III.

Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän

matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi

oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui

ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä

asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät

loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta.

Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät

käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta

hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät

nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi,

vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan

pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää,

että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta

oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten

oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin

heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen

päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin

makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle.

Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa

leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat

olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi

ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli

häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni,

julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen

tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka

pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta.

"Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te

olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen

vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin.

"Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä

enemmän sellaisia jaettavana?" -- "Kyllä niitä riittää jokaiselle

röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä

silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette

mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa

puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen

voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun

Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi

kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu

huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina

annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä

minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein

niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä

minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja

sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te

tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen

ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että

tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että

hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin

hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän

lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti

silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs

Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah,

Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo

asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti

Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein

kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko

elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste

Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät

eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa

Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen

pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis!

Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva

sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että

tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi,

"sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen."

Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä

kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan

kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän

huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin

Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä

pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten

Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." -- "Sen minä tiedän",

murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra

tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan

välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona

rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen

huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi.

Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta

kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi

kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin

tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan

tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi

äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi

vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan

edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän

kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa

ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan

sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat

nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha

Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut

ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni

Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He

kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka

hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme

konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen

valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset

työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa

ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja

toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin

elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen,

sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa

perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen

katse oli hänestä kiusallinen -- ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille

vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä.

Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina,

kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut,

että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen

erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun

autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen

samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on

oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka

tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita;

kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät

vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni

minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan

teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan

taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte

jonkinlaisissakin suhteissa --"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot

näyttivät epäillyttäviltä.

-- "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit

kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun

liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen... Niin, menkää jälleen

työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä,

minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei

erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä

ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet

katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät

käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen

suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva

naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa!

Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli

kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?... Lopulta Magda kysyi,

mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi

hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin

kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen,

jos voisi voittaa hänen sydämensä" -- ja hän piti, odottaen

Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui.

Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän

kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani,

lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja

Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa

menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla

Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären

kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta

missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona,

sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin,

joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai

näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva

Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta

Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan

kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät

ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat

mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan

tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on

jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja

viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa

kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti

Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea

muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin

hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää

paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra

Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu

kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu

vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin

on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla.

Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan.

Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta,

olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa

hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha

maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä,

istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan

saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät

sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei

liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen

jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja

muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki

kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja,

Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain

seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer,

oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän

pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta

olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä

nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet

myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin

vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään

luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä

hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset

olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla

juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo

järjestyssäännöissä kielletty." -- "Järjestyssäännöissä?" sanoi

vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi

sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei

mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä

naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?"

-- ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo

välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän

käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän

vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut

tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi

suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan

kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa

minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin

aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni

hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" -- sillä välin

kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki,

missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja

aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi.

Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari.

Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä.

Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies

ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä,

telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi

liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta,

virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä?

"Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi

Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä

kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt

alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain

katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi:

"Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian

syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata

vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu

minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään

tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli

jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi

ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun.

Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan

leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin

tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi

vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään

väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten

on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon,

tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien

seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti

hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi

niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä

riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän

katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut

enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien

irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin

hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse

-- ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat.

"Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies

kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä

mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski

nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen

tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin

muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin,

herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen

Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään

työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt

tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa.

"Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te

molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te

olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä

syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä.

Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä

panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta

Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen

nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te

ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä

kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset

kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on

ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap --. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" -- ja läksi

tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä.

"Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa,

ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni.

"Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on

järjestynyt." -- "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich.

Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki

tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää.

Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti

Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen

voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja

lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden

kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan

tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä

--"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei

tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää

hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen

ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä

sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri

kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian

ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä

sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa

herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat,

hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat -- ja kun nyt

konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa

työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich

vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli

jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan

Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan

asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä.

Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa

siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän

saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että

jompikumpi meistä" -- hän pyöritti silmiään -- "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi

kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille

herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään

Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin

luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua),

mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin

kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä,

aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän

kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon

edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden

jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva

kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä

avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei

ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan

ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi,

kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle

kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra

tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen

kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä

aina kokonaan -- että minä aina kokonaan -- olen Teille alttiina",

hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä

yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja

kevyt.

"Alttiina" -- hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te

ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän

kanssaihmisillenne -- jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia.

Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon

ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten

he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" -- vanha herra

Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen -- "minä luotan Teihin

siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät

tervetulleeksi maistraattiin."

Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo

ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck

jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä."

-- Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa --

"Mutta tilaa on kylliksi" -- parta sukelsi taas esiin -- "ja suokoon

Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."

Diederich vakuutti: "Minä olen itsestäänymmärrettävästi läpeensä

vapaamielinen."

Sen jälkeen vanha Buck silitti pöydällä olevia papereita. "Teidän

autuas isävainajanne istui tässä usein minua vastapäätä, ja semminkin

niihin aikoihin, kun hän rakensi tehdastaan. Suureksi ilokseni minä

saatoin auttaa häntä siinä. Kysymys oli siitä purosta, mikä nyt

juoksee Teidän pihanne läpi."

Diederich sanoi syvällä äänellä: "Miten usein, herra Buck, minun

isäni kertoikaan minulle, että me siitä purosta, jota ilman me emme

tulisi ollenkaan toimeen, saamme kiittää yksistään Teitä."

"Yksistään minua, niin ei Teidän pidä sanoa, vaan yhteiskunnassamme

vallitsevia oikeudellisia olosuhteita, joissa --" vanha herra Buck

kohotti valkeaa etusormeaan ja katsoi syvästi Diederichiin, "tietyt

ihmiset ja eräs tietty puolue tekisivät paljon muutoksia, niin pian

kuin vain voisivat." Voimakkaammin ja kiihkeästi: "Vihollinen on

portilla, tulee olla yksimielinen."

Hän antoi kulua pienen väliajan ja sanoi sitten kevyemmällä äänellä,

vieläpä hieman hymyillen: "Te ette ole, arvoisa herra tohtori,

samanlaisessa asemassa kuin Teidän isänne silloin? Te haluatte

laajentaa liikettänne? Teillä on suunnitelmia?"

"Kyllä". Ja Diederich selitti kiihkeästi, mitä kaikkea piti

tapahtuman. Vanhus kuunteli häntä tarkkaavaisesti, nyökäytti

päällään, nuuskasi... Lopulta hän sanoi: "Minä näen jo tästä, että

uudestirakennus on aiheuttava Teille ei vain suuria kuluja, mutta

myöskin asianhaarain mukaan vaikeuksia kaupungin rakennuslautakunnan

kanssa -- minkä kanssa minä ylipäänsä olen maistraatissa tekemisissä.

Tarkastakaapas nyt, hyvä Hessling, tätä paperia, joka on tässä minun

pöydälläni."

Diederich huomasi tarkan piirustuksen omasta tontistaan ja siitä,

joka oli sen takana. Hänen hämmästyneet kasvonsa saivat vanhan Buckin

tyytyväisesti hymyilemään. "Minä voin kylläkin pitää huolta siitä,

että mitään raskauttavia asianhaaroja ei ilmene." Ja Diederichin

kiittelyihin: "Me palvelemme suurta kaikkeutta, jos autamme eteenpäin

ystäviämme. Sillä kansanpuolueen ystäviä ovat kaikki, tyranneja

lukuunottamatta."

Näiden sanojen jälkeen vanha Buck nojasi syvemmin tuoliinsa ja pani

kätensä ristiin. Hänen ilmeensä oli lieventynyt, hän keinutti päätään

isoisän tavalla. "Lapsena Teillä oli niin kauniit, vaaleat kiharat",

hän sanoi.

Diederich käsitti, että virallinen osa keskustelua oli loppunut.

"Minä muistan kyllä", salli hän itsensä sanoa, "miten minä

pikkupoikana tulin tänne Teille leikkimään sotamiestä Teidän herra

poikanne Wolfgangin kanssa."

