Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin
mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva
"valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön
olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti
sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä
vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että
herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä
tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui
puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt
hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:
"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich
tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin
palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi
surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi,
jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta
anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.
Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta
laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa
huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan
meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli
paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään
kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään.
Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin
kasvonsa.
Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian
myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä
syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi
kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi,
näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes
saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia.
Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen,
ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin
aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään,
Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat
ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan,
kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.
Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja
ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös,
urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta.
Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään
katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli
taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen,
joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja
maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan
Diederichin kanssa.
"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys,
vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme
niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat
ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se
johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä.
Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on
meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös -- sinä, näetkös sinä?"
"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja
näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen
käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja
puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta
aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi,
mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään
työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa
haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta
totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se,
millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. -- Mutta Agnes: kun
he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti
väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä
sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja
vavisten:
"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"
"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.
"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."
Kun Diederich jäi neuvottomaksi:
"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti
kuolla kanssani?"
Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.
"Kyllä", hän sanoi huokaisten.
Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut,
miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt
sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin,
pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui
nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan
aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon
naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa
vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle
varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän.
"Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos
minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä
olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"
Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties
halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä
naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän
ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi
tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos
hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut
ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi
ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut
vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes.
"Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen
elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja
hauskaa." Diederich ymmärsi sen -- mutta perästäpäin hän pani sen
pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä
hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa,
velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa.
Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä,
hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun
puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich
Hessling?" -- "Niin aina", änkytti Diederich, "Te -- sinä -- Te
olette herra Wolfgang Buck?"
Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa
isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet
ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi
saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän
puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt.
Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen
hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes
oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut
aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa
värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla
ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa
sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa
johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut
huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan
aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan
istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta
aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen
me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi
heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut
sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä
väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä.
Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt
Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten
seurassa, joilla on hyvät tavat."
"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi
sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli
välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä
menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin.
Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa."
Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi
ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille
puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen
konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes
pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte
valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa,
mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön.
Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on
keisarin vihollinen."
"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon
pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi
kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki
ei sitä tahtonut."
Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan.
Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän
Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen
suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista
vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin -- -- vaikka luonnollisesti
toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että
muillakin ihmisillä on valtaa."
Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen
olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan,
että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin
hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin
tahdotte sanottavan."
"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.
"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan,
jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä
nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme
kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme
täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on
tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin
mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät
sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan
hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut
sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos
ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa
sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti
näyttelemään."
"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.
"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa,
sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun
eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä
enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään
erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."
"Sallikaapas minun kysyä" -- Diederich pöyhisteli -- "olisiko
meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat
aina suuria miehiä." -- Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja
skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden
myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä
kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko
elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla
käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa
on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja?
Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa
tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.
"Miksi minun pitää siis tulla?"
"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö
hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli
uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen
esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti
edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies
tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich
muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä,
olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa.
"Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt.
Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut
juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin
nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli
osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka
nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan,
käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra
von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko
perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti
noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean
kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme
toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena
minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin
näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä... Entäs Te?" hän kysyi.
Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana,
vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten
saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän
ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö."
Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia
mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten
odottanut pimeässä.
Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa
aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi
häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä
melkein tukahtunut, oli itkenyt -- sillävälin kuin hän itse oli
ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen
mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä
hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi
kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi.
Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä
seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään
häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei
noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli.
Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi:
"Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes
kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni.
Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen
luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti
inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei
olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja
puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo,
jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea,
mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa
olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon
lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin,
tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä
kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään
vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista
voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi
täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme
ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas
tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich
seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun
ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen
asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi
virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään
ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata.
Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle
selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin
toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin
kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin.
Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut
sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika
ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden
ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan
yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen
hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me
yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi
me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän
suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen
tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."
Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi
nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni
ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole
tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan
liian paljon kunnioitan --. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina."
Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta.
"Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes
riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän
olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin
Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen
huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä
ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä:
Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten
hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.
"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni,
suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.
"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan,
sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.
"Mutta sinullapas on kiire." -- "Enempää minä en kylläkään voi sinun
hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella -- äkkiä hän löi olkapäänsä
pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun
Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti
häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku
äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta
Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän
olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä
sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena
sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi."
Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse,
niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." --
"Voinko minä sitten sille mitään?" -- "Et, et. Se johtuu hermoista.
Suo anteeksi!"
Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin
tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä
niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän.
Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja
tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä
vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään
ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi.
Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa:
oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin
sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei
itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai
vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että
vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja
että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään
muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän
ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti.
"Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu,
enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen
jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin
hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin
kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila
haihtui.
Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä
oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää
haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran
pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli
hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se
seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta
siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin
sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi
Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo!
minä tiedän, että se aika on koittava."
Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin,
kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt,
hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän
oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi
lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti
itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että
herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle.
"Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana..." Diederich liitti siihen heti:
"Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei
meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes
tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti
olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan
yhdessä koko päivän!" -- "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.
Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin
pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä
saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he
katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin
ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos,
jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla,
missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta,
mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että
näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he
saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone
hirsikatosta riippuvine petroolilamppuineen; isäntä oli kelpo
ihminen ja nimitti Agnesta "armolliseksi rouvaksi", katsoen häneen
samalla viekkaasti. He olivat täynnään salaista yhteisymmärrystä ja
he kainostelivat. Illallisen jälkeen he olisivat kernaasti nousseet
heti omaan huoneeseensa, mutta eivät uskaltaneet, vaan selailivat
tottelevaisesti niitä aikakauslehtiä, joita isäntä heille tarjosi.
Kun hän käänsi heille selkänsä, niin he loivat toisiinsa katseen, ja,
yks'kaks' he olivat portailla. Huoneessa ei ollut vielä valoa, ovi
oli vielä auki, ja he olivat jo sylikkäin.
Hyvin varhain aamulla aurinko paistoi sisään. Alhaalla pihalla kanat
nokkivat ja lentelivät lehtimajan edessä olevalle pöydälle. "Tuolla
me tahdomme syödä aamiaisemme!" He laskeutuivat alas. Miten suloisen
lämmintä! Ladosta tuli voimakas heinän tuoksu. Kahvi ja leipä maistui
heistä tuoreemmalta kuin muulloin. Sydän oli niin vapaana, koko elämä
avoinna. Tuntikausia tahtoivat he kulkea; isännän täytyi mainita
heille kyliä ja neuvoa teitä. He kehuivat iloissaan hänen taloaan
ja vuoteitaan. He olivat kenties häämatkalla? "Varmasti" -- ja he
nauroivat sydämellisesti.
Pääkadun kivet kohottivat päänsä ylöspäin, ja heinäkuun aurinko teki
ne kirjaviksi. Talot olivat epätasaisia, kallellaan ja niin pieniä,
että niiden välinen katu näytti kivikedolta. Rihkamakauppiaan kello
rämisi kauan vieraiden selän takana. Joitakin ihmisiä, puolittain
kaupunkilaisesti puettuina, hiipi varjojen halki ja kääntyi katsomaan
Agnesta ja Diederichiä, jotka näyttivät ylväiltä, sillä he olivat
täällä hienostoa. Agnes keksi kuosikaupan, missä myytiin hienojen
naisten hattuja. "Ei tahtonut oikein uskoa! Kolme vuotta sitten tuota
pidettiin Berlinissä!" Sitten he kulkivat erään huojuvalta näyttävän
portin läpi ulos maalle. Heinää tehtiin paraikaa. Taivas oli sininen
ja raskas, ja pääskyset uivat siinä kuin kankeassa vedessä. Tuolla
ylhäällä olivat talonpoikaistalot upotettuina kuumaan välkkeeseen,
ja metsä oli mustana, tiet sinisinä. Agnes ja Diederich tarttuivat
toistensa käsiin ja ilman mitään valmistelua alkoivat laulaa erästä
mierolaislasten laulua, minkä vielä muistivat kouluajoiltaan.
