Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."

"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"

Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin

huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa

kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich

meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli

kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan,

kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck

nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda

sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko

juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää

mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck

kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan,

jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin

Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita

avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi

vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja

murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä

ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan

estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä

minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään

tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän

poistui.

Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa,

missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän

ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää

heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja.

"Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi,

jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan

kalske... Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi.

Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi,

että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies,

jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä.

Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka

oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten

kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja

päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen...

Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain

velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne

joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen

kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät,

sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain

viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.

Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin,

joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää

jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin

saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja

kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin

suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja

tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei

vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti,

että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi.

Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun,

jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei

näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin,

niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva

Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin

sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan,

että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta,

jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti

puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset

vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi

ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko

sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli

uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana

uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.

Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi

itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa

tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina

päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin

-- kello soi jo -- kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja

Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle,

irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka

oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja

Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä

tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen,

kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli

toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu.

Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä

hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö

oli vasta neljäntoista vuotias. -- Diederich arveli, että niin ei

ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein

varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi

viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi

lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"

Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää

pelästykseen... Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että

minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki

mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te

tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta

sitä minä en tee, minä maksan heti."

Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista

hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te

ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen

tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen

hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni

majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi;

minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani

ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi

minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta,

minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten

saa?" hän kysyi nopeasti.

"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.

"No niin... Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt

vaikka kaksitoista... ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."

"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa

alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän

läähätti.

Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä

ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut

tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle

tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille?

Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin.

Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra

Buckista."

Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä

Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri

kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida

sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja

vielä ennen tuon tytön syntymistä... Mutta --"

"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan

oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja

jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin

viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on

tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä

iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että

minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo

tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."

Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No

niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer..."

Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme

suurta kultarahaa.

Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt

itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä

en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"

Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi,

koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin.

"Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me

köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori!

Omistavien luokkien häpeälliset teot..."

Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia.

"Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teille

siksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." Mutta

Napoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.

"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii

meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."

"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti.

"Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden,

tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista

--. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien

sikamaisuuksista..."

Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo,

että minä olen suuri poliitikko... Minä en tahdo puhua enää tuosta

vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien

kanssa ovat meille toki tärkeämpiä --"

"-- Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina

poliitikkona."

"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän

vetäytyi pois -- sillä välin kun Diederich pani merkille, että

köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.

Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.

Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu

asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään

hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he

heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo

aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian

aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni

penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät,

niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä,

että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling

sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko

mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!"

Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä

he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu

mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka

syntymiseen hän itse oli syypää.

Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja

Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut

ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti:

"Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun

oikeaksi." -- "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän

asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." -- "Liioin en

minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä

iltana kuulinkin."

Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta

kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich,

että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan

sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän

omat palvelijansa." -- "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich

ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle

polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua

portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan

syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä

alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli

myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun

kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan?

Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn --

aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen

paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa

arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset

aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli

peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi

Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä

portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta

laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen

väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät,

käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla

marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt

kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti

tuon patsaan ohi.

Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen

oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan

juhlasaliin -- ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda

ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen

pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen

kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy,

kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän

vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli

tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut

päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka

piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen,

hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana

seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi

armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti

silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä

oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa

oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien

kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita... Rouva von Wulckow

sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku

lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven

hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin

hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun

paimenettaren tukasta.

"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö

Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin

luulee, että vannehame on päällä" -- minkä jälkeen Diederich, yhä

neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin

paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset

slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.

"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow... rouva

kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta

liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut

rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!

"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei

aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan

hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.

"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta

tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä

vallan kuin kotonaan."

"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow;

ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen,

Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä

näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan

muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle

päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan

erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun'

johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni

taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi

majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä

selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori

talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton

tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli

"Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten

aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet

eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan

perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen

hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.

"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään

ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.

"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä.

Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun

sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."

Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut

tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan

hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita

paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni

-- Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi

varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain

tarkkaavainen!" -- ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn.

Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja

hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli

jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi.

Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat

voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan

leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat

vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista

komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet,

aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien

kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle

sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle

koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita...

Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."

"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.

"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"

"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."

Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä,

oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa

sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta.

Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä;

muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet

perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.

"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen

sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:

"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä

noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko

suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille.

Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."

"Jos sitä oikein ajattelee --." Diederich oli ylen iloinen. Tästä

aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun

hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään

osalliseksi liikkeeseen.

"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi

liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti

hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin

permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi

kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."

Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla.

Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän

taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa

pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä

julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat

kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja

vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti -- mutta

kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa

kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän

koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu

toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven

läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa

kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee

tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze

luutnantin kanssa, nähkääs."

"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.

"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on

maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä

sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen

mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka

maailman ääristä."

"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa

mukaista."

"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."

"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen,

Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich

nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."

Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:

"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä.

Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"

"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista

kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"

"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta

merkityksestä."

"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" --

ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.

Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:

"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä

jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä.

Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies,

on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle

naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu.

Soitonopettaja! Miten hän voisi!"

Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut

soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa

kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee

taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka --"

"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti,

kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te

osaatte kaikkia keksiäkin?"

Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.

"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää

tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä

ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."

"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin

runoilijoita?"

"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut

Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut

'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"

Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut

kysellä enempää.

"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow.

"Kuuletteko jotakin?"

Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät

merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle

kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow.

"Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se

palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta

taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu

uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat

esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti

siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja

yritti saada menestystä -- mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva

von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin

anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä

onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton

yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."

Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin

suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä,

jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale

on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat --?" Kun kuultiin, että

Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin

petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin

luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi

ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi."

Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin

käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä,

jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet

kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin

ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui

jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä

rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt

saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se

on!"

Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin

puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.

"Mistä niin?" änkytti Diederich.

"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."

Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi

Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi

välinpitämättömästi:

"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että

pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta

puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."

Diederich kävi tummanpunaiseksi.

"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"

Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se

näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja

uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän

oli silmiinpistävätä."

Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi

luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän

rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!"

hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi

heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä

itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän

lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti

jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi

vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa

näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät

hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta,

joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista

siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin

koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori

Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä

radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin,

joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti,

että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa,

voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on

tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen

rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen,

sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti

taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt

vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat

tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä

hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.

Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei

tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme

kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin

paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä

merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen

mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen

alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja

häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten

äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla

tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys

Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman

täyttymistä!...

"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen.

Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin

tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö

hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei

epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja

lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin!

Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista

esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja,

se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa,

että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat

poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin:

"Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte

häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi

muuttaa"; -- minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein

ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia,

joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki.

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha

herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että

hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää,

mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin

ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja

puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa

olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen

polven tieltä, mikä täällä nyt melusi... Nyt näytti kokonaan siltä,

kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia.

Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui

esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin

hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään

olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut

tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita

lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä

sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi

hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin

vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne

ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä.

Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää.

Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän

aviottoman tyttärensä --. "_Meidän_ tyttäremme eivät olekaan toki

mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun

Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"... Buck ja hänen

nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän

huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät

alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut

arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"...

"Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä

en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti

yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi.

Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen

riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen

samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti

pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä

tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui

paikalle.

Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä,

häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin.

Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin,

kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita

kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä

kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten --!

Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa

tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän

ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka

häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin --

vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin

vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen

kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja

käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa

ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista,

Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta,

kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta,

tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan!

Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä

johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus

ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville,

kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että

kaikki kääntyivät häntä vastaan... Yhtä kaikki se oli isku,

joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka

mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla,

vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi

pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat

epäilyksenalaiset, -- nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck,

jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti

sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.

Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi

yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä

yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa,

jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja

verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina,

sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä.

Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat

sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck

oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin

kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen

kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja

vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat

nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich

oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich

unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen.

Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille

kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole

kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"

Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin

sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin

piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.

"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta

Teille eräitä asioita, joita --"

"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.

"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari

pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman

vanhan Buckin kohtalokkaan historian -- sikamaisuuden, minä tahdoin

sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.

"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää

itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."

"Nuori mies, minun täytyy pyytää..."

"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"

Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli

johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä

kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli

tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.

"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti.

"Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."

"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.