"Niin, niin, ja nyt hän leikkii jälleen sotamiestä."

"Oo! Kapteenit pitävät hänestä kovasti. Hän on sen itse minulle

sanonut."

"Minä toivoisin, hyvä Hessling, että hänellä olisi enemmän

Teidän käytännöllisiä taipumuksianne... No niin, hän oli käyvä

rauhallisemmaksi, kun olen saanut hänet ensin menemään naimisiin."

"Minä uskon", sanoi Diederich, "että Teidän herra pojassanne on

jotakin nerokasta. Siksi hän ei ole mihinkään tyytyväinen, hän ei

tiedä, pitäisikö hänestä tulla kenraali, tai muutoin jokin suurmies."

"Tällä välin hän tekee valitettavasti tyhmyyksiä." Vanhus katsoi ulos

ikkunasta. Diederich ei uskaltanut näyttää uteliaisuuttaan.

"Tyhmyyksiä? Sitä minä en voi uskoa, sillä minuun hän on aina tehnyt

hyvän vaikutuksen järjellään. Ja aikaisemmin aineillaan. Ja mitä hän

äskettäin sanoi minulle meidän keisaristamme, että hän oikeastaan

olisi kernaasti ensimäinen työväenjohtaja..."

"Jumala varjelkoon siitä työmiehiä."

"Miten niin?" Diederich oli kovin hämmästynyt.

"Koska heille silloin kävisi huonosti. Meille muillekaan ei ole

käynyt hyvin."

"Mutta meillä on kuitenkin, kiitos Hohenzollernien, yhtenäinen Saksan

valtakunta."

"Sitä meillä ei ole", sanoi vanha Buck ja nousi tuoliltaan tavattoman

äkisti. "Sillä meidän pitäisi, yhtenäisyyttä osoittaaksemme, pystyä

seuraamaan omaa tahtoamme; mutta voimmeko me? Te kutsutte itseänne

yhtenäiseksi, sillä aikaa kuin orjuuden rutto käy yleiseksi! Sen

sanoi Herwegh, eräs meistä jälkeenjääneistä, voitonhumalaisille

keväällä seitsemänkymmentäyksi. Mitä sanoisi hän tänään!"

Diederich saattoi vain änkyttää tämän toisesta elämästä tulevan äänen

edessä: "Niinpä niin, Te olette neljännenkymmenenkahdeksan miehiä."

"Nuori, hyvä ystäväni, Te tahdotte sanoa, houkkio ja voitettu. Niin!

Meidät on voitettu sen johdosta, että olimme kyllin suuria houkkia

uskoaksemme tähän kansaan. Me luulimme, että se tekisi itse kaiken

sen, minkä se nyt vastaanottaa herroiltaan vapautensa hinnalla. Me

ajattelimme, että se olisi mahtava, rikas, oivaltaisi omat asiansa

ja olisi uskollinen tulevaisuudelle. Me emme nähneet, että se

ilman poliittista sivistystä, mitä sillä on vähemmin kuin mitään

muuta, olisi ollut määrätty, nousunsa jälkeen, menneisyyden valtain

saaliiksi. Jo meidän aikanamme oli liian paljon sellaisia, jotka

kokonaisuudesta välittämättä tavoittelivat yksityisetuja ja olivat

tyytyväisiä, jos jossakin armonauringossa lämmitellen saattoivat

tyydyttää vaativan nautintoelämän alhaisia tarpeita. Sen jälkeen

he ovat kasvaneet legioonaksi, sillä yleisen hyvän huolehtiminen

on heiltä riistetty. Suurvallaksi ovat teidän herranne jo teidät

tehneet, ja sillävälin kuin te ansaitsette rahaa, niinkuin voitte, ja

annatte sen mennä, niinkuin haluatte, tulevat he vielä rakentamaan

teille -- tai paremminkin itselleen -- sen laivaston, minkä me

silloin olisimme itse rakentaneet itsellemme. Meidän runoilijamme

tiesi silloin sen, mikä teidän nyt vasta on opittava: Niitä vakoja

pitkin, jotka Kolumbus kynti, kulkee Saksan tulevaisuus!"

