"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä
päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."
"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel
torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy
pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"
Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin
mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla
on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko
minulla jotakin pelättävänä?"
"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."
"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra
tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe
ylläpidettävänä."
"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän.
Eilisiltana sitä tuli liiaksi."
"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa.
Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."
"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sitten
Teidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."
Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko
minä saada syöpätaudin."
Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen.
Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."
Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään
kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään
ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä.
"Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi
nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."
Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä
kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän
törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi
Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten
menette Heuteufelille?"
Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta
tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin
velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin
eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle,
jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse
Lauerin kanssa."
Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.
"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien
sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun
myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa
tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen?
Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen.
Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin
voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."
"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neiti
Klappschia.
"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen
kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti
Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli
pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:
"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On
nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään
yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja
Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti
Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.
"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.
"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."
"Tekö?"
"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa,
minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen
jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä
rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta
syyttäjäviranomaisia."
"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"
Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita...
Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse
tarjouduitte meille todistajaksi."
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.
Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki
muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti."
Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch
kurkisti salaa huoneeseen.
"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä
lausuntoja minun puoleltani --. Teillä on ilmeisesti aikomuksena
poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä
tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."
"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.
"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"
"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti
hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä
oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat
tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin
ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle...
Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä
lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan
Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy.
Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te
annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos
tahdotte."
"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään
Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa
Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen
miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään
häpeä!"
"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin,
jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn --
ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti
häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti
sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen,
että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä,
menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla
energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti
ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan
saattanut tietää... Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin
muualle.
"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten
kesken kiertelee perin omituisia huhuja -- Hänen Majesteettinsa
rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti
kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa
saanutkaan."
Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä
kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn
nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän
antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta
sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä
ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen
Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta
ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut
sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan
vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on
kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."
"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja
muljahutti silmiään.
"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä
sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen
Majesteettinsa merkitys!"
"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla
mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman
sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin -- ennen sen lähettämistä."
"Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on
silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn
myönsi: "Niin no... Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme
myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin
lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui
toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän
sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin
Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin
jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta
Berlinistä -- koska on mahdotonta mitään tietää."
Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi:
"Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä,
mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska
tässä tapauksessa -- tässä aivan erikoisessa tapauksessa" -- sanoi
Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä
hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on
uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."
Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan
niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa,
hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on
heikkoutensa -- sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te
ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli
itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko
sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain
haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa
nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa... Diederich vetäytyi
tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti
joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon
voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin
omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."
Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi
sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun
sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch
kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori
Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."
Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä
tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.
Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä
Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen
puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan
nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että
Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta
heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea
täysin ja tosikansallisesti."
Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli
jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut.
Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa.
Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat... Tuossa! Hänen
täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling.
Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä
oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa
siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki!
Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli,
Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein
pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin
tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne
kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä --? Kaikkein kuulumattomimmat
salaperäiset suhteet valtasivat hänet... Mutta peruutus saattoi vielä
tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich
vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin"
kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä
mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil
Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa
rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat
puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten
tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon
sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan
vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön
sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!... Diederich
levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä
kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.
Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana
saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi
kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen.
Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin
täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen.
Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich
seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin,
kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine
partoineen: hillityn kumouksen henkenä... Nyt oli aika mennä
tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.
Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan
vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla
koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet
pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi
aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich
tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti
kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa
kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa
huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich
suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä
Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli
epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen
ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten
täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan
ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen
löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään
kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi
narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste
nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä
jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von
Brietzen tekee myöskin samalla lailla."
"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit!
Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle
istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä
kaikkialle on jo joku istuutunut'."
Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin
ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että
me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa
yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi.
"Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun
silkkipukuni."
"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän
voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin
sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa?
Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän
runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän
tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin
huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin
helppoa."
Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika
ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta
Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään
tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut,
tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja
piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää,
vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta
tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään
liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra
Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja
ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan... Niinpä niin",
hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi
poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.
"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi
hämmästyneeksi.
"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään
elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."
"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli
haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste
katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden
hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti
hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla
näyttelijättärellä tarkoititte?"
Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti
punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi
sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä:
"Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia --. Minä tahdoin
vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni
äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut
kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä?
Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee
alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta
Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.
