"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan
iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:
"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette
myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten
sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa
sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta
tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.
"No, no niin", sanoi Lauer.
Nyt oli Diederichin vuoro menettää ryhtinsä suuttumuksesta. Hän
katsahti ympärilleen: oliko hän sitten kuullut oikein. Ihmisten
kasvot saivat hänet siitä vakuutetuksi. Silloin hän mainitsi, että
kyllä vielä tultiin näkemään, mitä seurauksia sellaisesta lausunnosta
tuli olemaan herra tehtailijalle, ja vetäytyi mukiinmenevässä
järjestyksessä ystävälliseen leiriin. Samaan aikaan sukeltautui
Jadassohnkin esiin, oltuaan kadonneena jossakin tiettymättömissä.
"Minä en ole ollut sattuneessa tapauksessa läsnä", hän sanoi heti.
"Minä sanon tämän nimenomaan, koska sillä saattaa olla merkitystä
asian jatkuvalle kehittymiselle." Ja sitten hän antoi esittää sen
itselleen juurta jaksain. Diederich teki sen kiihkeästi; hän piti
sitä erityisenä ansionaan, että oli katkaissut viholliselta tien.
"Nyt hän on käsissämme!"
"Kyllä" vahvisti Jadassohn, joka oli tehnyt muistiinpanoja.
Sisäänkäytävästä saapui paikalle jäykin askelin vanhemmanpuoleinen
herra tuiman näköisenä. Hän kumarteli kummallekin puolelle ja
valmistautui menemään kumouksen edustajain luokse. Mutta Jadassohn
sai hänet pidätetyksi. "Herra majuri Kunze! Vain yksi sana!" Hän
puhui hänelle puoliääneen ja viittaili samalla silmillään oikealle ja
vasemmalle. Majuri näytti epäröivän. "Vakuutatteko kunniasanallanne,
herra asessori, että sitä on tosiaankin väitetty?" hän kysyi. Kun
Jadassohn paraikaa sitä vakuutti, niin herra Buckin veli astui esiin,
solakkana ja sirosti puettuna, ja lupasi antaa herra majurille
tyydyttävän selityksen. Mutta majuri valitti; sellaista puhetta ei
yksinkertaisesti voitu selittää; ja hänen ilmeensä kävi pelottavan
synkäksi. Siitä huolimatta hän loi valittavan, katuvan katseen
vanhaan toveripöytäänsä. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, Diederich
kohotti shampanjapullon astiasta. Majuri huomasi sen ja seurasi
velvollisuudentuntoaan. Jadassohn esitti: "Herra tehtailija tohtori
Hessling."
Diederich ja majuri puristivat lujasti toistensa kättä. Kiinteästi
ja vilpittömästi he katsoivat toistensa silmiin. "Herra tohtori",
sanoi majuri, "Te olette osoittautunut saksalaiseksi mieheksi!"
Tömisteltiin jaloilla, asetettiin tuoleja paikoilleen, esitettiin
maljoja, ja sitten piti juoda. Diederich tilasi heti uuden pullon.
Majuri tyhjensi lasinsa niin usein kuin se täytettiin, ja ryyppyjensä
välissä hän vakuutti olevansa mies paikallaan, mikäli saksalainen
uskollisuus oli kysymyksessä. "Joskin minun kuninkaani onkin jo
vapauttanut minut vakinaisesta palveluksesta --"
"Herra majuri", selitti Jadassohn, "oli viimeksi täkäläisessä
aluekomennuskunnassa."
-- "minulla on vielä vanha sotilaansydän" - hän koputti sormellaan
sydäntään -- -- "ja epäisänmaallisia pyrkimyksiä minä tulen aina
vastustamaan. Tulella ja miekalla!" hän huusi ja löi nyrkillään
pöytään. Samassa silmänräpäyksessä tavaratalon omistaja Colin
painoi hattunsa syvään päähänsä ja poistui kiireesti. Herra Buckin
veli pyörähti ensin käymälässä, jotta hänen katoamisensa ei
olisi näyttänyt niin pakomaiselta. "Ahaa!" sanoi Jadassohn sitä
äänekkäämmin. "Herra majuri, vihollinen on hävinnyt." Pastori Zillich
oli yhä vielä levoton.
"Heuteufel on jäänyt. Minä en luota häneen."
Mutta Diederich, joka tilasi kolmannen pullon, katsahti pilkallisesti
Laueriin ja Heuteufeliin, jotka kahdenkesken jääneinä tuijottivat
häpeissään olutlaseihinsa.
"Meillä on valta", hän sanoi, "ja nuo herrat tuolla tietävät sen. He
eivät enää kapinoi, kun vahtisotilas ampui. He näyttävät siltä kuin
pelkäisivät itse joutuvansa kiikkiin. Ja he joutuvatkin!" Diederich
selitti, että hän tuli noiden äskeisten lausuntojen vuoksi tekemään
ilmoituksen yleisellesyyttäjistölle herra Laueria vastaan. "Ja minä
tulen pitämään siitä huolen", vakuutti Jadassohn, "että tuo kantelu
otetaan huomioon. Minä tulen itse esiintymään pääkäsittelyssä. Herrat
tietävät, että minä en tule todistajana kysymykseen, koska en ollut
läsnä itse tapauksessa."
