Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti.
"Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on,
minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn
yläpuolella."
"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois,
ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että
presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän
itse omaa konemestariaan.
Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä
loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli
jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan
luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin
kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla",
vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä
merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän
juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin
ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja.
"Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain
järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö
luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi
tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin
illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli
pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei
pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää
puoleensa!"
* * * * *
Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan.
Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain
toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita
toiveita... Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin
puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän
tapasi Wolfgang Buckin.
"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä
menen teatteriin."
"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"
"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu
puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs,
siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."
"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck
ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua
koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin
se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä
minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."
Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä
tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi
vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti,
"mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä
enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon
ritarillisuutta."
Buck vahvisti tämän.
"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi
merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan
sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä
tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime
kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."
"Miten niin, Lohengrinissä?"
Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin
hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. --
"Minne sitten?" -- "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun
täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin..."
Diederich vihelsi hampaittensa välistä.
"Te olette tosiaankin --. Te ette ole vielä hänelle mitään
sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne,
ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole
tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa
purkumista."
"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat
elämässä niin raskaita."
"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin
asiaan.
"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa
tarjota minulle moraalista tukea."
"Moraalista?" kysyi Diederich.
"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."
"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"
"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."
Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni
äänettömästi mukaan.
Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck
meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään.
"Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.
Buck oli karannut!
"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin
jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."
Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden.
"Sitten minäkin sanon hyvästi."
"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan
usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät
mukanaan?"
"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan
paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia.
Minun vikani se ei ole, hyvästi."
Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi
tämä muuttui.
"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta
suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo
kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä
velvollisuuksistaan."
Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen
Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi
silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen.
Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet
vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa;
Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa
johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin
paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te!
Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen
nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän
kuin kummalliselta."
"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta
puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin,
arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta
herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."
Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:
"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."
"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti.
Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun
pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut
käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten
antanut sen kiehua yli laitojensa."
Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan!
Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, että
_kaikki_ oli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"
Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä
mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä,
vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti.
"Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."