"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään

Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina

poliittisten taisteluiden aikana --"

Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli

silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta

osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli

ollut oikeudessa.

"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme

Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin

Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi

henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on

oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"

Tohtori Scheffelweis teki tiliä.

"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä:

sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen

ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen

ajattelija... impulssiivinen... ja..."

"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.

Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus... Mutta minä minun

asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin

toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"

"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin Hänen

Majesteettinsa viholliset!"

"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä

onnittelinkin Teitä."

"Siitä minä en tiedä mitään."

"Ainakin äänettömästi."

"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen

Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on

minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja

ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"

Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativammin

Diederich ojentautui.

"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen

kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että

tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei

lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä,

sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli:

"toiselta puolen -- toiselta puolen" -- ja tirkisti edelleen tuohon

uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa

olevan ankaran ajan edustajaan!

Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen

vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin

hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman

hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas

häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin

valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi

armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen

yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo

auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan --"

Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen

kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra

Buckin ystäviä ei pidä enää valita."

"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te

menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää

tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita

kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori

Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki

riippuu Teistä." -- Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva

mielialanne --"

"Minun ylensopiva mielialani!"

"Kyllä... Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni.

Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte

saada sen valmiiksi?"

Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi.

Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.

Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä

tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku

pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän

ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" -- mihin tohtori

Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti

hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui

Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin

nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi

ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te

olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."

Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra

presidentti, tekee minut onnelliseksi."

Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja

toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään,

mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili

Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä,

veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich

alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia.

Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti

hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin,

ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä."

Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla

häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:

"Jumalani, Ottoseni!"

"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan.

"Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän

rohkeutta, parahin Fridani!"

"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen

puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä

tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."

"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää

voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow

kosketti häntä viuhkallaan.

"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona

jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä

hyödyllisiä viittauksiakin."

"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich

kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän,

presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."

"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von

Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että

täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä,

että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja

samalla olla _au fait_ (niiden tasalla)."

"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia

Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia

korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa

siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."

Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich

tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda

Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen

soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt

panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä",

ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä

loukatuksi. Hän lausui:

"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian

naturalistisesti?"

Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun

tarkoitukseni."

"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti -- ja sitten

hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen

näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin,

itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.

"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa

puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen.

Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."

Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi,

ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle

palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:

"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat

nousukkaita."

Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi

nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti

muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan

oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava

maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö

ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär!

Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin

bassoääni.

"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte

sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi

sosiaalista?"

Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni,

Jumalan tähden!"

"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan

nyt viheltää!"

Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:

"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka

maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja

edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa

työnvälityksessänne -- ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä.

Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa,

pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin

mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille.

Niitä ei tulla sallimaan!"

Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan

perheen ei pitänyt mitään kuulla.

"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon

kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset,

niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut

minun jalo syntyperäni velvoittaa!"

Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin

nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli

nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli

toisia, kun sisarentytär sanoi:

"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä

jalosyntyisen?"

Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan,

sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän

työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."

Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle.

Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.

"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä

paikassa."

"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun

Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen

draamallista." Sitten toiselle puolelle:

"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin

tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow

sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä

tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger

Zeitungin' kanssa."

Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä

pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on

parempi."

"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi

terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?"

hän kysyi.

"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa

laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa

ovat luotettavia."

"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"

"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."

"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."

"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää

sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä

palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."

Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida

salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan

jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on

myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka

tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut

aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki

olevansa vaarassa.

"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään --"

Wulckow keskeytti hänet.

"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti

tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."

Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja

kumouksen välille!"

Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää

ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa

ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka

eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."

Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen

makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.

"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä

sellaisiksi."

"Mutta miten?" kysyi Wulckow.

Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:

"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on

saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"

"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin

utelias tietämään, huomaako hän sitä."

"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat

toki toisensa jo paremmista tavoista."

Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään

silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä

rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo

tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän

mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste

Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan

sormistaan ja sanoi:

"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."

Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä

loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili,

hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain

ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain

katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von

Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:

"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"

"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen

puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada

netzigiläisille kuolaimet suuhun?"

"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä

tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä

olen ja mitä minulla on!"

"Hyvä", sanoi Wulckow.

"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä

nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän

toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen

Majesteettinsa itse!"

Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin

persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."

"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili

niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä

nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti

kulmainsa alta.

"Hyvät herrat" -- hän pysähtyi jälleen -- "niin, minä tahdon sanoa

Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan

hajoittamaan."

Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he

kuiskasivat. "Herra presidentti tietää --?"

"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni

von Quitzin luona."

Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli

sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen,

hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, -- ja oliko hän vain

toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän

koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin

toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä... Wulckow

sanoi sillä välin:

"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos

he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; --

ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri

alkaisi.

Diederich tointui. "Se on -- se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan

varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!"

Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa

valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta,

että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme..."

Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että

Kühlemannkin on herra Richterin ystävä..."

"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti

silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä

ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla

valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow.

Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus,

tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli

itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti

peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli

Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.

"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset

tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori

Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin

riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja

valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."

Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki.

Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:

"Hänen testamenttinsa!"

"Mitäs siitä sitten?"

"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori

Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen

rahoillaan lastenkodin."

"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään

kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"

"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille.

"Millainen panos hänellä sitten on?"

"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin

onnellinen, jos saataisiin aikaan, että --"

"No se nyt saadaan", väitti Diederich.

Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin

aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa.

Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän

näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi.

"Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja

asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää

ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä,

sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs

toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi

väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys

oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui

taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän

saada molempia --" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta

kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!"

hän kirkui.

"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow -- ja tirkisti

Diederichiin.

Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät

toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän

piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen

tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja

sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!

"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle

sanomaan!"

Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä

voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta

ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja

ihanteelle innostutettu!"

Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata

kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa

elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat

vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä

koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä

asia!" hän vakuutti.

"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen

kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."

Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni,

me ymmärrämme toisiamme" -- ja Diederich, oivaltaen hetken

merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani

käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva

kreivitär..."

Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken,

olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi

serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat

yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden

arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä,

Hänen Majesteettinsa auringossa... Silloin Diederich kuuli

kappaleentekijän huokailevan.

"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki

kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin

--. Ja nyt --."

Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan.

Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä,

että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin

ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin --" Hän pelästyi ja

vaikeni.

Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että

Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset

tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli

Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä,

niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien

hajottamista...

Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva

kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"

Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti

jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän

selitti:

"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys!

Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."

"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien

oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti

nenäänsä. "_Fi donc!_ (hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että

nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi.

Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa

luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena.

Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen?

Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän

piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."

Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla

käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin

oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.

"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti

salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."

"Magdan?"

"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat

korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon --" hänen

äänensä synkkeni hieman -- "meidän nyt kerta täytyy taipua."

Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä.

Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi

syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta

voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!

Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti

sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia

kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti,

kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa

hovielämään.

"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.

Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:

"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"

Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin,

pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"

"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä

suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi

nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa

Netzigin!

Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä,

Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä

muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat,

vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä

höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan,

tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen.

Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli

tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun

piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin

minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" -- minkä jälkeen

Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen,

joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja

kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita

meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään

mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen,

että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman

presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin

kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta,

mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"

Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi,

mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko

riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä

hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle

vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut

aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä

sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette,

täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen

kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti,

mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.

"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute

Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen

nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä

herrat --" hän tarkasti piiriä -- "tulevat kyllä kumoamaan kaikki

ilkeämieliset huhut."

Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich

huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä,

Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt

mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen

pahimman tapahtumasta.

Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei

vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli

ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät

kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen;

vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja

tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien

raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli

olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin

huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla

enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow

oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin

tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön

eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti

käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.

"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein

valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" -- hän sanoi

teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten

kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra

Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin

liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi

-- sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu -- epäilyistä

ja esteistä.

"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette

anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te

olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan

henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo

vaipua."

Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä

merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt

vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin

suuren lempeyden -- ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus

sanoi tosin:

"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni

ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen

Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä

kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään --. Asioihin saattoi

joutua --. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole

vielä löytänyt itseänne."

Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen

jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli

tulossa.

"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi

herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"

Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa

paljastetuiksi.

Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte

ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin

ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte

sopivaa tilaisuutta -- minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja

silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."

"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan

ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli

ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!... Hän läähätti.

"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"

Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään

viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille

kunniaa."