"Me tulemme täällä kuivaamaan suon", sanoi Diederich ja alkoi puhua
sotilasyhdistyksestä, johon kaikkien uskollisten saksalaisten ja
keisarillismielisten miesten piti turvautua. Majuri sai kasvoilleen
virkamiehen ilmeen. Totta kaiketi, hän kuului sotilasyhdistyksen
johtokuntaan ja palveli yhä vielä kuningastaan niin hyvin kuin
voi. Hän oli myöskin valmis ehdottamaan Diederichiä jäseneksi,
jotta kansalliset ainekset olisivat vahvistuneet. Sillä tähän
asti, sitä oli mahdoton kieltää, kiusalliset demokraatit olivat
vielä enemmistönä. Majurin mielestä viranomaiset ottivat liiaksi
huomioon Netzigissä vallitsevat olosuhteet. Hän itse tulisi, jos
joutuisi nimitetyksi aluepäällikön virkaan, pitämään silmällä
herrojen reserviupseerien valintaa, sen hän takasi. "Mutta kun minun
kuninkaani valitettavasti on ottanut minulta mahdollisuuden --"
Diederich täytti hänen lasinsa lohduttaakseen häntä. Majurin juodessa
Jadassohn kumartui Diederichin puoleen ja kuiskasi: "Älkää usko
sanaakaan siitä, mitä hän sanoo! Hän on luppakorva koira ja ryömii
vanhan Buckin edessä. Meidän täytyy vaikuttaa häneen."
Diederich teki sen heti: "Minä olen nimittäin jo hallintoneuvoston
presidentin, herra von Wulckowin kanssa tehnyt muodollisen
sopimuksen." Ja kun majurin silmät suurenivat:
"Ensi vuonna meillä on, herra majuri, valtiopäivämiesvaalit. Sitten
on meillä oikeamielisillä oleva raskas työ tehtävänä. Taistelu alkaa
jo."
"Työhön käsiksi!" sanoi majuri katkerasti. "Kippis!"
"Kippis!" sanoi Diederich. "Mutta, hyvät herrat, olivatpa
kumoukselliset pyrkimykset maassa miten vahvat tahansa, me olemme
vahvempia, sillä meillä on agitaattori, joka vastustajilta puuttuu,
ja se on Hänen Majesteettinsa."
"Hyvä!"
"Hänen Majesteettinsa on asettanut valtakuntansa kaikille osille,
siis myöskin Netzigille, sen vaatimuksen, että kansalaisten pitää
lopultakin herätä! Ja sen mekin tahdomme tehdä!"
Jadassohn, majuri ja pastori Zillich ilmaisivat valveillaolonsa
siten, että löivät pöytään, huusivat hyväksymistään ja joivat
toistensa maljoja. Majuri huusi: "Meille upseereille on Hänen
Majesteettinsa sanonut: Tässä ne herrat, joihin minä voin luottaa!"
"Ja meille hän on sanonut", huusi pastori Zillich, "että jos kirkko
tulee tarvitsemaan ruhtinaita --"
Ei tarvinnut enää mistään välittää, sillä ravintola oli jo aikoja
sitten tyhjentynyt, Lauer ja Heuteufel olivat poistuneet huomaamatta
ja valot oli sammutettu takimmaisissa kaariholveissa.
"Hän on myöskin sanonut --" Diederich pullisti poskensa,
viiksenkäret ulottuivat silmiin asti, mutta hän salamoi kuitenkin
peloittavasti. "Me elämme liikkeen merkeissä! Ja niin se onkin! Hänen
ylevän johtonsa alaisina me olemme lujasti päättäneet harjottaa
liiketoimintaa!"
"Ja nousta virkauralla!" kähisi Jadassohn. "Hänen Majesteettinsa on
sanonut, että ne, jotka tahtovat auttaa häntä, ovat tervetulleita.
Luuleeko kenties joku, että tämä ei koskisi minua myöskin?" kysyi
Jadassohn taisteluunvaativasti, samalla kun hänen korvansa olivat
veripunaiset ja kiiltävät. Majuri mylvi taas:
"Ja minun kuninkaani voi totta totisesti luottaa minuun. Hän
päästi minut palveluksesta liian aikaisin, sen minä sanon hänelle
rehellisenä saksalaisena vasten naamaa. Hän tulee minua vielä
kipeästi kaipaamaan, jos leikki alkaa. Minä en aio loppua ikääni
vain paukkukaramellejä heitellä yhdistyksen tanssiaisissa. Minä olin
Sedanissa!"
