

pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja

tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow,

punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä

erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen

herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia!

Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä

säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?"

tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" -- "Suvaitkaa

olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin

oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja

tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut

tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta,

sille ei mahda mitään!" -- "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!"

suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti,

sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin

ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit

itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen

Majesteettinsa sivusadjutantti!" -- "Tuo keltainen!" -- "Omassa

persoonassaan täällä!"

Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi

divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten

sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin

vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai

kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden

esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin

tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli

kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi

hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten

voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat,

nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi

Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä

on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!"

Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa

kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva

poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä",

sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä

tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä:

joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti

hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen

nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta

käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla

kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä,

joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!

Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja

julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.

Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi

lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa

liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti:

Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin

kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa

maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas

paikka koristi -- sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse,

astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo --

lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin

kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat

kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen

itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta

silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen

oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan

sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa

teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan,

niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan,

minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen

virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä

kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.

Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa

olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta.

Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla

puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu

mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa

ja voimansa; hän alotti:

"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!

"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan

paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin

meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan -- ja se tekee tämän hetken

vielä merkityksellisemmäksi -- on kulunut melkein vuosikymmen siitä,

kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme

me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen

suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."

Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen

aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä.

"Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa

meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa

ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa

on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän

kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota

nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten

ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan

vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä

kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla

kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun

tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset

oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana

kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen,

nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä

kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich.

"Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä

on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" -- jolloin Diederich löi

rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton

persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin

tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen

kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan

hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten

aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies

on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä

innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle

sotilasketjun takaa.

"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa

positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien

vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme

valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua,

germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli

hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"

Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun

sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet

ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan,

Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta,

Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat

nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.

"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei

saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha

liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa

tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien

läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti

pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan

keisarikruunu!"

Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan

elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään,

että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen

valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo

suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä

suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä

suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan

armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä,

soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä

velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa

kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä

hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä

ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä

vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa

tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta

suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on

menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi

julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen

muistopatsaan!"

Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut

suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki;

ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi

erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.

"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle?

Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa

vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut

saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa

historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä

kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian

saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n

valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä

materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen,

hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen

nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä

joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain

maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan,

Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui

menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin,

oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa... "Mistään

tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä

todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan

eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme

keisarikunnalle!"

Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä

paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti,

ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle.

Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen,

ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti

ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien

keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi

kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän

vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme

vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin

tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt

mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua

lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen

puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen

huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva

kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä,

sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis

tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja

saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta

ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei

kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien

kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta,

korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme

aseidentekoa!"

Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä

voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin

raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.

"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen

demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi

muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen

maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat

kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois

viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle

tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla

Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko

sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa

ja sanoa avoimesti: kyllä!"

Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen

hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi,

käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan

pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt

juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa

munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja

koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia... Diederichillä

oli taas ilmaa.

"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun

tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja

painetit välkkyvät --" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä

räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan,

kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman

että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt

samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen

ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä

putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen,

hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut,

ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä

käsken: peite pudotkoon" -- minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti

die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti

ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien

ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia

uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille

sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet

antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle,

tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava

puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden

suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut

odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa

sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen

niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti

suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni

ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja... Jo oli

päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut

kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen

luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun

taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että

tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen.

Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat

jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä

hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten

kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat

sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri

oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät

elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien

purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi,

hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden

vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä

parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain

säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä

ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit

ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen

sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle

luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti,

mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten

ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan

kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle

kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen

poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta

hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on

Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa

löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen.

Diederich vain huokasi.

Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää

maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta

palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva

talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa

olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn

ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka

oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen

sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä

päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen.

Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen

ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin

uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain

urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan,

joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan -- sillä aikaa kuin

lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan

jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien

korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta

soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin

jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut,

soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi

tuulispää hajotti sen myöskin -- ja Diederich, silmät suljettuina,

tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen

puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten

viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä

näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki

aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä

verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon

alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut

tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen

toisten-silmille-hyppimisen -- näki tämän tulivirroissa tapahtuvan,

ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka

muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja

aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat

hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät,

jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit,

rakuunat ja kuormastoupseerit!

Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi

sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään

totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja

totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli

vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken

aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt.

Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei

elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku,

vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin,

joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen

suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa

herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti

eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta,"

ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja

saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä,

emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan

vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa

vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko

asialle.

Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli

menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa

takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun

mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin

läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa

tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten

täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain

suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän

muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi

annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen

hyvinvoinnin kehittämisessä... Sitähän tässä on tehty!" sanoi

Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!"

Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä

keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle

Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" -- minkä jälkeen kiinnitti sen

rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.

Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä

kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat

maalaisvaunut. Olisiko jotakin --? Diederich tähyili taloon: lasinen

etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu

jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin

hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain

voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä

ollaan" -- ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja

oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää...

Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä

minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin

ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä

eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja

vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja

portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän

kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin,

niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä --. No

mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai

paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä,

meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki

voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin

luokse."

Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän

läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti

itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka

jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck

läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä;

oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle --

ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä,

perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten

Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut;

viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän

viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut

poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli

istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä

he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat

olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun

vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän

katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa,

koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka

erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä

muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut

nyrkkejä ja rahaa niissä!

Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt

oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen

kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata

kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat

vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi -- ja vanhimman

pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän

ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli

pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet;

mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne

ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan,

ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi.

Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään

hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä

kutsuvasti ja vastaanottavasti -- ketä hän kutsui ja vastaanotti?

Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui

koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti

vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?

Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan,

joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka

oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti

musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja

salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän

itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa

kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän

näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki

oven. Diederich oli jo tiessään.