Kilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa
illalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto
vastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne,
milloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta
silmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan,
jossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa,
sitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään
kolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi
suojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan
muodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä,
ja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.
Kun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta
vihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta,
säälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista
pois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:
-- Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo
Hektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi
teille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä
kohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan
kuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai
ainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo
vihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa
häntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi
jotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän
hurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!
-- Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi
verrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen
ihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen
häissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!
-- Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti.
Eiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor
minulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan,
sillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne
Thetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!
Iris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis
kietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot
halkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat
ylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi
hänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.
-- Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään
kutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän
päivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo
kysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en
ole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina
kunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi
ja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu
ottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.
Thetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän
istahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:
-- Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin
ja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin
vähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä
itse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen
vuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.
-- Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä
vastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo
niitä.
Äidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä
Ilioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan
palatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän
keskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen
sitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja
miniäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen
nimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi
lähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos
kuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja
määräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen
hevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa,
joka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita
tavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.
-- Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo
kavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei
hän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä
hampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!
-- Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi
Priamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen
äänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on
kuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän
minut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut
syleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.
Hän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi
tarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista
mattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen
talenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden
kallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki
troialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.
-- Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki
olisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja
asettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian
lähtemään matkalleni.
Säikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet
suureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja
valjastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen
mukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli
kunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan
siitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat
katseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet
levällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen
nähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä
edelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että
porttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka,
mutta kääntyivät siitä takaisin.
Mutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta
kaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse,
ja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta.
Airut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.
-- Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee
lopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme -- tai ehkä ennemmin
astumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!
Hiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa
vapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin
jumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.
Hän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:
-- Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset
nukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa
edessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi,
joutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä
kummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo
vanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin
suojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni
näköinen.
-- Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt,
vastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska
minulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.
-- Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes.
Vai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä
puolustamassa?
-- Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta
pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.
-- Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme
etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.
-- Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan
minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus
hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?
-- Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten,
vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole
siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit
kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty
pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.
-- Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja
opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!
-- Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen
tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut
hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman
palkintoakin.
Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian
saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan,
mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat
uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja
jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota
ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri
petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan
sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle
pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:
-- Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on
minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin,
kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen
luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän
hellyttäisi sydämmensä!
Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi
telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri
syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos
sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja
suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa,
mutta Priamos sanoi:
-- Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan
partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana
poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään
riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän,
ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä
kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle
rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti
isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne
mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen
minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa
surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt
enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.
Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa
yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa
juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli
hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti
vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:
-- Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet
rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa
olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet
rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä
lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot.
Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja
kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen
onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan.
Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös
suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei
kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.
-- Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en
tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani
lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.
-- Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen
äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita
vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin
hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et
olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi.
Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan
helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä
huolimatta.
Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja
muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle
istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen
tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään
ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten
käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista.
Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä
peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti
tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä
tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he
siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin
paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin.
Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:
-- Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa
huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen
saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.
Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä
Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos
ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja
tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja
ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi
Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä
istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi
naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista,
purppuranvärisistä peitteistä.
-- Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus.
Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita
neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä
tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä,
tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta
sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen;
tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla
rauhassa.
-- Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle
erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut
polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme
pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja
yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme
sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.
-- Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista
päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.
Kun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa
levolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes
yksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän
Priamoksen makuutilaa ja sanoi:
-- Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti
nukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua
ja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi
maksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että
olet täällä.
Priamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa
valjastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi
kentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä
kukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät
kaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut
niin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.
Troiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi.
Kassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja
tähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta
päin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi
hevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja
ruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa
Hektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan
tielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja
ajoi ylös palatsiinsa.
Siellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin
laulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla
puhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa
Astyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat
käsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:
-- Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle,
ja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt
turvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät;
orjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku
akhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että
hänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi
voimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen
taistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi
vielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun
Andromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et
lähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään
olisi säilyttänyt muistona sydämmessään!
-- Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja
jumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan
säilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä
palatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin
nuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!
-- Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista
veljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun
yksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.
Paljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan
kuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara,
pyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle
tolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä
nyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää -- ah,
ne väistävät minua täällä kaikki!
Heidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.
Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään
hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja,
ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka
pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki
kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin
pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä.
Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin
purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus
suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa
seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät
nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis,
lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat
hautajaiskemut.
Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan
Hektorin.