Käthchen huokasi. "Te olette hirveän raffineerattu. Todennäköisesti
Te ette ole liioin asessori Jadassohnia parempi. Teidän sisarenne
ovat jo kertoneet minulle, mitä kaikkea Te Berlinissä toimititte.
Hehän ovat parhaita ystävättäriäni."
"Sitten me tulemme pian näkemään toisemme uudestaan?" -- "Kyllä,
sopusoinnussa. Mutta Teidän ei tarvitse ajatella, että minä
luottaisin jollain lailla Teihin. Tehän saavuitte yhdessä Guste
Daimchenin kanssa."
Diederich kysyi, mitä se sitten todisti. Hän protesteerasi kaikkia
niitä johtopäätöksiä vastaan, joita tästä puhtaasta sattuman kautta
syntyneestä tosiasiasta jotenkuten tahdottiin tehdä. Sitäpaitsi neiti
Daimchenhan oli kihloissa.
"Niin hän!" huudahti Käthchen. "Häntä se ei estä, hän on niin hirveän
keimailevainen."
Myöskin pastorska vakuutti tätä. Vasta äsken hän oli nähnyt Gusten
kiiltonahkakengissä ja sireeninvärisissä sukissa. Se ei luvannut
hyvää. Käthchen väänsi suutaan.
"Niin, ja tuo perintö --"
Tämä epäilys sai Diederichin hämmästyksestä vaikenemaan. Pastori
oli juuri myöntänyt asessorille, että oli välttämätöntä vielä kerta
lähemmin keskustella herrojen kanssa kristillisen kirkon tilasta
Netzigissä, ja pyysi päällystakkiaan ja hattuaan rouvaltaan.
Portailla oli jo pimeätä. Kun molemmat muut kulkivat edellä, niin
Diederich saattoi vielä kerran kumartua Käthchenin kaulan yli. Tyttö
sanoi nääntyvällä äänellä: "Kukaan ei tuolla lailla kutita parrallaan
Netzigissä" -- mikä ensin mairitteli Diederichiä, mutta heti sen
jälkeen herätti hänessä kiusallisia arveluita. Niin hän jätti
Käthchenin siihen ja hävisi. Jadassohn odotti häntä alhaalla ja sanoi
hiljaa: "Vain rohkeutta! Vanhus ei huomannut mitään, yhtävähän kuin
äiti." Hän räpytti silmiään hartaasti.
Mariankirkon ohi mentäessä nuo kolme herraa olivat tulemaisillaan
torille, mutta pastori jäi seisomaan ja osoitti taakseen
päännyökkäyksellä. "Herrat kai tietänevät, mikä tuon kujan nimi on
tuolla kirkon vasemmalla puolella, holvin alla? Tuo musta katuaukko
tai paremminkin eräs tietty talo siellä."
"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.
"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen
pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen:
"Pikku-Berlin... Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä
maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa
myöskin erästä toista", -- samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle
-- "ja hän ei anna pilkata itseään."
Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään
pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa
kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti
hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti.
Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä
vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja
julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä.
Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei
suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri
katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja
vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai
sitten ei kukaan muukaan!
Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.
"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja
lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset
muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän
on perinyt miljoonan."
Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua.
Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli
ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä
niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin
tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen,
hyvillään.
"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä
merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin
tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme
nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. --
"Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich
nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta.
Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck --.
"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä
jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären
kanssa."
Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin
hän katsahti sen yli ja lausui:
"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin
sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee
avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" --
hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin
teatterilaisia seisoi -- "koskettavat hihoillaan porttoja!"
Diederich julisti tämän, murheellisin elein, syvästi valitettavaksi.
Sillävälin he kääntyivät Kaiser-Wilhem-Strasselle ja saivat tervehtiä
erinäisiä herroja, jotka menivät juuri vapaamuurariyhdistykseen. Kun
he olivat syväänpainetut hattunsa jälleen panneet päähänsä ja menneet
ohi, Jadassohn sanoi:
"Täytyy panna merkille ne ihmiset, jotka vielä kuuluvat tuohon
vapaamuurarien sopimattomaan joukkoon. Hänen Majesteettinsa vastustaa
sitä ilmeisesti."
"Lankoni Heuteufelin suhteen tämä vaarallisinkaan lahkolaisuus ei
ihmetytä minua", selitti pastori.
"Niin, ja entäs herra Lauer?" huomautti Diederich. "Ihminen, joka
julkeaa päästää työmiehet liikevoitosta osallisiksi! Sellaisesta voi
uskoa mitä tahansa!"
