Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset
aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä
ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin
pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar _Penthesileia_
sota-impineen, joita kutsuttiin _amatsoneiksi_. Hän saapui auttamaan
Priamosta akhaialaisia vastaan.
Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan.
Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti
Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja.
Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän
surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.
Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi
peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan.
Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat
troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten
veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin
kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän
kimppuunsa. [_Peräti oudolla tavalla_; akhaialaiset ja troialaiset
eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja
molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.
Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun,
sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää
paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.
Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias
Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja
pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa,
jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.
Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon
lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.
-- Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se
oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä
siellä on tekeillä!
Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat
sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä
näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten
yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä
häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus
silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:
-- Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka
edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt
järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.
Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven
ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen
silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö
miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan
Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut
hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta
työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen
ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten
irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian
ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu
rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka
juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi
vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava
Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta
kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten
airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen
hautauksen.
-- Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites
pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi,
joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi
saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta
joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.
Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin
herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja
iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä
maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.
Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään
aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja
toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen.
Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat
troialaiset.
Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen
sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai
siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että
antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen,
jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus
hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin
Troiaan.
Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken
toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että
olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [=
Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja
isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan
uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui
vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain
lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas _Memnon_, joka hallitsi
ethiopien maata.
Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään
Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos
hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti
sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten
akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.
Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä
sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa
varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon.
Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä
vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti
nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun
ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta
avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja
viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes
särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään
pelasti isänsä.
Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja
kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen
jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän
kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta
juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän
keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat
jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui
Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen
varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua
ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät
kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.
Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja
Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti
päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta
peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui
hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä
niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.
Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan
Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan
silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa
järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän
Akhilleusta poistumaan.
-- Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin.
Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon
sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni
ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.
Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä
ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon
suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan
kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi
läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni,
jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.
-- Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena
ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa,
niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä
Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että
Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.
Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen
kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä
nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan
käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän
peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä
karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen
jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän
vaipui hengettömänä maahan.
Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään
Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin
pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista
loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin
he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.
Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon
kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin
Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös
hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille
asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja
Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen
jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun
kuin Patrokloksenkin.
Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja
jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän
tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle
sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin
pelastetuksi.
Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli
kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet
milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt
enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta.
Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon,
Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset
syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut
ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin
tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista
vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta
oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista
taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.
Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin
istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan
kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa
olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista,
kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman
ansion.
Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti
äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa
_Tekmessaan_ tai poikaansa _Eurysakeeseen_, tai puhumatta heille
sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä
häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan
mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän
vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä
lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella.
Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi
ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni
hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi,
mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan.
Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen
ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli
saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja
asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä
taivasta kohti ja lausui:
-- Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti
kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei
se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset
loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet
ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä
ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni
heidän poikansa katkera kohtalo!
Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.