Sellaiset juhlatunteet paisuttivat vielä Diederichin rintaa,
kun Emmi ja Magda saivat rouva von Wulckowilta kutsun tulla
iltapäiväteelle. Se saattoi aiheutua vain siitä kappaleesta, jonka
hallintoneuvoston presidentin rouva antoi esittää "Sopusoinnun"
tulevassa -- juhlassa. Emmin ja Magdan piti saada osat. He palasivat
tuolta kutsulta punaisina ilosta: rouva von Wulckow oli ollut ylen
armollinen; oli omin käsin useampaan kertaan pannut leivoksia heidän
lautasilleen. Inge Tietz mahtoi haleta. Upseereja tuli olemaan mukana
näyttelemässä! Tarvittiin erityiset puvut; jos Diederich arveli,
että he viidellätoista markallaan --. Mutta Diederich tarjosi heille
rajattoman luoton. Hän ei havainnut mitään siitä, mitä he ostivat,
kyllin kauniiksi. Asuinhuone oli täynnään nauhoja ja tekokukkia,
tytöt joutuivat päästään pyörälle, kun Diederich ilmoitti heille
ovelta, että oli tullut vieraita: Guste Daimchen.
"Minähän en ole onnellista morsianta oikein kunnollisesti vielä
onnitellut", hän sanoi ja yritti suosiollisesti hymyillä, mutta
hänen katseensa luisti levottomasti nauhoihin ja kukkiin. "Tämähän
on myöskin tuon tyhmän kappaleen tähden?" hän kysyi. "Wolfgang on
kuullut siitä ja sanoo, että se on kuulumattoman tyhmä." Magda
vastasi: "Sinulle hänen täytyy se toki sanoa, koska et näyttele
mukana." Ja Diederich selitti: "Sillä hän puolustaa itseään sen
johdosta, että Teitä ei hänen tähtensä kutsuta Wulckowille." Guste
nauroi halveksivasti. "Wulckowit me jätämme, mutta Sopusoinnun
juhlaan me menemme suoraa päätä." Diederich kysyi: "Ettekö tahtoisi
kernaammin antaa tuon jutun ensi vaikutuksen hävitä?" Hän katsoi
Gusteen osaaottavasti. "Hyvä neiti Guste, me olemme niin vanhoja
tuttavia, että minä voin huomauttaa Teille siitä, että Teidän
suhteenne Buckeihin ei nyt ollenkaan hyödytä Teitä." -- Guste
räpähytti silmiään, näkyi, että hän oli jo itsekin sitä ajatellut.
Magda huomautti: "Jumalankiitos, minun Kienastistani ei tarvitse sitä
sanoa." Mihin Emmi tokasi: "Mutta herra Buck on mielenkiintoisempi.
Äskettäin, hänen puheensa aikana, minä itkin kuin teatterissa."
--"Ja ylipäänsä!" huusi Guste rohkaistuneena. "Eilenkin hän osti
minulle tämän laukun." Hän kohotti kullattua kukkaroa, jota Emmi
ja Magda olivat jo kauan silmäilleet. Magda sanoi terävästi: "Hän
ansaitsi nähtävästi paljon tuolla puolustuksellaan. Kienast ja minä,
me pidämme säästäväisyydestä." Mutta Guste oli saanut hyvityksensä.
"Sitten minä en aiokaan kauemmin häiritä", hän sanoi.
Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette
kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman
tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." -- "Minähän voin tulla
mukaan", lausui Guste. -- Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich
vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole
vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-,
tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden,
massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana -- ja koneen
loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille... Guste ravisti
päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja
kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn
pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin
siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä
melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen
pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen,
mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja
merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich
teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen.
Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich
avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies
on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis
vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en!
Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan
vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi
osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen
oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani.
Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia
arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän
rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste
näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän
huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla
täällä iloisia." -- "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin
olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja,
toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi
selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten,
ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille,
jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan
paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät,
aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat
lentää... Guste haukotteli -- sillä välin kun Diederich selitti, että
nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä
syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua
heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki
kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä
ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi
Teistä erikoisesti... Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista
ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen,
mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti.
"Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän
suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te
ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi?
Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi
ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich
seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin
koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet
poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on
yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan
minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär
on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi
syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi
hyvillään.
"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan
sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen
poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on
romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia
täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah",
hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin
pimeätä... Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia."
Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka
vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli
tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi
teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!"
He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa
eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään,
kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin
karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät.
Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt
ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla
nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään:
"Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", -- minkä jälkeen
Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä
luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin
juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti
nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"
Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä
Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti,
sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas
niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti.
"Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli
tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin,
entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki
huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne
--. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin
tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa
toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän
on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki
sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on
Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana,
jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!"
-- "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich
oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja
kaalia. -- Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan.
Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa
miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin,
niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette
varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle,
että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa
kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa!
Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo,
sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli
kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", -- ja
Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa
hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen.
Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset
lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen
nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä
Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän
sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää",
hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti.
"Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."
Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan
puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt
Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko
Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?"
Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä
Te nyt istutte?" -- "No niin, lumppusäkin päällä." -- "Mutta
millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään
työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat
pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana --" hän
kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain
väristys -- "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste
hypähti pystyyn. "Oliko se --? Jumalani, se oli se työmies, joka
vahtisotilasta, härnäsi...? Siis säkkien takana Te --?" Hänen
katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä
verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat
toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai
yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan.
Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat
säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa
pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat,
aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.
Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich
tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti,
niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen
perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja
Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin.
"Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen
jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on
kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään,
ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja
miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi
kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana.
Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?"
Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen
jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin
ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni
vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen
säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa
välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen
voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän
sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti.
Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", -- ja hän tarkasti
häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra
sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja
Guste: "Joskaan ei!" -- ja puri huultaan.
Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten
itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!"
hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään."
Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi:
"Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että
rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!"
Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"
Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa
pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki
on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste
sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden
kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" -- "Ja mitäs
on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin
kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste
antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte
jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono."
Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa
se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki
Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet.
Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste
katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi.
Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!"
Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman
kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä
sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin
asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin,
löytäkööt muut sen!" -- ja aavistamatta hän heitti sen takaisin
lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä
heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki
sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä
ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen
aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa
siihen, hän ei ole niin tyhmä." -- "En minäkään", selitti Diederich.
"Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi.
Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä --." Hän
pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin,
niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä:
"Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich
änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy."
Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!"
-- "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi
väistellen: "Ylipäänsä..." Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se
ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he
katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.
"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo
hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?...
Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä
romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun
eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja
antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis... Mutta miltäs Te näytätte?
Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän
sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä,
Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä.
Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja
läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen
jälkeensä. "Odottakaahan toki!" -- "Minä odotan jo", vastasi Guste
ulkoa; -- mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo
mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen
itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista
vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen
vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.
* * * * *
Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään
asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla,
jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut
vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei
kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin,
sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen
Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa,
luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla,
sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada
sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan
rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan
Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika,
ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki
mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään
ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein
hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää,
ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi
kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen
raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti,
kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli
esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat
tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla
ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra
Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen
edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää."
Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli
joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli
Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi
huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta
kenties --? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.
Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin
linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva
Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta.
Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja
menneitä; -- pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin
takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki
sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku
olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille
mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty
paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen
muurien yli... Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa
eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä
oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset,
jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä,
menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä
ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan
paljastaa hänet.
Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti
yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin
nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita,
ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi
juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana
Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea
erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää
hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet
jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" -- "Hyvää iltaa, herra
tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen
sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat
siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun.
Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla
äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän
vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain
pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja...
Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa
pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon
arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa
"Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he
saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi
tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta
täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi,
ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime
kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä
mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja
läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan
ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän
taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy
niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta
tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä.
Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!"
ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista,
kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi
uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti
ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä
huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia,
-- ja katseli tutkivasti Diederichiä.
"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen.
Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."
"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn
terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."
Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä,
olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin
toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja
suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi
ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän
yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt
oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset
kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat
jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui
Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!"
hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin.
"Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi:
"Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!"
-- "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich
miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään
neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän
ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen
rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä
ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän
nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat
lisää konjakkia.
"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii
kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina
tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa
kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan,
Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä
tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt.
"Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat,
Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja
heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti
valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka
Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa
pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!"
hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään.
Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä
takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain
sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään
väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."
"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.
"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen
etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei
pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa
sanoessani tämän."
Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän
virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät
kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.
Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään
jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat
heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi
talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että
oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt
asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa
Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla!
Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin
toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut
näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento,
joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan
oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen
osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman
ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer
eli.
Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti
niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä.
Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua
maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen:
"Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä
katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on
kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät
viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä
enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda
lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat
siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset
todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä
puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos
sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut
kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa,
sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich
huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti
sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten:
"Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja
Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi
kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat
hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet...
"Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy
vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!"
Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli
ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään
Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään,
vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa
avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen
Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin
suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen,
puolihumalassa, aivan samanlaiselta.
Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se
käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."
Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos
Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei
olisi tarvinnut niin kauan odottaa."
Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja
vaikeni.
"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten
voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on
inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä
koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi
lukea, Magda kohotti vain olkapäitään -- sillä välin kun Diederich
tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä
kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin --? Niin pitkänä
kihloissaoloaikanaan --? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät
ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.
"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on
yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme
mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin
saavat meidät!"
Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla
kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei
enää nauranut.
Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän
aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan
vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi
painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea
saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."
Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun
poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella
myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat."
Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi
Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on
samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt
katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi
ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian
aikaisin."
Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin
uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan
aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja
Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi
jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme
sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa
veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen
tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin
siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva
Daimchenille."
"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä
perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"