I.

Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi

ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti

vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan

puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi

kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella

rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan,

rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen

vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut

puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko,

mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti

häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa

makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän

ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että

herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen

ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja

luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui

portailla, niin poika taputti käsiään hulluna -- ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot

turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos

kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen:

"Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos

tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan

liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten

toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta,

toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken,

jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän

tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä

vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin,

oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen

jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan

paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen.

Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet

joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä

itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat

joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon,

että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan

myymälässä. Yritys onnistui -- mutta illalla Diederich polvistui

vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että

peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta.

Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina

metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus

ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle

keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun

poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä,

katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja

varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä

ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta

Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut

isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista

käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni

valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään,

koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi

määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän

pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren

kanssa... Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa

salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut

syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi

uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista

välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti

häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli

tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli

menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen

johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket

hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä

kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet

kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan

vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä.

Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun,

pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä

Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä

hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi,

uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä

linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla

puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti

ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi

vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät

siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat

suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos

tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti

kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta

silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi

siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton -- ja

vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich

oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin

ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun

läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin

jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi,

-- kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän

voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich

meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin,

koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen

itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään -- sillä mikään

peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi

-- ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat

päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi,

hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä

aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut

ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan

hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille

hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei

kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten

turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän

ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea

oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan

kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan,

koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja

että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain

kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä

koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä

opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta

onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli

luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle

matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat

voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä,

joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin

pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella

alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä

nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa

mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi

raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat

hirveitä. Pienokaiset huusivat -- ja silloin oli Diederichin vuoro

nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä;

hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin

vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit!

Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja

hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota

kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen

ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi

vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti

lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on

epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta

Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai,

ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle

itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin

nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä

"Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta

jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja

Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä.

Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää

mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena:

"Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle

vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch

naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich

nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä

sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi

siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän

ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean

herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut

vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin

voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten

edessä -- joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta,

sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä

henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia,

vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat

suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän

asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli

sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät

usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi

kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta,

vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se

kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava.

Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo

matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla

saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita

Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet

maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että

Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli

voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja

toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani

toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän

teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen

eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet

teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui

auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö.

Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata

oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi,

kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset

opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen

rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa

hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti.

Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa

tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää

kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa.

Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi

järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti

myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun

nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä

naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut

vallattomuutta kovin pahakseen -- ja sitten väliajoilla, kun hän

jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi

myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset

puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä

hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä,

millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä

hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä,

ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha,

joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta

omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset

mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden

edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään

mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran

välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän

saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa.

Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli

kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle,

opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä

tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin

oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni,

istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli

sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli

asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin

hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen,

katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä

bassoäänellä, aivan yksin:

"Ich hatt' einen Kameraden,

Einen bessern findst du nit..."

(Minulla oli hyvä toveri,

parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin

kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle

tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa.

Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui,

niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa

tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että

hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli

marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin

Berliniin.

* * * * *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin

hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen

tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta

yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut

muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän

kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta

lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi

tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja

aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne

eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut

kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle,

herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista

kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina

hän unohti ujoutensa -- ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera

mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla

jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei

ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia

Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi.

Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän

oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä,

kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli

yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa

vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa

kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle

huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa

hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita

miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin

kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään

meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme..."

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin

vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel

tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta

eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun

eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui

hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin

tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä.

Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich

vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun

Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi

kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu

siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta

miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä,

Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin

murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta

ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään

kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin

tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi

erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä.

"Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä

on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen

ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä

oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin

te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran

eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel

näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te

harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä

Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette

jo kolmesti kulkenut Netzigin halki... Niinpä niin, seuraavana

sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi

kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne.

Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön

kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi

tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi

alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla

äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin,

Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki

kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus",

väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti,

että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu

saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti,

melkein häveten -- mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset

ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini

nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea,

että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä

pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen:

"Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori... Miten

taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen

laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä

tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota

hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen

ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan

yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan

kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita.

Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule

myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" -- ja hän

hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä.

Vielä yksi väliaika -- ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin

mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä

niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä

voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina

Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea

mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi

oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti

katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut

sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin

hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat

silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän

katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian

kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa

otsalla eikä niin valkeata hipiätä..." Diederichille tuotti myöskin

tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut

ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä

oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta.

He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein.

Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli

alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen

laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään

ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten

kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen

oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän

ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin

polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten

tuli soppa.

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä

kumartumatta -- mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen

naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät

vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti

keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä.

Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan

punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt

kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen,

että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet

toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta

omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä",

huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä

konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen

sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien

kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian

raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes

väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te

olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui

sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes

olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja

että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä... Silloin

kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En

tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui

eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa,

missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi

tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt

panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn --

hänen tuolinsa lensi seinää vastaan -- ja rientänyt vankoin askelin

ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta

kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin,

että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi

pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain

kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen

päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti

polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani,

jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen

kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa,

hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin

leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet

hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä

pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi

hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä

raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset

olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle

asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta,

että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä

vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit

ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta

sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne",

sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman:

"Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän

taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan

voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa

Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista

listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut.

Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän

sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä

penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen.

Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi

yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt

ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta.

Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli

järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän

oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta,

ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut

ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä

laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti.

Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla

oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain

aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui

kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten.

Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli

kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen

kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen

heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti

Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas

punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos

pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan

ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! -- ja ettekö ole huomannut, miten

hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä

halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi -- minkä

jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi

olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa.

Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo

korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli --"

Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä,

pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" -- ja päälle päätteeksi

hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa...

Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi

hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti

kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona -- täyteläisemmällä

vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne -- Mahlmann

kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa

ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja

hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi

kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla

Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä!

Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina

tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties

häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin

tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin

käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia

ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä.

Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki

luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että

kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti

kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa,

jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen

vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi

puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras."

Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No

niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen

halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä

näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä

odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen

murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän

istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa,

nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt

ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann

oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla

kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi

voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän

vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä

Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään

tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä --

vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä

sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman,

minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi

Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri,

siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista

näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä

tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi

ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman

juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä

oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin

sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin

kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli

päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten

Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin

syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli

leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa

vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia.

Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot

hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot,

apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan

paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten

kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä

nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi:

"Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän

valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa

yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen

jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla

mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja

tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo

käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut

istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen -- miksi

kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? -- ja kun neiti tahtoi

heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä

raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien

välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich

tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten

mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku

tanko sattuisi pääsemään irti --"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui

sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön

takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta

hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä

huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen -- ja tuon nuoren

tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan

takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" -- Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He

katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut

enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko

pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman

syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se

Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn

vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta

niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" -- hänen suunnattoman

vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta --

"ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa,

eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin

tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on

kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin

olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen

kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat

heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret

miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä

juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin

myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen

Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän

käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen;

ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden

kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli

pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" -- ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen.

"Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista

ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta:

"Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja

kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me

taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen

iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei

ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan.

Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi

erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti,

mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän

oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat

kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin

kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea

järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään

käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän

oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät

usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen

narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei

voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin

eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut

hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli.

"Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla

tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla

ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä.

Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa

jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut

rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä

vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään

nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin,

vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis

käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja

huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin

perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden

liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi

isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole

enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua

niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen

kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan

Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan.

Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla

taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin

suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta

sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä

hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana

seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen

täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo

erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin

ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli

menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä

tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin

tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä

kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko

Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni

yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla -- Hornungilla oli vielä

harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä -- Diederich palasi

Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin

ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä

odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut

lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen

päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku

virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin

piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys,

sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki

pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei

tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään

kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja

hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet

haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi

joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle

mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi.

Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden,

joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen,

seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä

itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos

sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa.

Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista,

niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä

johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota

hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut

parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt

ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi

hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla

vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen

kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko

illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää,

tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti

urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän

kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa

onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston

puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen

suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen

ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui

siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana

ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi

hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa

arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen!

Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti

mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä

miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich

suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän

mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään,

mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille

kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa,

paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin.

Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti

tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä

alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi

pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein

päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita

liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja

paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu

paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut

ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan.

Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen

housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin

syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti.

Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen

kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi

pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään,

mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan,

sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän

huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä

aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi

riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista

vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset

posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun

hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus

hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin

aika raato, kippis!" -- joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle,

huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi

Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan

alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä,

ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana.

Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi

Delitzsch jälleen pöytään.

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten

olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin

naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne

eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan

naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti

ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä

enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen,

vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään

tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa,

kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi

kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti

vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston:

olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot

eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin

paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä,

suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti

tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan,

aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin,

olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän

tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta

uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien

he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa,

mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta

vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa.

Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa,

mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He

vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta,

kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään

juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon

päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin,

mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut

kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa

keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen

antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui

jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen

jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä

siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet

rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja

silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle

vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla

noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin

juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut.

Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan

poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli

tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä

hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se,

jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen

hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin

alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta

nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja

ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne

oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin

tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin

maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon -- ja hänen ilmeensä oli

kärsivä pinnistyksen vuoksi --, valutti maahan toisen puolen ja

nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella,

omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet

eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" _m_:n hän puristi huulensa yhteen ja

soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta

uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli

Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä

alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä,

jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin;

voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat

korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen,

missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä.

Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman

arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja

oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä,

kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu.

Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä

laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut

kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut

saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä

unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa!

Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen

kapistuksensa -- ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa

väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich

piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä.

Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti

jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän

toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan,

voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin

yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko

velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa

Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä

hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen

jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz

Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin

Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia

teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella

mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa;

mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä

päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista,

niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan

kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä --

ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä.

He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi,

katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin

arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin

yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet

asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi

tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat

keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von

Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa

muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista,

saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun.

Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin

kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä

ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina

hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin

ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen

askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja

keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää

karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän

asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen

hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei

oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut

astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen

kohteliaisuuksia -- kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven

läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat.

Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan

inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa

juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan

"lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja,

se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin,

joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä

aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän

seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki'

sellattiin jano?" -- Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän

suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei

liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen

luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he

kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman

valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran

asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä --

he marssivat tahdissa rinnatusten -- Wiebel sanoi piukasti kuolemaa

halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole

mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin

uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta

kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan;

"Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista.

Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat

alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme,

sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin

aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen

luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä

oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se

liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen

valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin

tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita

ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata

vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi

sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen.

Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä.

Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä

ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen

korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain

ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle

yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää

sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta,

joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta

saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa

saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta

nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se

yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta

ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta

tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta

kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa,

kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle

päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman --

ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä

jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän

oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa

mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat

ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen

sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja

jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä

oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä

pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli

hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin

hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli

Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut

hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa

tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs

sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli

Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä

puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat

tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle

korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan.

Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää

kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän

käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui

virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," -- ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta

kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä

pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan -- ja heti sen jälkeen he

kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he

ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi

Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," -- ja

läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään

seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse

seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata

silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä

sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva

hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin:

"Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin

talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun

ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli

viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä

askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina

ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia

puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli

Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei

ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet

kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista

herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään

erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi,

piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi

tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich

ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko

kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä

toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui

tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra --"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte

nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette --"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen

toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." --

Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen

omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa;

sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut

enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen

upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa.

Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen

tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta

hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään.

Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat

poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän

huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich

kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi

hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M -- muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren

hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata

pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen

käytös?! M -- moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä

selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli

mahdotonta --: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että

Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti.

Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja

ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen

väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut

itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut

matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään.

Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin

kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin

hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta,

heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata -- ja lopulta

täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia

sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet

tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin.

Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään

yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen

kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta

valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja

joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann

oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä

hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti

Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa

Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin

olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta

yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä

erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä

teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut

vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään

toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että

lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa

vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi:

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän

puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi

Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin

maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä

itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla

sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta.

Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät

olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte

laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin

maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä

huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi

häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta

aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät

kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän

vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich

joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann

huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on

jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä

järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi

sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään;

kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa.

Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen

saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien

yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä,

että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa

kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta

sellainen sitä pitää olla..."

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni

istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti

hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä

kirjoittama. Sepäs oli tavatonta... Hänen viimeisen korttinsa

jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä

huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein

kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi

rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä.

Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole

täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan

Diederichin saapuessa.

Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä

purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta

kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään

hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina

läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean

käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja

pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli

samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä

koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä

antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna,

että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut

hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää.

Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti

poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.

Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän

edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan,

näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli

surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti.

Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä

kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan

edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu

kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän

hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä

Diederichiin, ja hän sanoi:

"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa

sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä

vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme

vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt

nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."

Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin

häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi

kevyemmällä äänellä:

"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä?

Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä.

Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te

olette sen tehnyt?"

"En" -- ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin

puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta

keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan

kuin tuo este olisi ollut riittämätön.

Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa

holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti

hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa

sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes

korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina

noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?"

kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti,

sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten

hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä

liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta...

"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli

korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta

piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä.

Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan

ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä

jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin,

jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi

äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin

sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa

vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta

hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.

"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava

asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista

rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."

Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin.

Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin

hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine

kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut -- ja

hikoillen Diederich heräsi.

Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia

ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti

toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla

tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi.

Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat

määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia

myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä

antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin

hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.

Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten

miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti,

esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea

sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta

Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa

virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa

mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi... Esikuntalääkäri oli taas

täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus

edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät!

Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos

Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!"

Diederichille sanottiin:

"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa

palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."

Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä,

että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut

katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan,

ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi

laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen

kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran

lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä

tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."

Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän

sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."

Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen

hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä

aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti

olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori

Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen

kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että

hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään

voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin,

että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva

hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi

kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin

säästyihän vuokra siltä ajalta.

Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat

harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita

kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi

kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei

katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään.

Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen,

minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin

pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa

ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista.

Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu,

puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan

persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki

häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa

tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja

jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne

oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain

ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella

olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin

tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja

velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein

sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai,

vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan

kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri

täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania

marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan

kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi --" Mikä hirvittävä

tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa

käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi"

ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin,

niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi

häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich

ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä

päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa

rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan

sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi

yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan

takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja,

kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan

sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän

odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä

kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän

ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei

vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti

enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja

sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille

mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja

kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja

arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen

aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali",

ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut.

Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen",

niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin

hymyilemään suuruuden hulluudesta.

Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti

esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen

suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa

muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön -- mikä

ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa

"maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan

ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu

liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi

kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni

komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman

uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan

hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon

Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen

hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua

siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi

tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut

enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää

olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut

vapautettava palveluksesta!

Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään

yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena

häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan.

Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta,

ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan.

Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme

osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana

tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa

sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi

minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä.

"Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan

Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla

osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta

toivoa.

Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin

enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas

Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" -- ja esikuntalääkäri

tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan

on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä;

esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli

nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin,

jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään

havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta.

"Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" -- ja Diederich

sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus,

ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin

sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään

syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli

tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään.

Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta

inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman

siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta

eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet

harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies

halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten

muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään

selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän,

mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen.

Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi",

myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla..."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen

Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan

jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri

sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden

halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta

silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui

huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin

tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan

asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän

ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen

täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista

virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin

päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia

jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski

häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri

vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten

hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty

katsomaan.

Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi

Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua

hän sanoi:

"Asia oli luonnollisesti alusta alkaen selvä. Mutta ihmisten tähden

täytyi --. Ymmärrättehän, kuri --."

Seisomalla tiukkana Diederich ilmaisi ymmärtävänsä kaikki.

"Mutta", toisti esikuntalääkäri, "minä olen luonnollisesti tietänyt,

millainen Teidän asianlaitanne oli."

Diederich ajatteli: "Jollet sinä sitä ole tietänyt, niin nyt sinä sen

ainakin tiedät." Ääneensä hän sanoi:

"Sallitteko minun nöyrimmästi kysyä, herra esikuntalääkäri: minä saan

kuitenkin edelleen palvella?"

"Sitä en voi tietää", sanoi esikuntalääkäri ja teki kokokäännöksen.

Raskaammasta palveluksesta pääsi Diederich tästälähin vapaaksi,

"maaseutu" ei nähnyt häntä enää. Sitä iloisempi ja mieluisempi

oli hänen olonsa kasarmilla. Kun iltakatselmuksen aikana kapteeni

tuli kasinosta, sikaari suussa ja hieman humalassa, määräämään

rangaistuksia saappaista, joita ei oltu rasvattu, vaan ainoastaan

kiilloitettu, niin Diederichiä vastaan hänellä ei ollut mitään

muistuttamista. Sitä leppymättömämmin hän käytti lainmukaista

ankaruutta erästä yksivuotista kohtaan, joka nyt jo kolmatta

kuukautta oli rangaistuksen mukaisesti saanut maata miehistön

huoneessa, siksi, että hän kahtena ensi viikkona oli maannut

kotonaan, eikä kasarmilla. Hänellä oli silloin ollut neljäkymmentä

astetta kuumetta ja olisi, jos olisi täyttänyt velvollisuutensa,

kenties kuollut. Silloin hän olisi juuri kuollut! Kapteenilla oli,

niin usein kuin hän näki tämän yksivuotisen, ylpeän tyydytyksen ilme

kasvoillaan. Pienenä ja loukkaamattomana ajatteli Diederich taempana:

"Etkös sinä huomaa? Uusteutonia ja terveyssalaneuvos merkitsevät

enemmän kuin neljänkymmenen asteen kuume..." Mitä Diederichin tuli,

niin viralliset muodollisuudet oli saatu eräänä päivänä onnellisesti

täytetyiksi, ja aliupseeri Banselow ilmoitti hänelle hänen

vapaaksipääsynsä. Diederichin silmät täyttyivät heti kyynelillä; hän

puristi lämpimästi Banselowin kättä.