"Aasi", ajatteli Diederich.

"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin,

kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna

omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme --

emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."

Hän nousi ylös.

"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."

Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat

siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä

kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa.

Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä

kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.

"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista

vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."

Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli,

mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään.

Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle

veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse.

Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien

ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich

huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen

ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.

"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin.

Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän

joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä

me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen

toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi,

jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."

"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen,

miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti

siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä

tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.

Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse.

Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä

oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat:

teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi

Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen

silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran

torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä

niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena.

"Mikäs sinun on taas?"

Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen

valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.

"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset

ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten

pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma

ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän

köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse

ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten

viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?... Myöskin yksi, jota ei meidän

vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."

Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin

käteen.

"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"

Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei

sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja

hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan

erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa,

erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja

erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään

tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät

toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän

vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä

erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa

oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven

takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä... Vanhus viittaa

huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio."

Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo

tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus

veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten

menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon

pienen oven.

Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti,

näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta.

Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen

lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan,

joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria,

jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi

vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä

eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen,

jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi

kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen

sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet

äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja

ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut.

Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja

katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen

tyttärensä.

"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi

kuuluvasti.

Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma

kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"

"Siitä meillä on täällä vain kajastus" -- ja vanhus viittasi,

hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki

vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä

heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti

vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen

puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen

myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut... Diederich

kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän

uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo

ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa

vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle

ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä

ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen

puolesta.

* * * * *

Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut

"Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa,

että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat

pettyneitä.

Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti,

ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti

Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette

viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin:

"Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle

vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli

Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan

velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."

"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi

pastori Zillich ei ollut kuullut.

"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen

retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."

Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien

korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että

sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä

enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."

"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse

ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin

keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs

luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon

puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"

"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni

eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän

hyppää."

Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen.

Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti

oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen

hurjasti.

"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua.

Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja

saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden

käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois

suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin."

Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin.

Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on

sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän

on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi

häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan:

"Mitäs tästä sitten tulee?"

Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon

kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen

epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet

kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään:

Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä,

Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla,

väänsi kaulaansa... Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi

päättävästi Käthcheniä.

"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.

"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin

Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana

ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto.

Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta

hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät,

Teiltä tätä saattoi odottaa."

"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän

nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich

puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja

poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.

"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen:

"Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"

Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste

vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti

niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä

muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"

Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään.

"Mitäs minä sitten teen?"

Käthchen keimaili äkkiä -- samalla kuin Diederichin valtasi pelko.

"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."

"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.

"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes

olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti

malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"

Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän

huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.

"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen

huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen

kalan."

Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen

johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin

kanssa."

"Kenen kanssa?... Velipuoleni... Miten niin velipuoleni?"

Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle.

Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi

kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich

puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä

kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"

"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä

sitten onkaan."

"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja

voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."

"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä

kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän

toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä

olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne

näköisiä Te ette ole."

Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän

hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä -- sinä olet ylipäänsä

hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä

sinusta näin!"

"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei

kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."

"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"

"Niin saastainen kuin sinä --"

"Olet vain sinä!"

Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat

vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa

kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis

eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät

siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste

otti vielä hyökätäkseen.

"Minä kerron sen kuitenkin!"

Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se

sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille,

ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."

Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä

selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle

se ei ole enää mahdollista."

Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli

ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten

pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet

esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti,

ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein

nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään

yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät

pitkäksi aikaa yksikseen." -- "Ah hän", vastasi Guste. Diederich

alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste

pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin

odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen

asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää

valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli

arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich

sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin

toisella tavalla."

Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja

tuli takaisin, sormi suulla.

"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut -- luullakseni jo kauan

sitten."

"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme

satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä

hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän

suuttui.

"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck

siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä

tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"

Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika

mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi

sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille.

Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni:

Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin.

"Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää.

Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." -- "Ja mitään menetettävää

ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät

kielensä valloilleen.

Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän

kuolleelta isoäidiltäni."

"Se on vallan musta."

"Ja kokonaan likainen."

Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä

julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen

ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen,

toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä

alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää

meidän kärsiä'... Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat

toki hulluja."

"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän

on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen

allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki

merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti:

"Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."