"Bismarck on vast'ikään totisesti tehnyt jotakin", sanoi Diederich,

riemuiten salaa.

"Siinä sitä juuri ollaankin, että hän on saanut sen tehdä! Ja samalla

hän juuri tosiasiallisesti on kaikki tehnyt, mutta muodollisesti

keisarin nimessä. Siinä suhteessa me neljänkymmenenkahdeksan vuoden

kansalaiset olimme rehellisempiä, sen uskallan sanoa, sillä silloin

minä itse myöskin maksoin sen, mihin olin ryhtynyt."

"Minä tiedän kyllä, että Teidät tuomittiin kuolemaan", sanoi

Diederich, ujostellen uudestaan.

"Minut tuomittiin sentähden, että puolustin kansalliskokouksen valtaa

erästä yksityisvaltaa vastaan ja johdin hätäpuolustustilassa olevan

kansan kapinaan. Sellainen oli meidän sydämissämme saksalainen

yhtenäisyys: se oli omantunnonvelvollisuus, jokaisen yksityisen

velvollisuus sitä kohtaan, mitä tunnusti. Ei! Me emme kunnioittaneet

mitään saksalaisen yhtenäisyyden luojaa. Kun minä silloin, voitettuna

ja kavallettuna, täällä minun talossani viimeisten ystävieni kanssa

odotin kuninkaan sotamiehiä, silloin minä olin, suuri tai pieni,

ihminen, joka itse työskenteli ihanteen hyväksi: yksi monien

joukossa, mutta ihminen. Missä he ovat tänään?"

Vanhus pysähtyi ja katsoi sillä lailla, kuin olisi kuunnellut.

Diederichistä tuntui tukalalta. Hänestä tuntui siltä, ett'ei

voinut kauemmin vaieta. Hän sanoi: "Saksan kansa ei olekaan enää,

jumalankiitos, runoilijain ja ajattelijain kansa, vaan kansa, joka

pyrkii uudenaikaisiin ja käytännöllisiin päämääriin."

Vanhus palasi ajatuksissaan samaan asiaan, hän viittasi lattiamattoon.

"Silloin oli koko kaupunki täällä kuin kotonaan. Nyt on niin

yksinäistä, ett'ei ole ollut koskaan, ja lopuksi läksi vielä

Wolfgangkin pois. Minä jättäisin kaikki silleen, mutta, nuori mies,

meidän täytyy kunnioittaa menneisyyttämme -- silloinkin, kun olemme

voitettuja."

"Epäilemättä", sanoi Diederich, "Ja sitten Te olette vielä kaupungin

mahtavin mies. Kaupunki, niin aina sanotaan, kuuluu herra Buckille."

"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle

itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te

tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme

hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän

ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan

meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa

meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä.

Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään,

että me elämme piiritetyssä kaupungissa."

Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia

olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen

persoonallisuus."

"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään -- ja piti

sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.

"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin

kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen

minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."

Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi

rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"

"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä,

von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille

tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä

suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä

minua."

"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.

Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin

miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja

sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein

neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen,

kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet.

"No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli

runoilijaakin -- silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.

Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei

huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut

vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että

oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei

ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää

minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa,

jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä

yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään

kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä

ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään

sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä,

että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa

puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia

vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän

tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi... Mutta hän on

näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana

Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla

hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut

häntä vahvemmaksi!"

Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit

loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle

oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista

tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä

melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich

vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine

kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui

aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille

vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä

huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin,

sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät

värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä

poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua

alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä

tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö

Teistäkin?"

Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän

näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra

asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" -- mikä sitten teki

tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.

"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän

asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini

ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti,

kippis!"

Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi

nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä

aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään.

Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta

pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule

takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä.

Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo

kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi

vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti,

ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi

onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi,

että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet

minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.

"Saan olettaa, herra tohtori Hessling --: minun taloni ei ole

suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan

ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia

muita herroja tervehtimässä."

Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut

sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän

sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. -- Se merkitsee, että minun

askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra

pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti

kunnioitti vanhaa herra Buckia --"

"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi

painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme

joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen

vaikutusvalta."

"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman

terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari

oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä

turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista

tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta"

ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä

viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla

hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran

suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi

Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen

syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:

"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä

totutaan pois."

Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari

sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:

"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti

henkevä, -- minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti

kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu

katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja

silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen..."

"Tulkaamme vaan suoraan toiselle puolelle!" vaati asessori Jadassohn.

"Minusta, joka olen erään viraston edustaja ja vallalla-olevan

järjestyksen vakaumuksellinen kannattaja, tuo herra Buck ja hänen

toverinsa, valtiopäivämies Kühlemann, ovat menneisyytensä ja

mielialansa puolesta yksinkertaisesti kumouksellisia, ja sillä

valmiita. Minä en tee sydämestäni mitään murhamiesten pesää, minä

en pidä sitä saksalaisena. Perustakoon vaan, minun puolestani,

kansankeittiöitä, mutta hyvä mieliala on kuitenkin kansalle parasta

ravintoa. Tylsämielisten laitos saattaisi olla myöskin vallan

hyödyllinen."

"Mutta vain keisarille-uskollinen!" täydensi Diederich. Pormestari

teki ehkäiseviä liikkeitä. "Hyvät herrat!" hän rukoili. "Hyvät

herrat! Jos meidän nyt sitten täytyy puhua suumme puhtaaksi, niin

on varmasti oikein, että mainittujen herrojen osaksi tulevan

kunnioituksen ohella toiselta puolen kuitenkin --"

"Toiselta puolen!" toisti Jadassohn lujasti.

-- "On syvästi valitettava niitä epäsuotuisia suhteita, joissa

me olemme valtakunnan hallitukseen -- joskin minä myös pyydän

ajattelemaan, että se tavaton ankaruus, mitä hallintoneuvoston

presidentti von Wulckow on osoittanut kunnallisia virastojamme

kohtaan --"

"Väärämielisiä korporatsioneja kohtaan!" tokasi siihen Jadassohn.

Diederich otti itselleen luvan sanoa: "Minä olen läpeensä

vapaamielinen mies, mutta se minun täytyy sanoa --"

"Sellaisella kaupungilla", selitti asessori, "joka ei välitä

hallituksen oikeutetuista toivomuksista, ei ole syytä ihmetellä sitä,

jos saakin osakseen kylmää kohtelua."

"Berliinistä Netzigiin", vakuutti Diederich, "voisi päästä puolta

lyhemmässä ajassa, jos olisimme paremmissa väleissä ylempien herrojen

kanssa."

Pormestari antoi heidän lopettaa kaksinpuhelunsa, hän oli kalpea,

ja luomet olivat laskettuina silmälasien takana. Äkkiä katsahti hän

heihin ohuesti hymyillen.

"Hyvät herrat, älkää olko huolissanne, sillä minä tiedän, että

meillä on olemassa mieliala, joka paremmin vastaa aikaa kuin se,

jota kaupungin viranomaiset edustavat. Uskokaa, pyydän, että

minun viakseni ei ole luettava sitä, että Hänen Majesteetilleen

ei lähetetty mitään alamaisuudenosoitussähkösanomaa, kun hän

toissavuotisten manööverien aikana sattumalta saapui maakuntaamme..."

"Maistraatin kielto oli kerrassaan epäsaksalainen", tokasi Jadassohn.

"Kansallislippu on pidettävä korkealla", vaati Diederich. Pormestari

kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, sen minä tiedän. Mutta minä olen vain maistraatin

puheenjohtaja, ja minun täytyy valitettavasti panna täytäntöön sen

päätökset. Muuttakaa olosuhteet! Herra tohtori Jadassohn muistaa

vielä meidän riitamme hallituksen kanssa, riitamme, joka aiheutui

sosialidemokraattisen opettajan, Rettichin vuoksi. Minä en voinut

tuota miestä vainota. Herra von Wulckow tietää", -- pormestari

nipisti toisen silmänsä kiinni -- "että minä muuten olisin sen

tehnyt."

