Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla
laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli
siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin.
Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa
perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa,
ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he
viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi
pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän
selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen
komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut
liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille
osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille
tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta,
jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi
liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan
tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme,
mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä
markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen
kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra
talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta,
jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki
jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen,
sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään
alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te
tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava
pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että
minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään
tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä
uutta kurssia, se on --" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä!
Suurpiirteisyyttä!"
Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen
perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen
sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä
olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi
tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta
silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa
tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä
hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän
kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni
ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja
suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita.
Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa
mennä menojaan."
Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo
äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä -- ja
sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin
Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden,
Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti
kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin
Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki
harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän
täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich
kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:
"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään
patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta
alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri..."
"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla
holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.
"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."
"Minulle ei."
Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein
uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään
huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi:
"Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä
Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän
sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen,
mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt,
Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän
holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi
edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään
tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi
ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi
sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä
suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin
hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että
vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli
tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut
käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari
selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa
olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia,
semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin
huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo.
Kiitoksia, saatte mennä."
Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich
työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä
meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi:
hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!"
hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan,
ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin
Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei,
rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen
pikaiseksi laajentamiseksi -- joista minä en tänään vielä tahdo puhua
mitään."
Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin
sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan
katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi
houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä",
ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta
oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada
kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön
ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori
Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja
antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan,
missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen
aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden
pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne
osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän
shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä -- niinpä niin, ja
keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen
jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."
"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti
sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen
vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen
Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi."
Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin
väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan;
miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle
kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel
vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole
tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia
suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei,
ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän
sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin
hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille
uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti
tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti
käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään
paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen
keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva
ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi
miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua!
"Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta,
"antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi
hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" -- "Sen, jonka minä kirjoitin Teille
asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen
lääkäri mietti.
"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä
velvollisuuksianne!"
"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun
varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä
vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui
esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.
"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."
"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."
"Sitä minä en anna käskystä."
"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne
seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin
tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu
ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät
lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken
vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman
liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina
vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"
Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä,
hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:
"Teillä on ähky."