Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa
Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos
kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta
juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi
hurjasti huutaen esiin.
-- Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin
kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti
henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki
akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän,
joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen
joukko. Kuitenkin -- vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo
nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua
vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni;
me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta
kuolemattomistakin.
Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin,
juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor
näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni,
tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa
pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.
-- Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta
ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi
mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet
tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä
vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit
akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun
kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme
teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta,
niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi
akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua,
ja senvuoksi luikit pakoon.
-- Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor
katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin
täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua,
niin näet olenko arka!
Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään
Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki
päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja
sanoi:
-- Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt
pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole
Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan
sinulle sentään vielä tänään voiton.
Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:
-- Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni
omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että
olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten
hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän
kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja.
Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen
ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.
Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:
-- Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen
nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi,
vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään
taisteluveikoistamme apuun!
Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias
lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas
ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt
taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa,
niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään,
vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus
paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi
samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.
Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä
troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja
akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti
siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui
molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli
meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin
jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea
troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että
meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan
väistykö taistelusta!
Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne
olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut.
Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti,
läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan
vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten
silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun,
sanoi hän säälivästi:
-- Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette
kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle?
Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on
sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan
anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!
Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään,
pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias
koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet,
kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja
Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos
huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että
hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä
lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.
Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan.
Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:
-- Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella.
Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan.
Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja
pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi
sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan
vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin
pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi
armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos
sellainen on tahtosi!
Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias
pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi
Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi
hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään
heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden
veljelleen Thrasymedeelle.
-- Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta
tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin
saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.
-- Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta
keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me
molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama
nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin
ennenkin.
Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset
huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta
heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot
täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.
Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus
istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä
pahoja aavistuksia.
-- Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda
sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan
taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti
häneltä Hektor.
Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi
hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin
mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat
kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos
pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja
tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.
Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa
meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot
yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian
rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.
Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui
nyyhkytellen:
-- Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan
sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen
kohotetuin käsin rukoilit.
-- On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun
kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen
surmaajalleen Hektorille.
-- Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi
Thetis itkien.
-- Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen
tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä
laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan
sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi
ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.
-- Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole
aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta
siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.
Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.
Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen
ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä
hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän
kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka
kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan
ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor
vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään
Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.
-- Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan
menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä
taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita
aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven,
vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.
-- Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta
tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja
näyttäytyä vihollisille.
Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän
Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä
kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin
tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan
reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin
että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven
raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat,
hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät
tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan.
Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen
johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen
puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he
uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli
omalle puolelleen.
Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille.
Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin
säikähtyneitä ja levottomia he olivat.
-- Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme
joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme
huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun
tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää
taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni
heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta
nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä
meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa
ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä
samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja
korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä
torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat
portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa.
Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta
päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan
niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa
muurejamme.
-- Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun
kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä
kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu
suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat
parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei,
Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että
olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo
silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme
illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä.
Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus
todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle!
Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten
kumpi tahansa!
Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä,
söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.
Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin
ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä
ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän
tuonnemmaksi.
-- Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin
riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista
nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina
roviolle!