He vaikenivat hetkeksi ja katselivat toisiinsa. Jadassohn puhalsi

nenäänsä, aivan kuin hänelle olisi riittänyt se, minkä oli kuullut.

Mutta Diederich ei voinut enää pidättää itseään. "Sosialidemokratian

esihedelmä on liberialismi!" hän huudahti. "Sellaiset ihmiset

kuin Buck, Kühlemann ja Eugen Richter tekevät meidän työmiehemme

röyhkeiksi. Minun liikkeeni sälyttää minun kannettavakseni suuren

työ- ja velvollisuudentaakan, ja sitten minulla on vielä riitoja

työväkeni kanssa. Ja miksi? Siksi, että me emme ole yksimielisiä

punaisen vaaran vastustamisessa ja että on olemassa työnantajia,

jotka uivat sosialistien vanavedessä, kuten esim. herra Buckin

vävypoika. Mitä hänen tehtaansa tuottaa, siitä herra Lauer antaa

osan työmiehilleen. Se on epämoraalista!" Tässä Diederich salamoi.

"Sillä se hävittää järjestyksen, ja minä olen sillä kannalla, että

näinä kovina aikoina me tarvitsemme järjestystä enemmän kuin koskaan

ennen, ja siksi me tarvitsemme lujan hallituksen, sellaisen, jota

meidän jalo, nuori keisarimme johtaa. Minä julistan, että minä

kaikessa seuraan tarkkaan Hänen Majesteettiaan..." Molemmat muut

herrat tekivät tässä kumarruksen, minkä Diederich otti vastaan,

samalla kun hän jatkoi salamoiden. Tuon demokraattisen sekasotkun

vastakohtana, johon kuoleva sukupolvi vielä uskoi, keisari oli

nuorison edustaja, keisari, tuo persoonallisin persoonallisuus, joka

oli ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija.

"Yhden tulee olla herrana! Kaikilla aloilla!" Diederich teki terävän

ja purevan mielenlaadun täyden tunnustuksen ja selitti, että vanha,

vapaamielinen tyhjäntoimitus oli myös Netzigistäkin perin juurin

hävitettävä.

"Nyt tulee uusi aika!"

Jadassohn ja pormestari kuuntelivat äänettöminä, kunnes hän oli

sanottavansa sanonut; Jadassohnin korvat tulivat vielä suuremmiksi.

Sitten hän hohotti: "Myöskin täällä Netzigissä on keisarille

uskollisia saksalaisia!" Ja Diederich vielä kuuluvammin: "Mutta ne,

jotka eivät sitä ole, me tulemme ottamaan lähemmin tarkastettaviksi.

Silloin tullaan näkemään vieläkö se asema, mikä tietyillä perheillä

nykyään on, tulee niille vielä kuulumaan. Jättääksemme vanhan Buckin

rauhaan: mitä ovat sitten hänen omaisensa? Pojat talonpoikaistuvat

tai jäävät yrityksissään kesken, yksi vävy on sosialisti, ja tyttären

pitäisi --"

He katsahtivat toisiinsa. Pormestari hihitti ja kävi

vaaleanpunaiseksi. Mielihyvästä hän puhkesi: "Eivätkö herrat vielä

tiedä, että herra Buckin veli on maksukyvytön!"

Seurasi meluava tyydytyksen ilmaus. Tuo, jolla oli viisi siroa

tytärtä! "Sopusoinnun" esimies! Mutta ruokansa he saivat, sen tiesi

Diederich, kansankeittiöstä. Sen johdosta pormestari täytti uudelleen

lasit ja tarjosi sikaareja. Äkkiä hän ei epäillyt enää sitä, että

äkkinäinen muutos oli tulossa. "Puolentoista vuoden päästä tulevat

valtiopäivävaalit toimitettaviksi. Siihen saakka täytyy Teidän

herrojen tehdä työtä."

Diederich heläytti tähän: "Pitäkäämme me kolme jo nyt itseämme

ahtaampana vaalikomiteana!"

