Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin
taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat
erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi
itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä
Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin
rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:
-- Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin
eilen jätitte Patrokloksen.
Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja
harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle
puhelahjan.
-- Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että
Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme
pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä
tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi -- niin on
Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.
-- Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä.
Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse
tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta
piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa
täytetyksi.
Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.
Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus
neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret,
muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja
niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt
alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta,
mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa
osaa taisteluun.
Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät
Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon
taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä
joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin
valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua
herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan
Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja
koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala
Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja
hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi
jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan
kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan
silmällä.
Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria.
Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.
-- Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän
Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa
pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren
rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko,
kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit
jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele
siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.
-- Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias.
Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon
haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä
kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta
miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi
kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski
maistuu!
Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen
kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi
suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon
oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan
ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun
Akhilleuksen kanssa.
Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja
kohtasi _Polydoroksen_, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen
nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään
jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa
luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi
raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor
voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja
astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.
-- Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu
lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!
-- Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja
tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain
käsissä.
Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin
ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin
omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta
Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus
peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.
-- Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua
nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä
tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.
Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja
kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat
Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut
juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän
eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat.
Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita.
Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin
pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen
sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä
vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien
syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien
hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan,
juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että
vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt
murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista
troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti
heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän
rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen.
Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän
sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan
ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään
toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli _Lykaon_.
-- Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt
kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas!
Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.
Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja
tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen
peitsensä varteen.
-- Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui
minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas
sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon
kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.
-- Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista
lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut
sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni,
kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset
kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi
kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy
väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan
lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.
Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja
avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan
kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen,
huutaen samalla:
-- Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman
lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan
voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.
Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän
väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus
tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen
surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui
Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten
vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä
kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen
ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui
hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun
juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää
jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja
harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan
vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun
Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun
hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa
sivulle ja veivät maan hänen altansa.
-- Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun
kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka
usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja
nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan
sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä:
sankarin kädestä sankarin kuoleman!
Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä
kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä
tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan
kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.
-- Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi
ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi
kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee
olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus,
eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani
ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän
hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen
luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.
Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun,
vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.
Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja
senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita.
Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja
poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän
säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit,
pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä.
Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot
kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä.
Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili
Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos
he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan
antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä
vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien
haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.
Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares
kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä
kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti
pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi
Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan
tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja
läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen
jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit
nuolensa putoilevan murskaksi maahan.
Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat
Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana
Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.