Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän
melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista
innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja
kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka
tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja
paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa
tuimia sanoja.
"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"
"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"
"Minä voin olla sangen paha!"
Äänet sekaantuivat toisiinsa.
"Väärää humanismia!"
"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"
"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"
Pullo lensi seinää vastaan.
"Minä murskaan!"
"Saksalaisen tomun!... jaloistaan!... Ihania päiviä!"
Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin:
Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra.
Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan
ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania
päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti
ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta
pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa,
mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran
ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti
suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:
"Minä murskaan!"
Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.
* * * * *
Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui
perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi
poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain
varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö
minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä.
On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas
omansa... Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan
virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."
Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä
siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa
kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja
pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman
luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia,
monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; -- ja tuntematta
tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai
rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:
"Minä myönnän... Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa...
Lojaalisin ja virheettömin tapa..."
Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten
pöytään. "Asia on sovittu."
Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoi
Napoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.
"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä
otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme
eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin
politiikka."
Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän
näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja
kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon,
vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut
ollenkaan näin varma; hän läähätti -- ja sitten hän päätti ilman
kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck
oli myöskin menetellyt sillä tavalla.
"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä
minä tarvitsen Teitä."
Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä",
hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."
"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään..."
"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" -- ja tuo proletaari
näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt
irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen
kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta
työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun
puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen
saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät
pellolle, niin Te tarvitsette meitä."
"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin
kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin
luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten
ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin
kanssanne."
"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon.
"Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä,
että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."
Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa
korkeaksi!
"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla
sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta
poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."
Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta
melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon
selviytyi hänestä pian.
"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain
määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia
afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen
demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."
"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich.
Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.
"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa:
kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!...
Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia
kansallismieliseltä mieheltä?"
Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota
kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?"
-- Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa
kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon
ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät
valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti
korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin
kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai
olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari
Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi,
ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa
mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään
lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden
hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi
siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää
nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita
kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos
toisessakin loassa."
Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä
kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja
tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi
sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki
potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä,
sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri!
Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti
toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain
liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin
olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta
silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi
kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä
pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" -- hän pui
nyrkkiään -- "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen
vuotta, niin tilitys tulee!"
Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja
kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä
hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi... "Netziger
Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille
herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona,
arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä
kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista
ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin
tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti
myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut
vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä
jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin
tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?
Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden
sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa
Napoleonia -- joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä
puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen
äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin
yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät
tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari,
toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies --. Ja jo ensi istunnossa
Diederich puuttui keskusteluun.
Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt,
yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun
varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry
ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä"
Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti
vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä.
Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia
pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti
Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen
Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen
Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain
ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen
Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, --"
"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oli
Napoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.
"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa.
Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"
Ällistynyt vaitiolo, -- mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin
jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö
siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut
keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja
soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä
asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston
kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger
Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin
virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä
tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner
Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti
Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä.
Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen
henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin
kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero
niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka
häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat
tohtori Hesslingin esimerkkiä!"
Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon
päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen
Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä
tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan,
Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät
äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta,
kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella,
kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea,
jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon
vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan
hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori
Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa
poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut
koskaan tukemaan!... Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin
nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin,
joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.
Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja
Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset
astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään
kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta
katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen.
Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä
pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo
tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen
luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti
olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin
jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli
joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von
Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan
edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin
mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään
hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen
välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa
eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä
tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen
esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin
suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja
uskollisuudesta keisaria kohtaan -- ja kaiken tämän ohella ruokkia
vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen
huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa
kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka
kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset.
Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut,
Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu,
että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa
sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua
hevosista... Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra
von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan
luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun,
käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin,
johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti
tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi
esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan.
Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa
jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä
kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi,
kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia
teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt --. Silloin hän
huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja
että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua
ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän
katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin
uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset
ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva!
Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von
Brietzen koputti häntä selkään.
Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa.
Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli
ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen
takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka
kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle,
voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni
odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän
poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi... Aivan hiljaa
hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti
tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla.
"Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat
jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni:
"Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat
niellä yksinään teensä!" -- "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä",
kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset
turmelevat hänen terveytensä... Valitettavasti minun täytyy nyt
omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi
tiehensä.
Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta
silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja
halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä:
"Schnaps! Tule sisään!" -- minkä jälkeen koira avasi oven. Kun
se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi
puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä
kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.