Jadassohn selitti ensimäiseksi välttämättömyydeksi asettua yhteyteen

hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa. "Tuiman

tuttavallinen", huomautti tähän pormestari ja räpytti silmiään.

Diederich valitti sitä, että "Netziger Zeitung" (Netzigin lehti),

kaupungin suurin lehti, purjehti vapaamielisten väylää. "Sellainen

juutalaislehti!" sanoi Jadassohn. Toiseltapuolen oli hallitukselle

uskollinen maaseutulehti melkein vailla vaikutusvaltaa. Mutta vanha

Glausenfeldin Klüsing hankki paperin kumpaisellekin lehdelle.

Diederichistä ei tuntunut mahdottomalta saada hänen kauttaan,

jolla oli rahoja sijotettuna "Netziger Zeitungiin", vaikutetuksi

sanotun lehden kantaan. Hänen täytyi muuten pelätä menettävänsä

maaseutulehden. "Sillä on olemassa vielä toinenkin paperitehdas

Netzigissä", sanoi pormestari ja muhoili. Silloin sisäpiika astui

sisään ja ilmoitti, että hänen täytyi kattaa pöytä päivälliseksi;

armollinen rouva oli heti palaava kaupungilta -- "ja myöskin

kapteeninrouva", lisäsi hän siihen. Tämän arvonimen kuultuaan

pormestari nousi heti. Kun hän saattoi ulos vieraitaan, niin hän oli

allapäin ja nauttimistaan naukuista huolimatta aivan maidonkalpea.

Portailla hän tarttui Diederichin hihaan. Jadassohn oli jäänyt

jälkeen, ja sisäpiian kuultiin hiljaa kihisevän. Ulko-ovella

soitettiin jo.

"Hyvä herra tohtori", kuiskasi pormestari, "ettehän vain ole

käsittänyt minua väärin? Kaiken sen ohella on minulla luonnollisesti

yksistään kaupungin etu silmämääränä. Itsestäänymmärrettävästi ei

tule kysymykseenkään, että minä ryhtyisin johonkin, jossa minä en

tuntisi itseäni yksimieliseksi niiden korporatsioonien kanssa,

joiden etunenässä minulla on kunnia olla."

Hän katsoi terävästi, vilkuttaen silmiään. Ennenkuin Diederich oli

koonnut ajatuksensa, naiset astuivat sisälle, ja pormestari hellitti

Diederichin hihan rientääkseen heitä vastaan. Hänen rouvallaan,

joka oli ryppyinen ja kurttuinen, ei ollut aikaa tervehtää herroja;

hänen täytyi erottaa toisistaan tappelevat lapset. Mutta hänen

äitinsä, joka oli tytärtään päätä pitempi ja vielä nuorteva,

tarkasti tiukasti aamiaisvieraiden punehtuneita kasvoja. Sitten

hän astui ylevästi pormestarin luokse, jonka nähtiin pienenevän...

Asessori, tohtori Jadassohn oli jo tullut saapuville, Diederich

suoritti säännönmukaisia kumarruksia, joihin kukaan ei vastannut,

ja riensi tiehensä. Mutta hänen rintaansa ahdisti, hän katsahti

levottomasti ympärilleen kadulla, ei kuullut, mitä Jadassohn

sanoi, ja pyörähti äkkiä ympäri. Hänen täytyi useita kertoja ja

voimakkaasti soittaa, sillä sisällä oli suuri meteli. Herrasväki

seisoi vielä portaiden alapäässä, joilla lapset huutaen tuuppivat

toisiaan, ja väitteli. Pormestarinrouva toivoi, että hänen miehensä

koulun johtajan välityksellä olisi ryhtynyt joihinkin toimiin

erästä yliopettajaa vastaan, joka huonosti kohteli hänen poikaansa.

Sen sijaan kapteeninrouva vaati vävyään, että hänen piti nimittää

tuo yliopettaja professoriksi, sillä hänen rouvallaan oli suurin

vaikutusvalta "Valkonauhan" johtokunnassa. Pormestari pyyteli heitä

vuoron perään käsillään. Lopulta sai hän sanoakseen yhden sanan.