"Juuri sen täytyi minulle tapahtua, ja minulla oli kuitenkin" -- hän

nyyhkytti -- "niin hauskaa."

Ja sitten hän oli "ulkona".

Neljä viikkoa hän pysyi kotona ja teki ahkerasti työtä. Kun hän meni

syömään, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö kukaan tuttava. Lopulta

täytyi hänen kuitenkin näyttää itseään uusteutoneille. Hän astui

esiin uhkamielin.

"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta.

Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta

näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni

suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin

sopiva. Mutta, mutta --"

Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.

"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian

hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi

kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä

en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen.

Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni

ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi

piukasti ja miehekkäästi.

"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse

pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin

oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina

päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa.

Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi

lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi

niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja

minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."

Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti

ympärilleen.

"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."

Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän

joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen.

Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain

"kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja

myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti

keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi

kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat

siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim,

oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin

kunnioittamaan uusteutooneja.

Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin

vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä

jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen

virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti -- mutta esityksensä

lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen

lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki

uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi

oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen

saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille.

Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää

merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden

jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt

jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä

Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin

niin mairittelevan tilaisuuden.

Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von

Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään

oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli

edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat,

käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä

vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut

ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia

jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän

yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin

säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena

jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset

kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä;

nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja

kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat

kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen

vallassa.

"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me

voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija --"

"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos.

"Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun

isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"

Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja

herra Barnim sanoi:

"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta

kuulustellakseni."

Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:

"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan

toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa

sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen

keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"

Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt.

Hän kuuli vielä parturin sanovan:

"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa

Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."

Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:

"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme

von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme

pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut

kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään

kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian

pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin

meillä on mahtia."

Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä

kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.

"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari

ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan.

"Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa,

saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis?

Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."

Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:

"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta --"

Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.

"-- olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen

saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa

eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa

jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi

varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan

häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä

Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä

vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni.

Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla.

Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty,

mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat.

Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi

seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta

päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä

he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään

silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he

mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää

kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän

virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä

ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden,

niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti

Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään

ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät

olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset

eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän

ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä

syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti -- mutta siinä he taas

seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien,

vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän,

jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny

tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat

ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen

saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset,

valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa.

Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja

kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien

mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta.

Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat

esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea,

entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja

niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat

linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja

vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat

sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa

synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi

eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen

tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi

purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä:

"Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven

tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen,

asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia

naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta.

Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on

suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät

vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle:

"Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" -- ja

häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra

von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas

eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja

erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin

pois, kun minulla ei ollut silinteriä" -- ja syöksyy muiden mukana

ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle,

missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja

noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta

lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu

aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin

sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui,

että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä

ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari

ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia

ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma

kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella

nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet

hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen

asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän

oli siinä -- ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa

Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti

puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän

tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä

hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian

pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen

hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut,

kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja

rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme

nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa,

niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan.

Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin

häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla,

kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan

näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville,

minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain

itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä,

hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli

lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra,

kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän

oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa

perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli

korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman

itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat

sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa

kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä

ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään

kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä

petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä

oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan

vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki

kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi

myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan

hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun.

Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin

mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut

siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen

vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen

hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" -- tuo vanha herra hypisteli

rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti

muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin.

Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä

toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" -- Diederich läähätti yhä. "Minun

puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä

on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa

väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin

kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan

horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä

Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla.

Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger

Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen

lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen

vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä

hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin

se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet

ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella,

haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän

korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan

riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein,

ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me

suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me

emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on

veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen

edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen,

jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta

järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana,

kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä

me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se

itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana

siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja

riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee

meidän rakkautemme oikeutetuksi!

... Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi

Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen

silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui

siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka

kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä!

Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi

poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan;

se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja

kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat

löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle,

keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa

kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten

villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen,

lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen

suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän

pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat

ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin

keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari

kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu

vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.