Diederich teki äänensä syväksi, jotta Agnes olisi häntä ihmetellyt.
Kun he eivät enää taitaneet sanoja, niin he kääntyivät toisiaan
kohden ja suutelivat siinä käydessään.
"Nyt vasta minä oikein näen, miten sievä sinä olet", sanoi Diederich
ja katseli hempeästi Agneksen ruusunpunaisiin kasvoihin. "Kesä sopii
minulle hyvin" -- ja Agnes hengitti syvään, niin että hänen puseronsa
paisui. Solakkana, kapeine lanteineen, hän kulki eteenpäin, sinisen
hunnun liehuessa hänen takanaan. Diederichistä tuntui liian kuumalta,
hän riisui takkinsa, sitten myöskin liivinsä, ja lopulta hän tunnusti
haluavansa päästä varjoon. He tapasivat sitä kedon reunasta, missä
vielä vilja lainehti, erään tuoksuavan akasiapensaan alta. Agnes
istuutui ja otti syliinsä Diederichin pään. He leikkivät vielä
keskenään ja tekivät pilaa. Äkkiä huomasi Agnes, että Diederich oli
nukahtanut.
Hän heräsi, katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä välähtivät,
kun tapasi Agneksen kasvot. "Rakkaani", sanoi tämä. "Miten hyviltä
ja tyhmiltä sinun kasvosi näyttävät." -- "Katsohan! Minä olen
korkeintain viisi minuuttia -- ei, todenmukaisesti minä olen nukkunut
koko tunnin. Onko sinun ollut ikävä?" Mutta Agnes oli enemmän kuin
hän hämmästyksissään sen johdosta, että niin paljon aikaa oli
kulunut. Diederich veti esiin päänsä Agneksen käden alta, minkä tämä
oli laskenut hänen tukalleen hänen nukahtamisensa jälkeen.
Peltojen halki he kulkivat takaisin. Eräällä niistä oli tumma läjä,
ja kun he korsien läpi tirkistelivät, niin he näkivät vanhan miehen,
jolla oli turkislakki, ruosteenpunainen nuttu ja samettihousut,
jotka olivat myöskin punertavat. Partansa hän oli väännellyt ja
kiertänyt polviinsa. He kumartuivat syvään tunteakseen hänet. Silloin
he huomasivat, että hän oli heitä katsellut jo kauan mustilla,
säkenöivillä silmillään. Tahtomattaan he astuivat nopeammin, ja
heidän katseissaan, joita he vaihtoivat, oli sadunkammoa. He
katselivat ympärilleen: he olivat kaukana vieraassa maassa, tuo pieni
kaupunki tuolla näytti nukkuvan oudosti auringossa, ja taivas tuntui
heistä siltä, kuin olisivat matkustaneet öitä ja päiviä yhtä mittaa.
Miten seikkailunomainen olikaan päivällinen, jonka he söivät
ravintolan lehtimajassa auringon paisteessa, kanojen kaakattaessa,
kyökinikkunan ollessa avoinna, mistä Agnes antoi ojentaa itselleen
lautaset. Missä oli Blücherstrassen porvarillinen järjestys ja
missä Diederichin juomaseuran perintöpöytä? "Minä en lähde täältä
enää", selitti Diederich, "enkä minä laske täältä liioin sinua."
Ja Agnes: "Miksi sitten lähtisimmekään? Minä kirjoitan isälleni ja
annan ystävättäreni, joka on naituna, Küstrinissä, toimittaa kirjeen
hänelle. Silloin isä luulee, että minä olen siellä."