"Toiseltapuolen..." hän sanoi.

Mutta silloin oli Diederich tarttunut hänen hihaansa. Pyydellen

naisilta moneen kertaan anteeksi hän veti hänet syrjään ja kuiskasi

vavisten: "Arvoisa herra pormestari, minulle on sangen tärkeätä estää

väärinkäsitykset. Sentähden saan tässä toistaa, että olen läpeensä

vapaamielinen mies."

Tohtori Scheffelweis vakuutti kerkeästi, että oli siitä yhtä suuressa

määrin vakuutettu kuin omasta hyvin vapaamielisestä mielialastaan.

Häntä huudettiin jo takaisin, ja Diederich jätti talon hieman

keventyneenä. Jadassohn odotti häntä nauraa virnistäen.

"Nähtävästi te pelkäsitte kovin? Olkaa huoletta! Meidän

kaupunginpäämme kanssa ei kukaan saata itseään vaaranalaiseksi, hän

on hyvän Jumalan tavoin aina vahvimman puolella. Tänään minä tahdoin

vain todeta, miten pitkälle hän on jo antautunut tekemisiin herra von

Wulckowin kanssa. Heidän välinsä ei ole huono, ja me voimme uskoa,

että ne vielä paranevat."

"Pyydän, älkää unhoittako sitä", sanoi Diederich varovaisesti, "että

minä kuulun Netzigin porvaristoon ja luonnollisesti olen myöskin

vapaamielinen."

Jadassohn katsahti häneen syrjästäkäsin: "Uusteutonia?" hän kysyi. Ja

kun Diederich hämmästyneenä kääntyi: "Miten sitten jaksaa minun vanha

ystäväni Wiebel?"

"Te tunnette hänet? Minä olin hänen henkivartijansa!"

"Tunnenko?! Me riipuimme kiinni toisistamme."

Diederich tarttui käteen, minkä Jadassohn ojensi, ja he puristivat

lujasti toistensa kättä. "No sitten!" "No siis!" Ja käsitysten he

läksivät Ratskelleriin päivällisille.

* * * * *

Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä

varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita.

Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella

hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät

hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin

ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin

kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi

sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein

minä olen, jumalaties, uskonut --." Hän jätti keskeen. Päästäkseen

esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin

itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.

Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin

juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja

juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki

meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus,

ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich

luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän

sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että

saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He

tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota

käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta

vastaan.

Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin.

He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon

kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin

Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa

romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen

vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka

on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä

oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta

tämän piti muuttua, vieläpä -- se oli Diederichistä selvää --

sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut,

otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin

persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich,

Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen

he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen

terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin,

joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen.

"Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni

kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo

huomattavasti punastuneena hän huusi:

"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada

meidät inhoamaan!"

Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän

änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän

sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan --"

"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.

"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme

kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!...

Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"

"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.

"Mutta minä totean" -- Diederich pyöritti silmiään -- "että minä

kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi,

että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan

Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija

joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät

majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni,

että minä heti tänään panin vastalauseeni!"

Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa

ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada... Ilman

mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein

neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.

"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"

Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön

Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen... Niin

juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja

järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti

huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."

"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme

oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen

saa jäädä."

"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin

minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa,

me voimme siis lähteä."

He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää

rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti

ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle

selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään,

ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin

jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin

takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti,

olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter

den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä."

Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut

Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen

ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän

saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean

syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti

katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle

oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö

pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea

silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa.

Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin

kuulumattomalla tavalla.

"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena

sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle

vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."

Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen

suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja

uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea

naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin

vapaamielisiä esitelmiä?"

Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan,

siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä

poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni,

ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun

lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä

muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että

hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin,

päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia,

huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä

tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten

esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti,

vaan sopimus -- samoin kuin puvun tilaaminen." -- Pastori nauroi

katkonaisesti.

"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn

vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi

uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti

Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin

vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on

tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi:

"Hävetkää, herra tohtori."