"Herrjemersch, ja minä kanss'!" lausui ohut, kirkuva ääni jostakin
näkymättömästä syvyydestä, ja holvien varjoista astui esiin pieni
ukko valkeine, liehuvine hiuksineen. Hän hoiperteli esiin, hänen
silmälasinsa kipinöivät, hänen poskensa hehkuivat, ja hän huusi:
"Herra majuri Kunze! No niin! Vanha sotatoveri, Te jaksatte yhtä
hyvin kuin silloin Ranskassa. Minä sanon sen aina: hyvin eletty
ja kernaasti sitä olisi eletty pari vuotta kauemmin!" hän sanoi
murtaen ja katkonaisesti. Majuri esitti hänet. "Gymnaasinopettaja,
herra professori Kühnchen." Mistä johtui, että hänet oli jätetty
sinne pimeään, hän koetti selittää ja lausui siitä mitä eloisimpia
arveluita. Aikaisemmin hän oli ollut eräässä seurassa. "Niin,
minun on kaikesta päättäen täytynyt hieman nukahtaa, ja sitten nuo
kirotut koiranleuat ovat minut jättäneet", hän sanoi, murtaen vielä
pahemmin. Uni ei ollut yhtään vähentänyt hänen humalaansa, hän
muistutti majurille, kerskaavaisesti kirkuen, heidän yhteisiä töitään
tuona rautaisena vuotena. "Ranskan vapaaehtoiset!" hän huudahti,
ja hänen hampaattomasta, poimuisesta suustaan huokui kosteutta.
"Oli sekin joukkoa! Kuten herrat näkevät, on minulla tässä jäykkä
sormi, siihen puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä aioin
sapelillani hieman leikata sen kurkkua. Sellainen lurjus miehekseen!"
hän sanoi, murtaen entistä enemmän. Hän näytteli sormeaan pöydän
ympärillä ja sai aikaan ihmettelyhuutoja. Diederichin innostuneisiin
tunteisiin sekaantui tosin pelkoa, hänen täytyi ajatella olevansa
tuon ranskalaisen asemassa: tuo pieni kiihkeä ukko lankesi hänen
rinnalleen ja pani miekan lappeen hänen kaulalleen. Hän oli pakotettu
poistumaan hetkeksi.
Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan
paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut
ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän
läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi
lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää.
Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään
portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä
ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään
jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi,
eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin,
ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa
isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän
olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me
ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he
tekivät kuin kaniinit!"
Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti,
samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.
Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin
salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin
pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää
olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn
Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he
heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt
ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme
me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti
luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja
katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen
pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen.
"Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta
ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut
Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden
toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista
--"
Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä.
Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron
tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää,
millaisia sankari-isiä heillä on ollut."
Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven
kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa.
Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että
uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon
vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä,
ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina
paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi:
"Kukas Te sitten olette?"
Vieras kumarteli.
"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."
"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle
joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät
meille vaaraa!"
Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.
"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich.
"No niin, istuutukaa!"
Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen
ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä
seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot
olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän
odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten
oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki
laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku
virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen
ampuminen oikein tapahtui."
"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte
tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"
Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten
kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui,
niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla --"
"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.
"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte
keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on
annettu julistus."
"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja
kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."
"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen
kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti.
"Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain
saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"
"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten
niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti
läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan
kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin
vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa
positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin
perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin
Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä,
huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen
kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut
jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja
ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla
ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää
Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.
Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase!
Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi
ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari
Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan
pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei
ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"
"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei
väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen
pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo,
nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin:
"Persoonallisuus... impulsiivinen... monipuolinen... omintakeinen
ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.
"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"
Se myönnettiin.
"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme
sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"
"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi:
"Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen
istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan
sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin
keksineet.
"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue --"
"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:
"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet --"
"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.
"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen,
hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."
Silloin Diederich suuttui.
"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun
osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein
kouriintuntuvasti?"
Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niin
Diederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majuri
huusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin Hänen
Majesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.
"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten
miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen,
haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne
kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme
syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään
täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan
todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin
Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä
ja Jadassohn hymyili hyvillään.
"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä
jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana,
mitä vaatimattomin."
"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja
oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan
ja hihitti ilman syytä.
"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät
herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten
virkaan kuuluu juuri ampuminen."
"No mitäs sitten?"
"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"
"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"
"Ennakkotapaukset -- hihi -- ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme
kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija -- hihi --
ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen.
Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori
Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin -- hihi -- Teistä ei sitä
juuri tulisikaan."
"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä
kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa
kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua
syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."
Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään.
Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?"
Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschen
tahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.
"Lennätinkonttoriin!"
Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana
päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan
täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen
vastauksen, niin minä tulen...!"
Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä
järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"
Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta
ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä
Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää
epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha
Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme
unesta!"
Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä
odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät
alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan
"Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi,
mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties
jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa
suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla
kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin
kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti
virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli
lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden --
mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän
pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich
salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta:
keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää
vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle
uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään,
löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!"
Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan
pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi
muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi
herrojen luokse.
Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä
ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi
ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin
nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä,
ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten
majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa
Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa
saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä",
erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi
hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten
kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko
"sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen.
"Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten
miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!... Te saatte sen
lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle
yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla
on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti
on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta
Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon
miehen asema kävisi uhatuksi."
Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin
katsomatta:
"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on
ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon
työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen
edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle
keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi... Olkaa
vakuutettu" -- ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta
Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin
älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen
viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka
salamoivat.
"Nyt minä melkein uskoin --" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin
suuresti samannäköinen kuin -- kuin --."