Myöhemmin he menivät vielä kerran ulos, toiselle suunnalle, missä
vesi virtasi ja kolmen tuulimyllyn siivet kiersivät taivaanrantaa
vastaan. Salmessa oli vene, he vuokrasivat sen ja meloivat pois. Eräs
joutsen tuli heitä vastaan. Joutsen ja heidän veneensä liukuivat
äänettömästi toistensa ohi. Nuokkuvien pensaiden alla vene kääntyi
rantaan itsestään -- ja Agnes pyysi ilman muuta Diederichiä kertomaan
jotakin äidistään ja sisaristaan. Diederich sanoi, että nämä olivat
aina olleet hyviä hänelle ja että hän heitä rakasti. Hän tahtoi
lähetyttää itselleen sisartensa kuvat, sisartensa, jotka olivat
tulleet sieviksi, tai jos eivät kenties sieviksi, niin ainakin niin
lempeiksi ja siivoiksi. Toinen heistä, Emmi, luki runoja kuten
Agneskin. Diederich tahtoi pitää heistä huolta ja naittaa heidät.
Mutta äitinsä hän tahtoi pitää luonaan, sillä häntä hän sai kiittää
kaikesta, elämässään sattuneesta hyvästä ennen Agneksen ilmestymistä.
Ja hän kertoi hämyhetkistä, saduista, joita oli saanut lapsuudessaan
kuulla pihakuusen alla, vieläpä rukouksistakin. Agnes kuunteli
mietteisiin vaipuneena. Lopulta hän huokasi. "Sinun äitisi minä
tahtoisin oppia tuntemaan. Omaani minä en ole tuntenut." Diederich
suuteli häntä säälien, kunnioittavasti, tuntien hämärästi omantunnon
soimausta. Hän tunsi, että hänen oli nyt sanottava sana, jonka piti
ikuisiksi ajoiksi tuottaa lohdutus Agnekselle. Mutta hän viivytteli,
hän ei voinut. Agnes katsoi häneen syvästi. "Minä tiedän", hän sanoi
hitaasti, "että sinä sydämeltäsi olet hyvä ihminen. Sinun täytyy vain
toisin menetellä." Diederich pelästyi tästä. Sitten sanoi Agnes,
ikäänkuin olisi pyytänyt sanojaan anteeksi: "Tänään minä en ollenkaan
pelkää sinua."
"Pelkäätkös sinä sitten muuten?" kysyi Diederich katuvaisesti. Agnes
sanoi:
"Minä olen aina pelännyt, kun ihmiset ovat olleet oikein iloisia ja
lennokkaalla tuulella. Ystävättärieni luona tuntui minusta usein
aikaisemmin siltä, kuin en pysyisi heidän tasollaan, ja että heidän
piti se huomata ja halveksia minua. Ja lapsena: minulla oli nukke,
jolla oli suuret siniset lasisilmät, ja kun minun äitini oli kuollut,
niin minun täytyi istua nuken vieressä. Se katseli minuun aina
jäykästi selko selällään olevine kovine silmineen, mitkä sanoivat
minulle: Äitisi on kuollut, nyt tulevat kaikki katselemaan sinua
minun tavallani. Kernaasti olisin pannut sen selälleen, jotta sen
silmät olisivat menneet kiinni, mutta minä en uskaltanut. Olisinko
minä sitten voinut panna myöskin kaikki ihmiset selälleen? Kaikilla
on sellaiset silmät ja usein --" hän kätki kasvonsa Diederichin
olkapäähän -- "usein sinullakin."
Diederichin kurkkua ahdisti, hän kosketti hänen niskaansa, ja hänen
äänensä vapisi: "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä,
miten minä sinua rakastan... Minä olen pelännyt sinua, niin, minä!
Kolme vuotta minä olen kaivannut sinua, mutta sinä olit minulle
liian kaunis, liian hyvä, liian hieno..." Hänen koko sydämensä
suli; hän sanoi kaiken, mitä oli Agnekselle kirjoittanut tämän
ensimäisen käynnin jälkeen, siinä kirjeessä, joka vielä oli hänen
kirjoituspöytänsä laatikossa. Agnes oli suoristautunut ja kuunteli
häntä ihastuneena, huulet raollaan. Hän huudahti hiljaa riemuiten:
"Minä tiesin sen, sellainen sinä olet, sinä olet minun kaltaiseni."