"Kuulumattominta kaikesta on kuitenkin se", väitti Jadassohn,
"että herra maakunnanoikeusneuvos Fritzsche esiintyy tässä
juutalaisseurassa: kuninkaallinen maakunnanoikeusneuvos käsi kädessä
koronkiskuri Cohnin kanssa. Mitäs siitä Cohnista sanotaan?", kysyi
Jadassohn ja pisti peukalonsa kainalokuoppaan.
Diederich tokasi: "Kun Fritzsche rouva Lauerin kanssa" --. Hän
keskeytti ja selitti käsittävänsä, miten nämä ihmiset selviytyivät
aina oikeuden edessä. "He ovat yksissä tuumin ja punovat juonia."
Pastori Zillich mutisi jotakin yöllisistä juomingeista, joita nämä
kuulemma viettivät ja joissa jo piti tapahtuneen sellaista, jota oli
mahdoton kertoa. Mutta Jadassohn hymyili merkitsevästi:
"Onneksipa herra von Wulckow näki suoraan heidän ikkunastaan sisään."
Ja Diederich nyökäytti hyväksyvästi ylempänä olevaa hallituksen
rakennusta kohden. Aivan siinä vieressä aluekomennuskunnan
vahtisotilas kulki edes takaisin. "Oikein saa nauraa sydämensä
pohjasta, kun näkee tuollaisen kunnon pojan kiväärin välkkyvän!"
huudahti Diederich. "Sillä me pidämme tuon joukkion aisoissa."
Kivääri ei tosin välkkynyt, sillä oli pimeä. Työstä palaavia
työmiehiä työntyi jo tungoksen läpi. Jadassohn ehdotti mentäväksi
hämäränaukuille Klappschin ravintolaan, joka oli aivan tuossa nurkan
takana. Siellä oli mukavata, siihen aikaan sinne ei tullut ketään.
Klappsch oli myöskin oikeamielinen mies, joka pastorille, silläaikaa
kuin hänen tyttärensä haki olutta, ilmaisi lämpimän kiitoksensa sen
siunauksellisen työn johdosta, jota tämä raamatunselityksillään
teki hänen pojilleen. Vanhin oli tosin jälleen varastanut sokeria,
mutt'ei ollut sen johdosta voinut yöllä nukkua, oli kokonaisen tunnin
vain rukoillut Jumalaa niin äänekkäästi, että Klappsch sen kuuli ja
saattoi antaa häntä selkään. Siitä johtui keskustelu hallituksen
virkamiehiin, joille Klappsch hankki aamiaista ja joista hän saattoi
kertoa, miten he viettivät kirkonaikaa sunnuntaina. Jadassohn
teki muistiinpanoja, ja samalla kertaa hänen kätensä katosi neiti
Klappschin selän taakse. Diederich puhui pastorin kanssa kristillisen
työväenyhdistyksen perustamisesta. Hän lupasi: "Joka minun väestäni
ei liity siihen, saa laputtaa!" Nämä suunnitelmat saivat pastorin
hilpeälle tuulelle; sen jälkeen kun neiti Klappsch oli useampia
kertoja tuonut olutta ja konjakkia, hän oli samassa toivorikkaan
päättäväisyyden tilassa, minkä hänen molemmat kumppaninsa olivat
päivän kuluessa saavuttaneet.
"Lankoni Heuteufel", hän huusi ja löi nyrkillään pöytään, "saa
saarnata apinain ja ihmisten sukulaisuudesta niin paljon kuin tahtoo,
minä saan kirkkoni kuitenkin jälleen väkeä täyteen!"
"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.
"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin
Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!"
Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet
Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen
Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän
oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että
Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli
jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori,
kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin
syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.
"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat
kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman
nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot,
mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous!
Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he
tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.
Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä
ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti.
Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan
päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin
niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta
vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin,
hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen --
pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta,
jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului
sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!"
-- mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat
keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.
Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka
takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:
"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"
Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös!
Nouse toki ylös!"
Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi
makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö
huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset
huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi
puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden
täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa
tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja
hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä
ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.
Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin
käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän
riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja
katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.
Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta
ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä
jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan
kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.
"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."
"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa
nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli
käynyt rauhallisemmaksi:
"Missä on vahtisotilas?"
Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt
vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain
kiväärinpiippu pisti esiin.
"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet
täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet
saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"
Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo
tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.
"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"
Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia
työläisjoukkoja irtaantui, epäröi -- ja meni sitten taas kappaleen
matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä
alas:
"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"
Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen
sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja,
jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta,
ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään.
Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa
taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen
portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen
lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui
haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä
ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat
hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi
siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun
uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut
vuoro pysähtyä.
