"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut
häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä
helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän
salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän
tulevaisuuteemme."
"Meidän tulevaisuuteemme -- siksi, että joku silmä on salamoinut."
Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich
puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette
nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin
tullut Lasalle tai Bismarck."
"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin
hänkin --. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."
Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään
yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa
todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme
itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen
tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."
Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme
tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on
tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä --"
"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei
ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse
itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin
ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta
kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa
asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä
tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita
häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen
jakamista, jota ansaitaan."
"Ohoo!" huudahti Diederich.
"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten
mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen
kuletettavana: voiko sitä sietää?... Sisimmässään rajoittamaton! --
ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla
ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa
on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin
kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä
ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain
siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme,
olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän
aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on
kuvitellut, todellakin puhkeaisi."
"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja
silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään
lujina ja uskollisina keisarille!"
"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se
tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen
panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin
säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras
aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan
täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista
elämälle."
Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta
--?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä
olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä
liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi.
Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on
sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette
nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi
tyypiksi?"
"Keisarin!" sanoi Diederich.
"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."
Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä
kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat
teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.
"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten
Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin
kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse
kuulutte siihen?"
Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen
olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti
epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan
kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä
niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."
"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."
"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut
puolustaakseni lankoani Laueria."
"Te olette --? Lauerin jutussa --?" Diederichin henkeä ahdisti, hän
pysähtyi.
"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se
Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen
oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"
"Minä näen Teidän isänne harvoin... Minä liikun vähän ulkona. Minun
ammattivelvollisuuteni... Tämä kihlaus..." Diederich sekaantui ja
änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein --. Asutteko kenties jo
kokonaan täällä?"
"Vain toistaiseksi -- niin luulen."
Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein
aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä -- mutta niin vähään se
ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin
toisen puolen läpi."
Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin
puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat
voisivat olla toisinkin jaettuina."
"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan.
Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne --"
"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa
puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy
kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä
asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se
kuuluu minun virkaani."
Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja,
tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään
epäedullinen."
"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan
ivalliseksi.
Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!"
ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli
sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna
leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö,
ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen,
Diederichin, piti joutua pelon valtaan!...Diederich jätti hyvästi
Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei
mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä
ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi
Diederich. -- "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." --
Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän."
Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä
kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta,
"minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin
kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä
nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on
Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä --
toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua,
minulla on Berlinissä vielä toinen suhde..."
"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin
puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti,
"minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."
"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että
minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä
huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä
hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.
"Minun pitäisi --"
"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun
on pidettävä makkara ja kaali tulella -- sillä välillä kun minä olen
ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."
"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni
ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän
sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen
seisomaan.
Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin
hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat
kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa
että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei
osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna
minua vastaan sanottavana?"
Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen
henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta
kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä
varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että
Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään
kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän
sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua
murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."
Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin
eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut
kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli
anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin,
että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta
Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas
poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi,
paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän
mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän
uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa?
Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa
sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä
auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi
varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän
hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte
itsellenne..."
Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä
kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli
huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich
saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös,
meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!"
Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen,
mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat
kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen.
Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei
ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!"
Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän
ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana.
Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti
vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi
oli ohitse.
* * * * *
Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman
myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän
koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen
huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä
kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan
näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan,
vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden
pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut
purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen
tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja
poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu:
Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne
Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin,
mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi
ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti:
"Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui
samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän
kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin
välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia
hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä
aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt
oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen
toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja
esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä
vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich
lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta
hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.
Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä.
Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän
lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli
eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari
Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt
pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli
herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan,
saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri
Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä
ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich
professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he
jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan
harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan
etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän
sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä,
käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän
vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret
ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän
puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja
Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa
kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin.
Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli
kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä
juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin.
Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän
kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän
ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi
viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli!
"Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla
äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten,
Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin
maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus;
iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär
tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen,
puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.
Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck
veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en
tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra
tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva
Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen,
vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli
vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että
rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen
kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti:
"Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla
joku erehdys..." Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat
vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith
Lauer käänsi Diederichille selkänsä.
Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa
kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin
kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti
keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti
tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen
täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti
vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius,
joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta
ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen
heille valan vakavuutta -- jolloin Diederich heti sai saman ilmeen
kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch
järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta.
Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta
ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän
kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi
tietää, tuliko hän luopumaan virastaan -- ja minne hänen suuret
rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori
Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa
jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä
läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen
mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan
ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma..." Sitten puheenjohtaja
päästi todistajat ulos istuntosalista.
Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas
käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät
erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich
ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin,
mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin
kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa
luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta
liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi,
poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat
tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä
Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori
Hessling!"
Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi
asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti
suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän
läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen
vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta
tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä
vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että
Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman
syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana,
nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja
hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana.
Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille
valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich
vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku
tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.
"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat
myöskin herrat..."
Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius
pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää
koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi.
Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden
huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet.
"Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen,
mitä tutkintatuomarille olette lausunut --" ja puheenjohtaja antoi
ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi
hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille,
maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä,
että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos.
Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin
olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt
sitten syytetty, joka sen sanoi..." Sprezius kumartui oikeuspöydän
yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat
tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn
luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan."
-- "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko
sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa
halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen
jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa
muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi
Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?"
Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa.
"Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi.
"Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä
kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten,
suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat
saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan.
Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä,
että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati
oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen
mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius
nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän
muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten
ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin
suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin
ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen
merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla
kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien
katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä.
Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi
hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt.
Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen
Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä",
hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se
ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi
tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck
oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että
hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon!
Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän,
Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli
silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi
voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata
saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei
voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien
vuoksi?"
Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa
säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti,
päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi
ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut
humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja
kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä
todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti,
"mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään."
Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi
minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti
oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä
aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi -- mutta
yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat
tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne...
Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.
Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin
omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli
tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä
ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri
samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin
isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius
-- ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von
Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki
katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan,
pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät
vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän
väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti
teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka
Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä
oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty
nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut
keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti
häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan,
että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus
sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna
esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja
Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli
ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori
Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten
tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää
jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla
hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska
nimittäin hänen tyttärensä --." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani
vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen
luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa
nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen
ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"
Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko
ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi
nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta
sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta
sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat
käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten
Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa
positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn
kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä
silloin minä hieman nukahdin." -- "Mutta jälestäpäin puhuttiin
kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan
minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden
loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin,
olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs
ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata
pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja
Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!"
kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.
Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän
teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan
raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei
ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin
tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin
käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."
Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan
ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui
naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla.
Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan
sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.
Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle
kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä
miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä
tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin
astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä
äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä,
ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita,
lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten."
Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa
olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus
teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja
sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus
herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen
oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen
Majesteettiaan. -- Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään.
"Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos
herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin
se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra
puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä
en!" -- "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck
hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin
ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty
ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi
syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin
todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa
kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla
ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui,
tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku
jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista,
mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow!
Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen,
sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin,
koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen
riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset
poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin
anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli
hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen
mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat
taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.
Toimittaja Nothgroschen oli esillä. Harmaana ja huomaamattomana
hän oli ilmestynyt siihen ja hääräsi liukkaasti kuin
kuulustelijaviranomainen. Jokainen, joka hänet tunsi, ihmetteli sitä:
niin varmana hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän tiesi
kaikki, syytti syytettyä mitä raskaimmin ja puhui sujuvasti, aivan
kuin olisi lukenut jotakin pääkirjoitustaan; korkeintaan sattui,
että puheenjohtaja eri jaksojen välissä antoi tunnustusta ilmaisevan
viittauksen, kuten mallioppilaalle. Buck, joka oli tointunut,
huomautti hänelle siitä kannasta, jonka "Netziger Zeitung" oli
ottanut Lauerin hyväksi. Siihen vastasi toimittaja: "Meidän lehtemme
on liberaalinen, siis puolueeton. Me ilmaisemme mielialan. Mutta jos
nyt siellä ja täällä mieliala on syytetylle epäsuosiollinen --." Buck
sanoi tähän ivallisesti, että toimittaja Nothgroschenin oli täytynyt
saada tietonsa ulkona käytävässä! "Minä totean, että todistaja
ilmaisee aivan kummallisen käsityksen valan velvoituksesta." Mutta
Nothgroschenia ei saatu ujostelemaan. "Minä olen sanomalehtimies",
hän selitti ja lisäsi: "Minä pyydän herra puheenjohtajaa suojelemaan
minua puolustajan loukkauksilta." Sprezius ei antanut pyytää itseään;
ja hän päästi toimittajan suosiollisesti menemään.