"Me kuulumme toisillemme", sanoi Diederich ja puristi häntä rintaansa
vastaan; mutta hän pelästyi omia sanojaan: "Nyt hän odottaa", hän
ajatteli, "nyt minun pitää puhua." Hän halusi, mutta tunsi itsensä
voimattomaksi. Hänen käsivartensa, mikä oli Agneksen vyötäisillä,
kävi yhä hervottomammaksi... Agnes liikahti, Diederich tiesi, että
hän ei odottanut enää. Ja he irtaantuivat toisistaan, katsahtamatta
toisiinsa. Diederich löi äkkiä kädet kasvoilleen ja nyyhkytti. Agnes
ei kysynyt, miksi; hän silitteli lohdutellen hänen tukkaansa. Sitä
jatkui kauan.
Diederichin ylitse, avaruuteen, sanoi Agnes: "Olenko minä sitten
uskonut, että sitä kestäisi kauan? Sen täytyi huonosti päättyä, koska
se oli niin ihanata."
Diederich säpsähti, epätoivoisesti. "Se ei ole toki lopussa!" Agnes
sanoi:
"Uskotkos sinä onneen?"
"Jos minun täytyy menettää sinut, niin en enää!"
Agnes mutisi: "Sinä tulet menemään, ulos elämään, ja minut
unhoittamaan."
"Kernaammin kuolla!" -- ja hän veti Agneksen puoleensa. Tämä kuiskasi,
poski Diederichin poskea vastaan painettuna:
"Katsopas, miten laaja ulappa tässä on, kuten merellä. Meidän
veneemme on irtautunut itsestään ja vienyt meidät aavalle. Muistatko
vielä sitä kuvaa? Tässä on se ulappa, jolle me jo kerta uneksiessamme
soudimme? Minne sitten?" Ja hiljemmin: "Minne niin, me?"
Diederich ei vastannut enää mitään. Kokonaan toisiinsa kietoutuneina,
huuli huulta vasten, vaipuivat he syvemmälle taaksepäin. Työnsikö
Agnes häntä? Vetikö Diederich häntä puoleensa? Koskaan he eivät
olleet olleet niin yksimielisiä. Diederichistä tuntui niin hyvältä.
Hän ei ollut kylliksi jalo, kylliksi luottava, kylliksi uskollinen
elämään Agneksen kanssa. Nyt oli hän saavuttanut hänet, nyt tuntui
hyvältä.
Äkkiä tuntui sysäys: he poukahtivat pystyyn. Diederich oli käyttänyt
niin paljon voimaa, että Agnes irtaantui hänestä ja vaipui alas.
Diederich siveli otsaansa. "Mikäs tässä sitten oikeastaan on?" Vielä
kylmänä pelosta ja ikäänkuin närkästyneenä hän katseli poispäin
Agneksesta. "Niin varomaton ei saa olla veneretkellä." Hän antoi
Agneksen nousta omin voimin, tarttui heti airoihin ja souti takaisin.
Agnes käänsi katseensa rantaa kohden. Kerta hän tahtoi katsahtaa
Diederichiin, mutta tämän katse oli niin varovainen ja kova, että hän
vetäytyi kokoon.
Yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi kävi ilta, ja he kulkivat yhä
nopeammin ja nopeammin maantietä takaisin. Lopulta he melkein
juoksivat. Ja vasta sitten, kun oli niin pimeä, että he eivät enää
nähneet selvästi toistensa kasvoja, he alkoivat puhua. Aamulla
varhain tuli herra Göppel kenties kotiin. Agneksen täytyi lähteä
kotiin... Kun he saapuivat ravintolaan, niin juna jo vihelsi
matkan päässä. "Emme voi edes syödä enää mitään", sanoi Diederich
teeskennellen tyytymättömyyttä. Kampsut ja kimpsut kokoon, laskut
valmiiksi ja asemalle. Juna läksi, ennenkuin he olivat kunnolla
päässeet vaunuun. Onneksi he saattoivat hengähtää ja puhua viimeisen
neljännestunnin kiireellisistä toimituksista. Mutta kun niistä oli
viimeinen sana sanottu, niin he istuivat siinä synkän lampun ääressä,
ikäänkuin pyörtyneinä suuren vastoinkäymisen jälkeen. Oliko tuo
synkkä maa tuolla ulkona houkutellut heitä kerran ja luvannut jotakin
hyvää? Saattoiko olla niin, että se oli ollut eilen? Miten hitaasti
juna kulki! Eikö lopultakaan kaupungin valot alkaneet näkyä ja vapaus
koittaa?
Saavuttuaan perille he olivat yhtä mieltä siitä, ettei maksanut
vaivaa nousta samaan ajuriin. Diederich astui raitiovaunuun. Silmät
ja kädet koskettivat vain toisiaan.
"Uh!" sanoi Diederich, kun oli päässyt yksikseen. "Se oli lopussa."
Ja sitten: "Yhtähyvin olisi voinut käydä hullustikin." Suuttuen:
"Sellainen hysteerinen henkilö!" Itse hän kyllä tulisi pysymään
lujasti veneessä, ja hän, Diederich, saisi kylpeä yksinään. Hän,
Agnes, oli keksinyt koko juonen, koska hän kaikin mokomin tahtoi
päästä naimisiin! "Naiset ovat liian ovelia, niillä ei ole mitään
esteitä, meikäläisestä ei väliä. Tällä kertaa on hän vetänyt minua
nenästä vielä pahemmin kuin Mahlmannia. No niin, se on oleva
minulle opiksi koko eliniäkseni. Mutta tähän se loppuu!" Ja varmoin
askelin hän riensi juomaseuraan. Tästälähtien hän vietti siellä
jokaisen illan, ja päivisin hän valmistautui suulliseen tutkintoon
lueskelemalla, ei kotonaan, vaan laboratoriumissa. Kun hän sitten
palasi kotiin, niin portaiden nouseminen oli hänestä vaikeata, hänen
täytyi tunnustaa, että hänen sydämensä tykytti. Epäröiden hän avasi
huoneensa oven: -- "ei mitään." Ja vaikka hänestä sen jälkeen olikin
tuntunut helpommalta, niin joutui hän kuitenkin joka kerta lopulta
kysymään kortteerirouvalta, oliko kukaan ollut häntä tapaamassa.
Kukaan ei ollut käynyt.
Mutta kahden viikon perästä tuli kirje. Hän avasi sen mitään
ajattelematta. Sitten hän tahtoi heittää sen lukemattomana pöydälle
-- veti sen kuitenkin uudestaan esille ja piteli sitä kaukana
kasvoistaan. Nopeasti ja epäluuloisin katsein sieppasi hän sieltä ja
täältä jonkun lauseen. "Minä olen niin onneton..." "Sen minä arvaan!"
vastasi Diederich. "En uskalla tulla luoksesi..." "Sinun onnesi!"
"On hirveätä, että olemme vieraantuneet toisistamme..." "Ainakin
sinun mielestäsi." "Anna minulle anteeksi, mitä tapahtunut on, tai
eikö mitään olekaan tapahtunut?..." "Aivan kylliksi!" "Minä en voi
enää elää..." "Jokos sinä alat uudestaan?" Ja hän heitti kirjeen
lopullisesti laatikkoon, tuon toisen luokse, jonka hän eräänä yönä
oli ylenpalttisuudellaan täyttänyt ja onneksi jättänyt lähettämättä.
Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli
takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri:
joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin
ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui
sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt
valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa
kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle.
Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän
yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin!
Hän tahtoi avata ikkunan -- ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä
olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui
kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui.
"Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta
päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä,
mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea
minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." -- Aamulla,
huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että
Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt,
kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen
tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen,
tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui
hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä
lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!"
hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä
aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että
siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa
haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja
muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti
tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit,
jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että
jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel",
ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon
paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja
ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.
Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi
hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"
"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain
suorittanut tohtorintutkintoni."
Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi:
"Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi:
"Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut
osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he
katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen,
mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt
tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli
tullut. Hänen täytyi istuutua.
"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."
"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä
sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän
ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista...
Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich
olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä
tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te
toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."
"Pelastettu!" tunsi Diederich. "Hän ei tiedä mitään." Ilosta hän
muuttui diplomaatiksi, hän raapi päätään. "Minä olin sen jo kauan
sitten päättänyt. Mutta nyt minun täytyy välttämättömästi päästä
kotiin, meidän vanha liikkeenhoitajamme on sairastunut. En voi
edes käydä jäähyväisvierailuilla professorieni luona, minun täytyy
matkustaa pois aikaisin huomisaamuna." Göppel laski kätensä hänen
polvelleen. "Teidän pitäisi miettiä sitä, herra Hessling. Ihminen on
usein ystävilleen velkaa jotakin."
Hän puhui hitaasti, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että
Diederichin täytyi katsoa syrjään. "Jospa minä vain voisin", hän
änkytti. Göppel sanoi:
"Te voitte. Ylipäänsä Te voitte tässä tehdä kaiken, mikä tässä tulee
kysymykseen."
"Miten niin?" Diederich ällistyi sisimmässään. "Te tiedätte kyllä,
miten", sanoi isä; ja vedettyään tuoliaan hieman taaksepäin:
"Toivottavasti Te ette ajattele, että Agnes on minut lähettänyt?
Päinvastoin minun on täytynyt luvata olla tekemättä mitään ja jättää
Teidät kokonaan rauhaan. Mutta sitten minä olen ajatellut, että olisi
oikeastaan liian tyhmää, jos me molemmat vielä kauemmin tahtoisimme
välttää toisiamme, me kun niin hyvin tunnemme toisemme ja minä kun
niin hyvin tunsin Teidän autuaan isävainajanne ja meillä kun on
liikesuhteita ja niin edespäin."
Diederich ajatteli: "Liikesuhteet ovat olleet ja menneet, hyvä mies."
Hän varustautui.
"Minä en ollenkaan välttele Teitä, herra Göppel."
"No niin. Sitten on kaikki järjestyksessä. Ymmärrän kylläkin:
Arastelematta ei kukaan nuorimies, semminkään nykyään, mene
avioliittoon. Mutta kun asia on niin selvä, kuten tässä tapauksessa,
eikö totta? Meidän liikehaaramme koskettavat toisiaan, ja jos
Te haluatte laajentaa isältä perimäänne liikettä, niin Agneksen
myötäjäiset tulevat Teille hyvin sopivaan aikaan." Ja yhdellä
henkäyksellä, samalla kun hänen silmänsä harhailivat: "Tällä hetkellä
minä voin tosin toimittaa käytettäväksenne vain kaksitoistatuhatta
markkaa, mutta selluloosaa Te saatte niin paljon kuin vain tahdotte."
"Näetkös nyt?" ajatteli Diederich. "Ja nuo kaksitoistatuhatta markkaa
täytyisi sinun vielä jostakin minulle vipata -- jos niitä ollenkaan
enää saat." -- "Te olette ymmärtänyt minua väärin, herra Göppel", hän
selitti. "Minä en ajattele naimista. Siihen tarvittaisiin liiaksi
paljon rahaa."
Herra Göppel sanoi pelokkain katsein, nauraen samalla: "Minä voin
tehdä vielä muutakin..."
"Älkää sitä ajatelko", sanoi Diederich ylevän torjuvasti.
Göppel kävi yhä neuvottomammaksi.
"Niin, mitä Te sitten ylipäänsä tahdotte?"
"Minä? En mitään. Minä luulin, että Te tahdoitte jotakin, koska
olette tullut luokseni."
