Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi
kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin
heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat
kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän
Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä
auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin
suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen
kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen
pitkälleen.
Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian
sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli
kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä
Patroklos.
-- Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja
unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki?
Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget
laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla
ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta
kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää
milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua
sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi
tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät
samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä
vaeltaneet!
-- Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi,
että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!
Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa.
Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus
heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän
valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.
Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla
noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten
jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita
kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja
sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun
olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa
maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.
Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat
asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat
Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä
kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista
hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi
loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle,
laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli
nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät,
ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten
nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä
lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus
rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja
asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle
lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa
neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös
nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista
nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi
samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion
tuleen ja huusi:
-- Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt.
Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta
Hektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.
Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen
maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne
saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia
tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja
manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin
pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten
kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen
luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista,
jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen
ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan
ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen
suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman,
sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin
maasta kumpu.
Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin
telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi
aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.
Ensiksi pantiin toimeen _kilpa-ajot_, joissa ensimmäisenä palkintona
oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena
kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi
talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli
tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:
-- Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin
ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä
kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä
kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat
senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset
valjakoitanne.
Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos,
Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään
kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli
kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja
lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi
täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä
neuvoja.
-- Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu
yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata
mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää
matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri
parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista
sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja
pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee
sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se
olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut
hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.
Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly
ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat
milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat
kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi
heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui
käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes
Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä,
että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa
tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti
ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset
irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui
kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa;
kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä
suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään
seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen
kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti
Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi
pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä
väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja
hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia
hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen
ohitsensa.
-- Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta
ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet
menetellyt rehellisesti.
Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä
ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle
kunnaalle, paremmin nähdäkseen.
-- Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä
jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes
olisi etummaisena.
-- Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo,
eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja
terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.
-- Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme
vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!
Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan,
sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa
saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten
tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin
keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista
onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse
vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:
-- Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne
kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto
Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.
-- Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa
antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan
tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi
rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt
tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi,
mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä
vastaan tahansa.
Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda
Eumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui
Menelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja
lausui:
-- Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen,
niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet
tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!
-- Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja
tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon
nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun
kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita,
kuin että saisin sinut vihamiehekseni.
Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.
-- Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena;
nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse
sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni.
Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!
Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon.
Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi
Akhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko
kiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.
Sitten piti alkaa kilpailun _nyrkkitaistelussa_. Akhilleus talutti
esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen
piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.
Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka
samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille
ja lausui:
-- Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon
esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava
niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka
voivat kantaa hänet pois.
_Euryalos_, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen
tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät
vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset
viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten
varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän
nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki
Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä
ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen
ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään
tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että
hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.
Nyt seurasi kilpailu _paininlyönnissä_. Siinä asetti Akhilleus
ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja
toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää.
Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen.
Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa
kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien
sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää
malttinsa.
-- Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.
Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas
Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että
hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti
nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä
tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen,
sanoi Akhilleus:
-- Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä
annan teille molemmille saman palkinnon.
Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt
alkoi kilpailu _pikajuoksussa_. Ensimmäisenä palkintona oli siinä
sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli
talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat
rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat
lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus
pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan
niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan
lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun
molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti
Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus
tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui
hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:
-- Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa
auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.
Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen
päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan,
ja lausui:
-- Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin
pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta
Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi
kilpailla hänen kanssaan juoksussa -- paitse Akhilleusta itseään,
tietysti.
-- Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi
Akhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.
Hän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksi
_peitsitaistelussa_. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan,
ja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat
varustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias
Telamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta
Diomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen
kaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin.
Diomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.
Sitten seurasi _pallonheitto_. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen
rautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada
se sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus
sekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin
pikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli
Leonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan.
Vihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia
hyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja
Polypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.
Nyt tuli _jousi-ampujain_ vuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan
laivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja
kiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni.
Palkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä
kirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja
Meriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se
lankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se
katkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan
sellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut
nuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen
kädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni
kyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä,
painuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja
jäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten
hetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista
mestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.
Viimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän
arvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmille
_keihäänheitossa_. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.
-- Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme
entuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä
palkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla
ole mitään sitä vastaan.
Hyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones
sai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus
lopuksi erityisen palkinnon.