Tohtori Heuteufel nousi. "Hän on kuollut", hän sanoi. Samalla hän
huomasi tytön, joka horjui. Hän tarttui häneen. Mutta tämä seisoi jo
vankkana, katsahti alas kuolleen kasvoihin ja sanoi vain: "Karl."
Vielä hiljemmin: "Karl." Tohtori Heuteufel katsahti ympärilleen
ja kysyi: "Mitäs tälle tytölle on tehtävä?" Silloin Jadassohn
astui esiin. "Asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjäkunnasta", hän
sanoi. "Tyttö on vietävä pois. Koska hänen lemmittynsä härnäsi
vahtisotilasta, niin on syytä epäillä, että hän otti osaa tuohon
rangaistavaan tekoon. Me tulemme panemaan tutkimuksen alulle."
Kaksi poliisia, joihin hän viittasi, tarttui jo tyttöön. Tohtori
Heuteufel kohotti äänensä: "Herra asessori, lääkärinä minä julistan,
että tytön tila ei siedä pidättämistä." Joku sanoi: "Viekääpä sitten
järkenään tuo kuollutkin!" Mutta Jadassohn kähisi: "Herra tehtailija
Lauer, minä pyydän päästä kaikesta ammattitoimieni arvostelusta!"
Sillä välin Diederich oli päästänyt itsestään ilmoille suuren
mielenliikutuksen merkkejä. "Oo!... Aa!... Mutta tämähän on --." Hän
oli vallan kalpea; hän lisäsi: "Hyvät herrat... Hyvät herrat, minulla
on tilaisuus --. Minä tunnen nämä ihmiset: niin juuri, sekä miehen
että naisen. Nimeni on tohtori Hessling. Kumpainenkin oli tähän asti
työssä minun tehtaassani. Minun täytyi päästää heidät palveluksestani
julkisesti harjoitetun epäsiveellisyyden vuoksi."
"Ahaa!" sanoi Jadassohn. Pastori Zillich liikahti. "Tässä näkyy
totisesti Jumalan sormi", hän sanoi. Tehtailija Lauer oli harmaassa
suippoparrassaan kovasti punastunut, hänen vanttera vartalonsa tärisi
vihasta.
"Jumalan sormesta voidaan riidellä. Varmaa vain on, herra tohtori
Hessling, että tuo mies antautui vallattomuuteen sen johdosta, että
työstäerottaminen kävi hänen sydämelleen. Hänellä oli vaimo ja
kenties myöskin lapsia."
"He eivät olleet ollenkaan naimisissa", sanoi Diederich. "Sen kuulin
tuolta mieheltä itseltään."
"Mitäs se tähän vaikuttaa?" kysyi Lauer. Silloin pastori kohotti
kätensä. "Olemmeko sitten jo niin pitkällä", hän huusi, "ettei se
mitään vaikuta, seurataanko Jumalan siveyslakia, vai ei?"
Lauer selitti sopimattomaksi väitellä siveyslaeista kadulla ja
sellaisena hetkenä, jolloin joku viranomaisten suostumuksella oli
ammuttu kuoliaaksi; ja hän kääntyi tytön puoleen tarjotakseen hänelle
työtä tehtaassaan. Sillä välin olivat sairasvaunut saapuneet; kuollut
nostettiin maasta. Mutta juuri kun sitä työnnettiin vaunuihin,
tyttö hyökkäsi pystyyn ja syöksyi paarien yli, tempasi ne miehiltä,
jotka eivät osanneet pitää varaansa, sellaisella voimalla, että
ne suistuivat maahan -- ja kuolleen kanssa, siihen takertuneena,
kimakasti huutaen, hän vieri katukiville. Suurella vaivalla saatiin
hänet irroitetuksi ruumiista ja nostetuksi ajurinrattaille.
Apulaislääkäri, joka oli tullut paikalle sairasvaunujen kanssa, ajoi
pois hänen kanssaan.
Jadassohn astui uhkaavasti tehtailija Laueria kohtaan, joka
Heuteufelin ja muiden vapaamuurarien kanssa aikoi poistua.
"Pysähtykää hetkeksi, pyydän. Te mainitsitte äsken, että täällä
viranomaisten suostumuksella -- minä pyydän herroja todistamaan, että
Te käytitte näitä sanoja -- siis viranomaisten suostumuksella joku
oli ammuttu. Minä tahtoisin kysyä, merkitsikö tämä Teidän puoleltanne
mahdollisesti viranomaisten moittimista."
"Vai niin", sanoi Lauer ja katsahti häneen. "Te tahtoisitte
nähtävästi, että minutkin pidätettäisiin?"
