"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti
hänelle viimeisten kyynelten lävitse.
"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä
lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä
rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä
eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään... Silloin me
teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti.
Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän
näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä
yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän
käyttäytyi.
"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."
Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa.
"Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda
mitään!"
"Enkä minä."
Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen
kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla
on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän
tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.
Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin --", hän alotti ja
pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi
Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä
vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja
suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta,
mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria
ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota
turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."
Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen
ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä
ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin
aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin
Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän
sanoi ja salamoi.
Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti,
"mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me
etsimme minun sormustani, äiti", -- minkä jälkeen rouva Daimchenkin
laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun
aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!"
Hän nousi päättäväisesti ylös.
"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."
Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti.
Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata.
Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta
juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin
hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo
perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."
Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti,
että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu
sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten
määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati
omaisuuden yhteisyyttä -- ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen
ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin
hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa
ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää
suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on
taas heti tipotiessään?"
Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella.
Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta,
lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi
rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran
kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat,
kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä,
sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut."
Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle
rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!... Tultiin hyvin iloiselle
tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan
vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet
polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin.
Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich
päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen
täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä
tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.
Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain
tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista
miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan
tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille
yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden
sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi;
tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään
merkitystä minun olosuhteissani."
Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää
taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa
kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin,
hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste
tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä
kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich
näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen
helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin
vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan
istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa
keskinäisessä puuhassa.
Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä
iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä
kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi
istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä
plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt
ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste
oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että
he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.
"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti
Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika
sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti
ei voinut mainita --. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan
aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.
"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti,
ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen
taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset
hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine
jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana;
ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike.
Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän
ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun
oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti
halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!"
Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta,
joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä
ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja
täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli
kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa,
idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi,
hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan.
Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön
piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi,
että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki
säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi,
sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa
menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti
lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He
olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä
varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään
näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät
keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen
ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta;
mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman
muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa
tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää
läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja
onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi:
olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.
Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen
varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten
tuokin, jonka kanssa tuokin --. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai
tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja
Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun
naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko
tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti
lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä
juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta,
sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen
juutalaisrotu.
Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan
saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut
käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti
germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen
hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet.
Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili
rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste
riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun
Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin
tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" --
"Juutalainen?" -- "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen
nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on."
Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi
hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma.
Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut
estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus
liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia.
Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä
ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin
nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan
tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin
tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai
ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin
tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich
niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi
tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä
hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman
hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa
korkeampia voimia!... Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui
täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa
kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen.
Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru.
Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien
juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää
missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään
tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt
koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi
Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin -- sillä välin kun
Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen
olkapäätään vastaan.
Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti
mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen
edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten
paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen
voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti,
kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.
Toinen näytös -- Guste söi edelleen makeisia, melkein
alttiiksiantautuneena -- toi kohottavalla tavalla esiin sen
vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä
vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa
suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä,
jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli
jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse,
toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin
muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään
sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui
mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi... Elsaan, tuohon tyhmään
hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin
avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa
voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea
ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme
sitä."
Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti
sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet
itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia
ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin
uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen
mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me
saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.
Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui.
"Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä
ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." -- "Juutalaista
röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta
Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti
kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen
kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei
pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut
todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija
Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu
millään lailla epäillä.
Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein
kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun
niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana.
Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan,
kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin
olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä
katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun
merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen.
Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä
ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich,
jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen,
nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.
Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle
"hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat
toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät
mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat,
sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, -- minkä ohessa heidän
kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen
orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se
olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät
yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin.
Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin
jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi
kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta
ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä
sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"
Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti
varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta.
Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du
nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja),
silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti
kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi,
salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan
lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista
vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita
jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään
mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich
jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin
Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa
sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia
salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin
pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta
naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä
kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.
Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki
kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das
deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan
puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee
osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti
päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla
minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän
syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun
kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman
muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa
arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä
mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan
kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät
voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen,
mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he
koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään
seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja
luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen
röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa.
Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka
Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta
päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu
Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä,
jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja
vilpittöminä, kuten aina.
"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten
päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan
olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.
"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään
vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja
sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä."
-- "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti.
"Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä
jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me
taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat
tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti --." Yksi
kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa
arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa!
Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus.
Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti
nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä,
jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.
Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta,
jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista
taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki
kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa
kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen
alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja
kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti
herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput,
nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja
sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä
taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich
den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson
hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan
keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa,
oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan
keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta
sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei
olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on
yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi
niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut
Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin,
minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman
lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se
ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin
ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä.
Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se
onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."
"Miksi?" kysyi Guste.
"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että
sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."
"Ja mikä tulee sitten?"
"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei
ole niin tärkeätä."
"Entäs romaani?"
"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään
saksalaista: sen sanoo jo nimikin."
* * * * *
Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella
ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman
vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin
piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja
Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli
leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin
asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä
keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka
oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt
täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi
nyt useammin liikekirjoihinsa... Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui
konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin
hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän
se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä
tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja
Diederich meni itse avaamaan.
Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään
vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti
napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti
lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä
tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme
ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä
myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä?
Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman
katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä.
"Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa",
huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia.
Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa
tukkoon ja myykää, muuten piru perii."
Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä,
että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen
sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä
olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän
merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti
siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti
vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen
pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin
ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla
hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi -- ja Diederich, jonka valtasi
hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten
olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona",
hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille:
"Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten
pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen,
rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.
Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä.
"Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta
sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra
takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit,
naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa
hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen;
hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti
toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi
hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten:
"Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"
"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani
senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?... Vai niin, ostan
mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa
kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien
asiamiehenä. Kunnianasia."
"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"
"Satakaksikymmentä koko kirstusta."
Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen
kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin
yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."
"Ei synny mitään" -- Diederich teki varomattoman liikkeen
uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti
hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle
kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski
Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi
pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä
poltettu, -- ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti
silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte,
muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii
tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne.
Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos
olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä,"
-- mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti
saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi,
lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!... Levottomalla katseella hän
silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa.
Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä
asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella
mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella?
Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun,
liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän
sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen
heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin
Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te
tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.
"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen
suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."
"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän
yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.
"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun
yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän
vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi.
Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte
täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte
liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"
"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän
läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain
kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.
"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi
katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen
kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa
suurmiehenpolitiikkaa."
Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä
Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia.
Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän
talon."
"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin,
kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa
kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja
äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille!
Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en
saata Teitä onnettomuuteen!"
Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät
hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen
nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te
olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä
en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"
Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen.
Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten
vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina
vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun
säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi
aikaa kuin mahdollista."
"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa
iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa
vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän
poistui.
Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin
"tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin.
Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili.
"Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen
maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen
'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä
kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen
maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on
suurenmoisia mahdollisuuksia."
Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi,
kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut
aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä
lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen
varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta
vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti
puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.
Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat
hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä
salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä!
Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja
Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä... Lopultakin!
Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut
minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki
hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä
lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin
pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli
jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei
näkynyt ollenkaan.
Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi
muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan.
Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan.
Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän
piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja,
joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt.
Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt
muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä
silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan
mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut,
saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden
kesken... Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja
nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt
melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen
nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta... Voi
sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat
kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen
sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä.
"Hänen Majesteettinsa... Kuulumaton armo... Vaatimattomat ansiot,
koskaan horjumaton uskollisuus..." Hän kumarteli, hän laski käden
sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä
ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen,
antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli
pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin
nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli
tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld,
afäärejä ja mainetta!
Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai
sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin
niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria
asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään -- ja Diederich
ja Guste olivat jo tiessään.