"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte
Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko
kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata
hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei
ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko,
ett'en sitä tietäisi?" -- ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä
vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään
heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia
ja silmissä olevia kyyneleitä -- mutta kävikö se sitten päinsä?
Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt
halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni.
Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi
hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.
Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia
ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava
hanhi, -- ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn
ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin
Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki!
Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki
paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään
niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen
Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä
viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan
sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä
useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä
varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu
myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin
rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa --.
Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa,
joka kokonaan oli Diederichin puolella.
Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn
oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään
tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia;
ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut
pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat
Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin
oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli
häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta.
Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer
oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä
tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich
saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli
kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä
uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli
pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut
sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin
Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän
puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!... Diederich
katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze
ilmestyi.
"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä
ei saa kuulla enää mitään."
"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä,
viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään
ihmisiä!"
"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" -- uskalsi Diederich
sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne
ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui
siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon
hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on
sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että
saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."
Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista
hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin
luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut
häväistysjuttuunne?"
"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin
juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi
tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille
sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua
itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla
herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen
valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli
Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te
olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää
paperinne!"
Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos
majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään,
matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja
nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut?
Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta
majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä
vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden
johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen
kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta..."
"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme... Tuokaa laskuni!"
"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich
äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani,
sen minun esimieheni todistavat."
"Hyväs..." Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain
sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön
ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa.
Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei
ole palvellut... Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi
paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka
täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty
ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja
turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on
peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" -- hän
loi taas katseen erämaahan -- "niin täällä ei ole ketään. Paitsi,
luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.
"Kunniasanani, herra majuri" -- Diederich juoksi alas, "minä en ole
tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri
oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän
Teitä olemaan hienotunteinen!"
Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää"
-- hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin
isäntä ymmärsi kaikki.
Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt
näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain
hänen vihollisensa juonet pimittivät ne... Silloin ilmestyi
maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden
ympärilleen, -- ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen
luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä,
"Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet."
Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta
kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan.
"Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra
Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."
"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä
hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja
siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti
tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi:
"Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me
olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti
--." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on
noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana -- minä itse olin
silloin jo poistunut -- tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen
majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi
Teidät on ilmoitettu --."
"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään!
En sanaakaan!"
"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."
Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä
pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa
tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet
huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."
"Semminkin Te", toisti Fritzsche.
"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra
Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä
vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."
"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä
estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän
kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla
Teidän todistukseenne."
Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä
kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan
poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana
kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten,
väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin
etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme
toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä
kiihoittaa!"
Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen
Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön
menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi
intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se
syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen
herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen
asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan
majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta
asiallisen aprikoimisen."
"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.
"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle -- millä minä en mitenkään
tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon
virallisia ja kansallisia etuja."
"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka
keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"
"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä --." Fritzsche hymyili
tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä
olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä
jättää virkansa."
"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi
Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen
maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä
nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."
"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."
"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni,
rauhallisesti ja asiallisesti."
"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.
"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule
tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden
sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun
on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta
minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi
katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua."
Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat
puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.
Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja
joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja
lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen
ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen
mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan
sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä
pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana
oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen
"Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin
työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän
jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka
olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille,
yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat
saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään
130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman
vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä
Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili
loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota
ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia
olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich
oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi
nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan
varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi
liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä.
Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata
sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan
prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä
potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin
nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna
tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" -- "Minä uhraan itseni Teidän
hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin
työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa
ketään irti."
Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa
työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei
voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta
täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi,
ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle
jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein
kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan.
Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet
enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut
värikkäämmäksi.
Viimeisenä adventtisunnuntaina -- maakunnanoikeus oli juuri
päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi -- pastori Zillich saarnasi
Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich
pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta
kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich
huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda
vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich
vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen.
"Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki
kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.
Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti
seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja
Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista,
ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle
liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat
meidät vihatuiksi." -- "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä
meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi
korvapuustia!" -- "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo
kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun
poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"
"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi
johdosta!"
"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona
hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te
tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni?
Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun
puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni,
huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.
Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään
toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta
huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin
silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan
yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa
Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta
Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda
kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja,
jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui
pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta,
työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota
tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden
ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista,
vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain,
jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla... Sotilasyhdistys
oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään,
ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty,
väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian
suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa
riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään
reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita
arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa
kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli
Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen
varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin
kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin
taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan
holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista
ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen
huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä.
Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut
ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki
oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä
minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti,
hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä.
Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät.
Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja,
hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich
tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin
joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä
pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert,
notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys... Kaikki kävi hiljaiseksi,
eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut -- ennenkuin
seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos
toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret
yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät
tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen
toiset.
Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta
markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa
ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei
ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja
asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun
Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli
kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka
oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia
yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen
persoonallisuutensa mukaisiksi!... Vihaa seurasi masennus, Diederich
mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille:
kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin
pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei
ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut
häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja
tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti
hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden
kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille
niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus,
joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin
ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan
vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer!
Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä... Diederich huokasi,
hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen
tarvitsematta antaa suostumustaan.
Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli
tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä
toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen
heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta
oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen.
Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin
kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich
jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle,
että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi
minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja
hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri
metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa
itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta
Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa
sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden
hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä
on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään
monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän
valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä,
jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista
markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon
onnettoman?"
Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle
äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille
kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen
lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti
kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä
olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä
olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa
olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla
leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset
takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä?
Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti
Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa
selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja
oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä
lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista
kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette
Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme
nähdä, millä lailla se leikkaa."
"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen
suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi,
hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja!
"Tulkaapas, ystäväni" -- hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei
Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa
hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta,
viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer",
hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut
mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt
niiden ihmisten kitaan."
"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti.
Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"
Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon
Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti
työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine
jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa
vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti
Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä
hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä
siihen, Fischer?"
"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti
kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti
häneen ensi kertaa kiinteästi.
"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa
sovittuja ehtoja?"
Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä",
hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi
ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!"
Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin.
Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty,
useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo
ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin
ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä
vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin
ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta
kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen
vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie
koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita.
"He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti
kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä
heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi."
"Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja
katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja
tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut
enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat
hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana
tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta,
joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään.
Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella
aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast,
Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich
sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun
seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut
neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."
Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee
mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori
Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."
Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän
mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea,
villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti.
"Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva
Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki
kanssamme aamiaista?"
"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja
ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota
vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.
Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee
kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin.
"Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No
niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" --
ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen
uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.
Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain
muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi
pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."
Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä
tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun
toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet
hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen
oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien
edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa
ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä.
Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; -- mutta äkkiä hän alkoi
ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra
Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun
vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas
olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."
Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen,
oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla
Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.
Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän
sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."
"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi
tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä
naisia, -- hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona
pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat
vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti.
"Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."
"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich
yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten
hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä
olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei
heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne
lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä,
niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä,
silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt
asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne
sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen
lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich
alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli
hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle
hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää
olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"
"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen
armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä
toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne."
Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen
teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään
siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli
suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa,
liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin
laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on
sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset
kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi..." Kienast
keskeytti hänet terävästi:
"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en
näe missään valmista tavaraa."
Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin?
Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille
liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää
toimittaa mitään lisätavaraa."
Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi
täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona,
työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte,
että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten
kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt
viiteenkymmeneen... Konemestari, jättäkää sikseen... Mikäs siinä
sitten on, sehän kestää ikuisesti!"
Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili
viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut..." Ja katsahtaen
terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä
muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä
nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen.
"Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa --?"
"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.
"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi.
Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen
katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä
kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä
kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi!
Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun
konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että
hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän
Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"
Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän
sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän
minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain
toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin
moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä
takaisin." -- Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie
piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa
esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan
erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut
myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich,
että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois.
-- Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.
Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili
ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan
valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että
täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä. _A propos_",
hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast
illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti
kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni
olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä
en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne
--?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra
Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties
tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi
toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla,
saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä
vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä
tämänkin; -- ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten
tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda
pystyikään!
Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan
terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä
käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." --
"Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."
-- "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on
ensiksi!" -- "Oletko muuten huolissasikin?"
-- Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin
hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta
rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä
käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain
riitoihin.
Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä
vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen
kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes
puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun
kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä.
Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi
käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain
korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei
voinut enää pidättää itseään.