"Minä huomautan Teille samassa", jatkoi Jadassohn korkealla,
terävällä äänellä, "että erään vahtisotilaan käyttäytyminen,
sotilaan, joka ampui häntä loukanneen henkilön, muutamia kuukausia
sitten, nimittäin Lückin tapauksessa, määräävällä taholla merkittiin
oikeaksi ja urhoolliseksi ja palkittiin armonosoituksilla ja
kunniamerkeillä. Varokaa arvostelemasta kaikkeinkorkeimpien toimia!"
"Mitään sellaista minä en ole tehnytkään", sanoi Lauer. "Tähän asti
minä olen vain ilmaissut paheksivani tuota herraa, jolla on nuo
hirveät viikset."
"Miten?" sanoi Diederich, joka yhä vielä katseli katukiviä, mille
ammuttu oli kaatunut ja millä oli hieman verta. Lopulta hän käsitti,
että hänet oli vaadittu esille.
"Tätä partaa pitää Hänen Majesteettinsa!" hän sanoi lujasti. "Se
on saksalainen parranpitotapa. Ylipäänsä minä kieltäydyn kaikesta
keskustelusta sellaisen työnantajan kanssa, joka edistää kumousta."
Lauer avasi jo suunsa vimmoissaan, vaikkakin vanhan Buckin veli,
Heuteufel, Cohn ja maakunnanoikeusneuvos Pritzsche tahtoivat viedä
hänet mennessään; ja Diederichin rinnalla Jadassohn ja pastori
Zillich suoriutuivat taisteluvalmiiksi: -- silloin ilmestyi
pikamarssissa osasto jalkaväkeä, sulki kadun, joka kokonaan oli
tyhjennetty, ja luutnantti, joka tuota osastoa johti, vaati herroja
lähtemään. Kaikki tottelivat heti; he näkivät kuitenkin, miten tuo
luutnantti astui vahtisotilaan eteen ja puristi hänen kättään.
"Hyvä!" sanoi Jadassohn. Ja tohtori Heuteufel: "Huomenna tulevat
sitten kapteeni, majuri ja eversti; heidän täytyy lausua kiitoksensa
ja antaa miehelle rahalahjoja."
"Aivan oikein!" sanoi Jadassohn. "Mutta --" Heuteufel pysähtyi.
"Hyvät herrat, koettakaamme sentäänkin päästä tästä selville. Onko
tässä kaikessa sitten mitään järkeä? Tapahtuiko tämä vain siksi, että
tuo talonpoikaistolvana ei ymmärtänyt mitään leikkiä? Vain pikkuinen
kokkapuhe, ja hän olisi saattanut aseettomaksi tuon työmiehen, joka
vaati häntä, toveriaan, taisteluun, toveriaan, joka oli samanlainen
köyhä raukka kuin hän itsekin. Sen sijaan häntä käsketään ampumaan.
Ja jälestäpäin käytetään sitten suuria sanoja."
Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche kannatti Heuteufelia ja neuvoi
käyttämään malttia. Silloin sanoit Diederich, joka vielä oli kalpea,
pelättävällä äänellä:
"Kansan täytyy tuntea, mitä mahti on! Ei ole liikaa uhrata yhtä
ihmishenkeä keisarin mahdin ylläpitämiseksi!"
"Kunpa vain tuo henki ei ole Teidän", sanoi Heuteufel. Ja Diederich,
käsi sydämellä:
"Vaikkapa se olisi minunkin!"
* * * * *
Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti
selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen,
tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen,
"tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni
majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan
yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota!
Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme
sattuu jotakin tuollaista -- sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä
voima merkitsee!"
"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.
"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus
vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein
huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden
alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin
katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä
ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin,
minä sanon vain --". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin
edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi
antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain
ankarammin, minä sanon..."
"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.
"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon
kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"
Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet
pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:
"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia
kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.
"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja
Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi:
"Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla
olevan armeijan!"
Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich
esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään
varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu
kuolemaan... Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja
hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?"
kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki
olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti:
"Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä
minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi
puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka
häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta
näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."
Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse.
Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat
vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus.
Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa.
Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli
maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli
Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin
kättä ja poistui.
"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän
tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich
sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa
on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä."
Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon
kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä
tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties,
millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi
kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi
ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta
asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa
kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi
tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin
paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa
ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä
äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.
Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan
kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta.
Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan!
Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat
käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle,
että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti
kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää,
missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä.
"Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki
juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä
en tahdo loukata ystävääni Cohnia."
Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän
vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata,
goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi:
"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin
ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan
ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."