Göppel liikahti. "Tämä ei käy päinsä, hyvä ystävä. Sen jälkeen, mitä
on tapahtunut. Semminkään, kun sitä on kestänyt niin kauan."
Diederich mittasi isää silmillään ja kohotti hieman suupieltään. "Te
olette sen myöskin tiennyt?"
"En aivan varmasti", mutisi Göppel. Ja Diederich ylhäältä:
"Sitä minäkin olisin pitänyt merkillisenä."
"Minä olen luottanut tyttäreeni."
"Siten sitä voi erehtyä", sanoi Diederich, valmiina mihin tahansa,
millä saattoi itseään puolustaa. Göppelin otsa alkoi punottaa. "Minä
olen luottanut myöskin Teihin."
"Se merkitsee: Te olette pitänyt minua lapsellisena." Diederich
työnsi kätensä housuntaskuun ja nojasi taaksepäin.
"En!" Göppel nousi pystyyn. "Mutta minä en pitänyt Teitä sinä
heittiönä, mikä Te olette!"
Diederich nousi, muodollisesti tyynenä. "Pystyttekö antamaan
hyvityksen?" hän kysyi. Göppel huudahti: "Senkö Te vielä tahtoisitte!
Vietellä tytär ja ampua isä! Sitten on teidän kunnianne täydellinen!"
"Siitä Te ette ymmärrä mitään!" Diederichkin alkoi kiihtyä. "Minä en
ole vietellyt Teidän tytärtänne. Minä olen tehnyt, mitä hän tahtoi,
ja sitten minä en ole päässyt hänestä eroon. Tämän hän on perinyt
Teiltä." Suuttuneesti: "Kuka takaa minulle, että Te ette alusta
alkaen ole ollut hänen kanssaan samassa juonessa? Tämä on ansa!"
Göppel näytti siltä, kuin olisi tahtonut huutaa vielä kovemmin. Äkkiä
hän pelästyi, ja tavallisella äänellään, joka vain vapisi, hän sanoi:
"Me kiihdymme liiaksi, asia on siksi liian tärkeä. Minä olen luvannut
Agnekselle pysyä tyynenä."
Diederich nauroi pilkallisesti. "Katsokaapas, Tehän valehtelette!
Äsken Te sanoitte, että Agnes ei tietänyt Teidän olevan täällä."
Isä hymyili anteeksipyytävästi. "Kun on hyvä tarkoitus, niin lopulta
aina sovitaan. Eikö totta, hyvä Hessling?"
Mutta Diederichistä oli vaarallista leppyä enää.
"Piru vieköön, minä en ole mikään hyvä Hessling", hän huudahti. "Minä
olen herra tohtori!"
"No niin", sanoi herra Göppel, hyvin töykeästi. "Taitaa olla ensi
kertaa, kun kellään on tarvis tituleerata Teitä? Niinpä niin, voitte
olla ylpeä tapauksen johdosta."
"Tahdotteko kenties loukata myöskin minun säätykunniaani?" Göppel
teki torjuvan liikkeen.
"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni,
mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö
sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"
Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.
"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen
tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi
tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."
Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei
voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.
"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä
näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää.
Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä.
Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"
"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen
herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:
"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää
uskota."
Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että
tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi
sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja
pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.
Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän -- eikä
Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi:
sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut,
Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan
velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon
tragiikan vuoksi... Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel
avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten
eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa -- ja nyt suistui Diederich
matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti
Schubertia.
Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi,
olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen.
Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille
mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla
olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä
suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat
äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä
hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään
tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina
Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien,
naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin -- ja miten tämän kaiken
kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä,
epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä
kavioineen aivankuin päiden päällitse.
"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan.
"Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät
sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä,
isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli
täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin
houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei
voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich
tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys,
sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja
tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan
käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen
esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään
myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella
olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä
lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä
suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli
hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut
sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet
suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin
enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti,
semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta,
ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa
itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä
salamoineet.