Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui
eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen.
Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena.
Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja
tunsi hänet Agnes Göppeliksi.
"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.
"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta.
Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä
läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien
kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich
itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä
taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!
"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin
ihmisiä."
"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen
vihollisemme!"
Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman
itseään.
"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut
täytyy sulkea?"
Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä
oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä
Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä
mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina
tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä
piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel
oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt
enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt
tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa
märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet?
Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa,
jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt
erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi
Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään
aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"
Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta
sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen,
miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti
lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.
"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."
Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen
aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen
suorittanut asevelvollisuuteni."
"Oo!" -- Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan!
Ja nyt olette kai jo tohtori?"
"Siksi minun pitää nyt tulla."
Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko
hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei
huomannut sitä ollenkaan?
"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille
kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen
nenän satulaan asti.
"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen
korjaantuu."
Diederichiä kadutti.
"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä
sievemmäksi" -- ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota
tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen
kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui
silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt
olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:
"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"
Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.
"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin
minulle se on samantekevä."
"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin
mennä naimisiin."
"Joskin."
"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."
"Mistä sen päätätte?"
"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."
"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten"
-- hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön,
"sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."
Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin
raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.
"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista
kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille
rannerenkaan."
"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi
lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"
Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli
Agneksen suusta:
"Sitten se olisi ollut eri asia."
Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään.
He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan
poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät
Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi
askeleitaan ja alkoi nauraa.
"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli
nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken,
minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."
Agnes pysähtyi. "Oo!" -- ja hän katsahti Diederichiin, hänen
kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa
sitä minulle anteeksi?"
Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita,
nuoruuden hullutuksia.
"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.
Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin.
Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään
nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä
kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan
päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi
pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä
tehdä."
Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.
"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin
jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"
"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti
Diederich.
Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään.
"Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti.
Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla,
katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.
"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä
keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti
takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta
neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin
rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen
käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa,
koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla
Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen
puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin
tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot
kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut,
ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän
sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan
tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan,
kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.
Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi
Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.
"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan
odottanut."
"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni.
"Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"
Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani
velvoituksen."
"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen
kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli
kohtaloa, se!"
Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten
naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön
toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet
rakastanut?"
"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun
huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli
perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla
luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että
sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän
täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."
"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti
hänet puoleensa.
"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"
Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes
tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten
kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä.
Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla
käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.
"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin
jotakin kuului sinulle." -- "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun
Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli
toki vallan hervoton onnensa johdosta.
Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan
koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes
kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo
avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän,
tuskallisen katseen. --
"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan
takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."
"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna.
Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu
suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti
tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes
irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:
"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen
sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."
Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla
kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille
kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja
sanoi hieman kiihkeästi:
"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani
sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse
vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona
liikkeeseeni..."
Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla
jonkun kohteliaisuuden:
"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."
Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi.
Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes
sanoi:
"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään,
sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme
kahvilassa katujen avautumista."
"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:
"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy
varmasti tulla."
Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää --? Minun
pitää Teidän luoksenne --?"
Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät
kerta nähtäisiin --: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi
uudestaan?"
Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen
kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin
edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi
ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu.
Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi
vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä
teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt
huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja
tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi
syvään hengittäen:
"Agnes!"
Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta
nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän,
ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma
siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin,
arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin
olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi
piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan
heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten
joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä:
Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt
muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä
mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt
lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä
pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta,
merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun
vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla
sellaista, jota rakasti -- kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen
Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta
hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin
sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti,
että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että
hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut
hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich,
oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä
siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut
alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta
minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä
tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" -- Hän itki, painoi kasvonsa
sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti
nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.
Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen
johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri
elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen
verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä
sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin.
Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja
saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin
suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän,
Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli
kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka
suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan... Diederich
sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan
ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä
tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on
järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni
laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen
asemasta -- sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja
epäkäytännöllisiä -- kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän
vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin
pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.
Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse
avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta
oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich
loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi
katsonut siihen.
"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.
"Se on se Mahlmannin antama?"
"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."
Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi
avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri.
"Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli
havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui
tuttavallisuuttaan.
"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"
Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä?
Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."
"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti
herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki
vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä
hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme.
Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.
"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat,
mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."
"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich
halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä
hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä
vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli
kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin
toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan,
selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena.
Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen:
"Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä,
kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta
että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja
hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.
Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä
ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä
synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi
äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi
ylös ja huusi ovelta:
"Marie! Retaa!"
Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla
Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan.
Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski
kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa
estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset
hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä
ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa
hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä
kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin
kanssa.
Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa
sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi
Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu
pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra
Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme...
Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi
lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan
sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen
itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti
tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan."
Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä
sitä odottamaan.
"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies
puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka
häntä ihmetteli.
"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli
ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen
kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."
Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään
kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää
sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! -- Vieläkö sekin
vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa
väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun
pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä
pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin
ilmeen käyvän perin eteväksi.
"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat
ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim,
pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon -- tarkemmin harkitsematta.
Sen niinä voin vain Teille sanoa."
Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra
Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No
niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti
Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme
yksimielisiä."