Kello löi kaksitoista; Jadassohn huomautti puheenjohtajalle, että
tutkintatuomari, tohtori Fritzsche oli oikeuden käytettävissä. Hänet
kutsuttiin sisään -- ja tuskin hän oli astunut sisään, kun kaikkien
silmät suuntautuivat häneen, hänestä rouva Laueriin ja takaisin.
Judith Lauer oli käynyt vielä kalpeammaksi, tuo tumma katse, jonka
hän kohdisti Fritzscheen, kun tämä nousi tuomarin tuolille, suureni
vielä ja tuli jollakin tavalla mykän tunkeutuvaksi, mutta Fritzsche
karttoi sitä. Hän itsekin näytti kehnolta, mutta hänen askeleensa
ilmaisi päättäväisyyttä. Diederich totesi, että Fritzsche kahdesta
naamastaan tätä tilaisuutta varten oli valinnut kuivan.
Minkä vaikutuksen hän oli esikuulustelussa saanut todistaja
Hesslingistä? Todistaja oli antanut todistuksensa kokonaan
vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, tavalla, jossa tuntui vielä
tuore elämys. Todistajan luotettavuus, jota Fritzsche oli saanut
kuulustelun kuluessa tutkia, oli kaiken epäilyn yläpuolella. Että
todistajalla ei nyt enää ollut selvää kuvaa tapahtumista, oli vain
selitettävissä hetken kiihtymyksen avulla... "Entäs syytetty?" --
Tässä saatiin huomata, että sali kuunteli tarkasti. Myöskin syytetty
oli tehnyt häneen persoonallisesti pikemmin suotuisan vaikutuksen,
monista raskauttavista seikoista huolimatta.
"Oletteko sitä mieltä, että, todistusten ollessa ristiriitaisia,
syytetty on saattanut tehdä itsensä vikapääksi siihen, mistä häntä
syytetään?" kysyi Sprezius.
Fritzsche vastasi: "Syytetty on sivistynyt mies; ilmeisesti
loukkaavia sanoja hän on varonut käyttämästä."
"Sitä sanoo syytetty itsekin", huomautti puheenjohtaja ankarasti.
Fritzsche puhui nopeammin. Syytetty oli porvarillisen toimintansa
kautta tottunut yhdistämään arvovallan edistysmielisiin taipumuksiin.
Hän piti itseään ilmeisesti useimpia muita ihmisiä taitavampana ja
oikeutetumpana harjoittamaan arvostelua. Oli siis ajateltavissa,
että hän kiihtyneessä mielentilassa -- ja tuon työmiehen ampumisen
johdosta hän oli tuntenut itsensä kiihtyneeksi -- oli antanut
poliittisille katsantokannoilleen sellaisen ilmaisun, josta, vaikka
ulkonaisesti olikin moitteeton, saattoi kuultaa loukkaava tarkoitus.
Tässä nähtiin syyttäjän ja puheenjohtajan hengähtävän.
Maakunnanoikeusneuvokset Harnisch ja Kühlemann silmäilivät yleisöä,
jonka läpi kulki eloisa liikutus. Vasemmalla istuva asessori tarkasti
nytkin kynsiään, mutta oikealla oleva, nuori, miettivän näköinen mies
tarkasti syytettyä, joka oli aivan hänen edessään. Syytetyn kädet
olivat suonenvedontapaisesti tarttuneet penkin rintanojaan ja silmät,
nuo ulkonevat ruskeat silmät olivat suunnatut hänen rouvaansa. Mutta
tämä katseli järkähtämättä Fritzscheen, ilmeellä, missä oli tuskaa,
häpeää ja heikkoutta. Pormestarin anoppi lausui selvästi. "Ja kaksi
lasta on hänellä kotonaan." Äkkiä näytti Lauer huomaavan kaiken
kuiskutuksen ympärillään, kaikki ne katseet, jotka väistivät, kun
hän niitä hipasi. Hän lyyhistyi kokoon, hänen vahvasti punehtuneista
kasvoistaan kaikkosi kaikki veri niin perin pohjin, että tuo nuori
asessori työntyi pelästyneenä taaksepäin tuolillaan.
Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti
ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä
keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen
voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille.
Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla,
joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin
pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja
Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt
vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset
ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet
mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta.
Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus
Diederichille... Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla
tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella
ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.
Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi
kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin.
Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa
kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut
jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan,
Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin.
Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen,
puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja
hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."
Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja
Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro
oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha
löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä
takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka
tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli
sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin
von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan...
Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti
nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat
tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain
nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.
Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi
hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli
eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette
ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?"
Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs
Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla
itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä
hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön.
Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!"
kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän
oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut
jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin
puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että
herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan
käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä
markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu.
Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn
kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti
tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että
Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko
tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra
puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi,
että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan,
semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen
mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin.
"Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan
menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon
katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien
tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius
pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja
Heuteufelin esille.
Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn
paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.
"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita
lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään
suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä
minä en ollenkaan myönnä", -- minkä johdosta Jadassohn asetti hänen
todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä
vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen
on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen."
Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle
tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa
keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi
hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden
ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä
ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin
nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat
ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi,
hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän
uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen
ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä
todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja
hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi
ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi
järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi
neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto.
Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä
silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa,
joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli
silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus
hiljaa herra yleisellesyyttäjälle... Jo palasivat tuomaritkin.
Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa
sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta
järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.
Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen.
Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana
arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi
kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän
oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei
voinut riistää yleisöltä sensatsioonia -- minkä jälkeen Heuteufel
ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita.
Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten.
Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään.
"Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden
tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä,
ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää
Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen
siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan
tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn
päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata:
"Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet
siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius
saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä
markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti
puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain
lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut
selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän
huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.
Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa
näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät,
aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan
suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon,
joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja
huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien
kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys
luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava,
mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen
kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra
yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän
todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin
ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä
on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori
Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena.
Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla
vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista
mielialaansa."
"No -- noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti
ääntään.
"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen
työmiehensä takaamaan."
Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi:
"Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat
keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain
siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori
Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin
hänet kutsuttiin heti esille.
Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä
lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi
olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo
silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti
julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää.
Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan
pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja,
jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä.
Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta
ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä
sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia
uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin
suuresti -- joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne
kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat
kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja
mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä
tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" -- "Toiselta puolen",
vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä --." "Mutta toiselta
puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen
varmastikin pidän."
Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen;
hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä
kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta
Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori
Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti
pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi
äänekkäästi; -- mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin
ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän
oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa
antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen,
mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen
ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin
arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet
poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa
Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät
siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin
ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja
vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.
"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä
manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä
voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin
siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä
tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja
talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti
olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat
tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta,
vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten
monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin,
niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin
myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän
sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun
edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen
suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa,
meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta..." Diederich jatkoi
sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään.
Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä
alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei
ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla
korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä,
Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha
Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang
Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä,
jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli
kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus!
Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme",
huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt
jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten
ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on
Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun
tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät
ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän
persoonan..."
Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi
saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää
Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.
Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto
valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin
silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen
demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa,
jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen
isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja
suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti
ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän
uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa
mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään
uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän
tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat
tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella
päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään
persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on
samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" -- hän salamoi
Laueria kohden -- "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa
moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää
kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"
Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan
innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia
silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä
käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen
silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan
kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet,
täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää
muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa
oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin
puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello
neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten
kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa
Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka
onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään:
syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin,
Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa
Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut
erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin
ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita
käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta
kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin
tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan,
katsoi surullisesti hänen jälkeensä.
Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle
kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän
ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan.
Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea
vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja
torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia
kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen
seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen.
Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti
hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen
kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin
katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi
erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen
kulkea ohitse.
Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra
von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen,
hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin,
Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti
Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala.
Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa
saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan
ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen
miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli
vallannut oikeussalin.
Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka
molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän,
kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.
Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet
eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin
käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa
äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina,
sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa
jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta
Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi
aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä
päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa
Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle
kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!"
Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain
muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin
keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" -- ja hän nyökäytti lasiinsa
-- "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä
velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se
itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla
myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti
hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi
kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan
sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla
mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi
kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat
tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun
he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä,
mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan
Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja
vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi!
Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän
kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi
rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja
Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin
lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä
olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli
väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä
tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat
tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli
iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!
Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään.
Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!"
ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana
kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva,
istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin
pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon... Oikeusto oli
astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron
herra yleisellesyyttäjälle.
Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän
ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin
jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi
sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa
liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut
tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi
he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi
pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi
sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei
saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi!
Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen
myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen
parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki
pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann
säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään
virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."
Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä
kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä
loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta
huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi
saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain
kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra
yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten
todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen
johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet
epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että
suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska
niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla
--. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli
rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin
olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo
hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut
voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori
Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin
provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä,
eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä
kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä,
toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä
hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää
kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden
monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta
puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.
Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa
onnettomuutta todistaja Hesslingille, -- jota hän piti erään paljon
korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon
kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten
kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan
niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius
liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä
kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä
miehekkääksi ja vahvaksi.
"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat
näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei
ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan
byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."
Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja,
minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin
sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä
järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan
määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä
pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan
ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en
Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet!
Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä
ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli
huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian
tila muuttui."
Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se
olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä
kansallismielisen miehen halveksittavaksi -- ja kenen hän antoi sen
tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen
edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!... Hänessä alkoi
kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle
ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin
paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja
kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä
Diederichille oli ominaista!
"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut
tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on
ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä
tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys,
luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin
mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy
olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta
koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan
vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka
lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä
vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja
lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa
huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu,
puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan
läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen
kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää,
paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti..." toisti
Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana.
Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät,
panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten
mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa
se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta
Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra
puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä
monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys.
Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä,
mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista
silmiinpistävistä tytöistä.
"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut
monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan,
ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin
melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on
ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset.
Minä tahdon nimittää keisaria -- eikä herra puheenjohtaja tule
minua siinä keskeyttämään -- suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä
enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa... Juuri siksi ei pitäisi
olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä
jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä
ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman
että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida,
häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa
sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita
porvarillista todellisuuttaan..."
Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät
jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä
nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta
mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi
jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas,
kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.
"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut
suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki
katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin
hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi
valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli
ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen
pilkan johdosta.
"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan,
jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois
lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen
elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin
mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin
todistaja Hesslingin kautta... Ja taiteellisen tason mukana, herrat
tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään
saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."
Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina
paatokseen asti.
"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen
oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis.
Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin
kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin!
Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei
ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta,
josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän
tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii
näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa.
Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan
se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä:
hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa
liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie
majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä
voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"
Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko
maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin
kaiken, mitä hänellä oli.
"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen
ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte
laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti -- mitä mikään
ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko
hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus
Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia
siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja
tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana
osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko
kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko
sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen,
joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty
on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on
luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on
tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan,
joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää
halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"
Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi
otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä.
Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme
kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein
silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann
nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin
vastentahtoista nytkähtelyä.
Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi.
"Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala!
Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuin
sata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"
Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että
taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista
kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat
useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden
vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän
puheensa.
Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa
käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain
ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä
vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan
vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian
keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen
mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!"
sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä
viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi
Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella
onnittelivat.
Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta
vankeutta -- mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta.
Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.
Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta
ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut
kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän
oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen,
oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut
maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään.
"Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus -- kun nimittäin
otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta
-- että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee
sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän
sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen
rikosoikeudelliset seuraukset."
Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta
luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin
heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui
tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia.
No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen
liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua!
Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut
vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin
parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri
nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes
kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"
* * * * *
Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta
vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut
matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! -- sillä
välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan
takana. Ja -- silmiinpistävä yhteensattuma!
Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen
Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä
muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi
joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään
Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta
oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung"
puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä
hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä
toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua
Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät
työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen
mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin
jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään
tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä
vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama
antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli
ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada
paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen,
että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista
lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä
majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille
vahinkoa.
"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä
toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz
kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan
tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti,
ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti
itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän
oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä.
Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi,
että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet!
Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että
Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa,
tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla -- vaikka hän ei enää
juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana
verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin,
vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut
tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain
hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun
suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani:
-- minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja
löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää
kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä
myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle.
Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun
rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger
Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä -- lepäämään, Te ette
jaksa enää."
Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin
eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan
väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään,
mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria
sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana,
heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän
tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli
perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston
presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja
ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä.
Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi
sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen
virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen
johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori
Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin;
Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien
välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli
heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan
tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa
itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua
uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen
mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan
Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli
tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta
suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.
Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä
silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta
kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli
lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita
hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi... Kaikki, Kunze
ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich
esitti maljan -- ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä
vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain
meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme
maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin
kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot
valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu
heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen
minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi
raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän
sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki
keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet
eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko
hökkelin!'" -- Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli
kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa,
oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt
keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta,
aivan kuin se olisi ollut väärentämätön... Seuraavana päivänä
se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana
"Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta
sitä ei kuulunut.