"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule
seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"
"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi;
hän tiuskasi Emmille:
"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät
rauhaan."
Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla
ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli
käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin
liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä
mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani
kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin
Diederich sanoi:
"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat
minä päätän yksinäni."
"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.
"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään
tutunomaisesti.
"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä
otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer
takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."
Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast
sanoi asiallisesti.
"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan
kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi,
kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän
turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me
vähennämme Teidän etumaksustanne."
"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto
kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra
tohtori!..." Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä
prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me
ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast
leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva",
ennusti Diederich.
Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa
atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli
tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa
ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui
hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä
yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt
ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich
vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli &
Cie oli mukaantuvata väkeä.
"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa
työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma
hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään
siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja
ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan,
niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka
toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan
haltuuni tuon toisenkin pään."
Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin,
kippis!"
Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista
asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti
mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän
kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, -- joskin täällä
vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti.
Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä
laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista
ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa.
Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen
kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä
--"
Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva
Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen
ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra
Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling
kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen,
vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt
Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja
sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen
kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen
tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti.
Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.
Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen
perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin
sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda
sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin
vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille
menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli
aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria
tyttöjä."
Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten
nuoren miehen pitäisi saada luottamusta --? Minun tyttäreni ompelevat
itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron
yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.
Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen
kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin
Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille,
seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä
äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda
nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi
pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin
meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää
työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun
valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme
kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi
omassa itsessämme."
Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven
perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda,
kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast
katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään,
yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich
selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään
tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa
hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä
tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa
lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista
lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen --"
Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi,
johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja
tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät
tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui
siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän
yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti,
tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette
sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi
suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva
Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun
äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni
viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä
ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä
äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst."
Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista,
kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti
kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti
kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?
Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi
kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä
hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi
voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita
aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä",
selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä
silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti
Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun
pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli,
kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."
Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva
Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää
jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten
Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin
kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin
Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on
sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan.
"Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on
tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi
mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa
väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen
käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä
hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan,
sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä
sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän
sihisi, -- ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin
edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana.
"Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni
ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän
oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä,
näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan.
Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä;
Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan
puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen
voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä --
sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta
Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi
juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.
Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä
naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku
sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle
selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä
-- todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä -- ja yhdessä Emmin
kanssa neljäsosa tehdasta. -- "Siis vain kahdeksas osa", totesi
Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi
raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen
hiljaisuus.
Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis
Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen
Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä
osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten
on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen
palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään
sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa
oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa
huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään
vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille
rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella
luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich --"
Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin
ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset
viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin
luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin
nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan
isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin
suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa
vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt
tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä,
että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko
hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta
suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta.
Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos,
liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle
itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa
puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti
pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän
selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa
pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt,
että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä
viettelevämmäksi kuin eilen --"aivan kuin olisi tiennyt, että
kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan.
Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi
häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich
veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.
Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä
kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois,
mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja
missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja
siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta,
ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä
hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan
turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli
ollut menestystä.
Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos
ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin,
oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja
nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta
selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon
miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko
hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin
kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin!
Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että
olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta,
jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä
kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli
valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin
hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen
tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti
ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin
päähän?
Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan,
sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge
Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti,
että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi.
Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä;
korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka
olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta
Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota
Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki
rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja
jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda
saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni,
herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän,
sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi
äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette
hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te
ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." -- "Jokos
Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä
hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun
omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä
leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui
Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka
kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin."
Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä
pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot
muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.
Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle
ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin
sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka
nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin,
mitäs arvelet?" -- mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään.
"Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.
Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se
ole --?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi:
se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä,
muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang
Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin
Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan
totta!"
"Siinäpäs Te olette" -- nuori Buck ravisti Diederichin kättä.
"Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich,
huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa
koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin
kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne
luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä."
--"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä
löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä
minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme
Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta -- oli niin
innostava."
Diederich huomasi sen nyt siksi -- vaikkakin silloin se oli vain
suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi.
"Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte,
mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on
aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään
elämänsä täällä" -- ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan
taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa,
näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen
silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän
sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen
ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten.
Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo
vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."
"Vai niin --" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas
nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan
Hänen Majesteettinsa puolella."