Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka
Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi
vartijoille:
-- Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään!
Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni!
Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää
muureille.
Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja
kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta
Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa
heidän kanssaan kaupunkiin ellei _Agenor_ olisi pidättänyt häntä pyhän
pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi
itsekseen:
-- Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö
peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis
niinkuin muillakin ihmisillä?
Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui
Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta
kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi
Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon
itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki
Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta
kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista,
kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:
-- Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään
troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et
kuitenkaan voi surmata.
-- Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi!
huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti
kostaisin sinulle, jos vaan voisin.
Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin.
Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He
pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien
rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun
Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi
hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.
-- Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi
odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian
monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään
lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa -- oi mikä murhe heidän
äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta
surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit.
Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on
niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin
kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki
lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset
raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?
Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän
epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi
vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:
-- Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja
kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut
surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi
kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!
Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän
nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka
kuiskailivat hänen sisässään.
-- Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta
muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua
ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia
kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut,
mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen
saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet
kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja
sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön.
Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä
Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta -- mitä, jos
riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa
hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta
kaupungin omaisuudesta? -- Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia
mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä
miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei.
hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain
tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen -- sittenpä
nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.
Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta
purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton
kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa
valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja
molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja
ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä
muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä
heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus
pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan
joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle
taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan
Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla
avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin
surmaamisesta.
Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat
Olympoksessa katsellen sitä.
-- Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän
on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin
linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen
kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman
käsistä?
-- Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen,
josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa
kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.
Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen
kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti
sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen
Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi,
ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti
Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt.
Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.
-- Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän
enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin
luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.
Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene
lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.
-- Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus.
Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet
takaisin.
-- Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista
veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin
suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien
ulkopuolelle.
-- Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat,
etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa
vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö
peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö
vai Akhilleus.
Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen
haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.
-- Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin
ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä
käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme
jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo
voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa
ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä
minulle sama lupaus!
-- Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi
Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä
sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään
vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä;
meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan
taistelu elämästä ja kuolemasta.
Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja
kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.
-- Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani
sinun käsiisi.
Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen
kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor
meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista
peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.
Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli
hän kadonnut.
-- Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että
se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua
harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat
minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan
kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä,
joka elää jälkimaailman muistossa.
Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja
syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin,
peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja
mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän
vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin
varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan
suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät.
Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja
Hektor vaipui maahan.
-- Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit
olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et
muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen
minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen
hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.
-- Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti,
että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini
troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!
-- Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana;
kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi,
siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai
kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi
kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin.
Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!
Kuolevana lausui vielä Hektor:
-- Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa.
Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain
vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä
sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!
Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:
-- Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja
muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.
Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen
sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.
Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja
jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.
-- Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin
silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.
-- Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja
vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai
joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä
johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä
makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista
tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja
virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme,
tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.
Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse
kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja
niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.
Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa,
viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos
hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä,
heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että
he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.
-- Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin
hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii
harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!
-- Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe,
koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani
sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!
Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin
miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja
kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä
monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.
Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa
tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy
valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä
saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän
valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja
sukkula putosi hänen kädestään.
-- Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville
apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken
juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta
jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain;
pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun
hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!
Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain
naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen
läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti
Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin
pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin
ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki
maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja
nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän
vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä
puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:
-- Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton
poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään
halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä
luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei
hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja
nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän
sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa
hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä,
tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa,
sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt
runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme
sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä
palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa
tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.
Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun
vallassa kaikki Troian naiset.