"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen
samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi
Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti
hitaasti uuden sikaarin... "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich.
Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran
mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä
vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui
vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja,
ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi
niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja
koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään
saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada
tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän
pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen
aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän
hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira
kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään;
ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä
metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.
"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich -- ja äkkiä hänen sisimmässään
kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä,
ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun
minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei
sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori.
Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua
pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli
kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo
luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja
astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan
ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa
nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä
Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska.
"Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!... Jospa
me kerta teemme lopun koko joukosta --!" Hänen kätensä muuttuivat
itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki
kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön,
kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän
ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi
mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä,
koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin
katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!... Tuolta seinältä,
sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas,
järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä
hurjassa itsensäunhoituksessa.
Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului
jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä -- ja Diederich pelästyi
kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen
rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi
enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä
valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän
huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin
huolta hyvistä afääreistä...
"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi
istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula
valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."
"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo
saavuttanut kansallisen asian hyväksi."
Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän
tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen.
"Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut
valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa
voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän
kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin
Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun
miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri
paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä
minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle
tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt
mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä... Niin säädyllisenä Te ette
ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli
edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en
tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni --"
"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain
kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono.
Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut
koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella
paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta.
Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."
Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että
Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni
Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"
"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti,
että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli
herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli
jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:
"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä
myöntämään avustuksensa."
Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi
suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis
niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä
ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."
"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään
armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von
Quitzin maksa sille mitään veroa... Mutta nyt minä olen valtuusmies,
ja kansallismielisenä miehenä --"
"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa
muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle
halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen
metsästämään -- ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse
täällä Netzigissä."
Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti,
kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia
lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä
vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta,
niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."
"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun
armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."
"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on
toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."
"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."
"Kyllä --" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien,
kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle
osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä.
Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin
kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi
sitä --" huomattava väliaika -- "että herra presidentti mieluummin
tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."
"Siis -- Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"
"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään
kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin
sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja
sijoitettuna."
"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei
tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger
Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin
paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich
asiallisesti:
"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten
kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran
esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä
voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."
"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi
valttinsa pöytään.
"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen
hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei
äänestä muita kuin sosialisteja."
"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon
todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin
liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin
sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."
"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen
sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä
on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan
enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka
vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa
suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa
kanssa minun lumppujeni takana --"
Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku
tohtorini!"
Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni
keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne
laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me
voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista
saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin
merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti
hirveästi.
"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen.
Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"
Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai
myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"
Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra
presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti:
"Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on
parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat
pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer
tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan.
Minulla on siitä kirjallinen lupaus."
Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi
sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian
poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen
puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan
pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille,
hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan
sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm
Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia
Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää
vastaan lastenseimeenkään!"
Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra
presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä
asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi
sattua jotakin inhimillistä..."
"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"
"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"
"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!"
Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun
pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä
minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä
valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin
kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan
Teitä Klüsingiä vastaan."
"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä
ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos
antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä
tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse
pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee --"
"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin
hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te
tietäisitte, herra presidentti... Gausenfeld on niin sanoakseni
tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa
puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"
"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.
"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi.
"Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä
onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te,
herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn
mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."
"Tehty", sanoi Wulckow.
"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä
pitää vastaavassa arvossa."
"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli
jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei
Diederich huomannut sitä.
"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas
toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja
kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen
eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin
me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa
tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."
"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet
kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään
pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.
"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi,
ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme
kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu.
Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen
oikeus..."
Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma
puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä
Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole
ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle
hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen
likaisiin afääreinänsä!"
Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine
ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden,
joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui
haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja
pauhulla.
"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen,
hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan
olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan
ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen
tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin
valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja
salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli
uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa.
Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun
kauhulla... Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku
poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän
ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen
juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa
pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä,
virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman
virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät
kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"
Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt
tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani
tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin
kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden
lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin
mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.
"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti,
sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että
tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava
väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun
hyvintunnetun kansallisen mielialani --. Miten minä voisin!"
Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.
"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman
selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä,
niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä
tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun
pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä
varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja
olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä
parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren
muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen
sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse
asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko
Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra
presidentti --"
"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole
koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."
"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä --"
"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja
sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."
Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi
seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen?
Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"