Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen
luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän
ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja
sanoi:
-- Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin
vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän
vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen
mielensä.
Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän
kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin
pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota
minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios
kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi
ruikuttane tuolla tavoin?
-- Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin
pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat
jumalatar ja ihminen -- sinä olet kylmän meren tai aution kallion
poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo
äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja
varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!
-- Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua
pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera
tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää
ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa.
Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.
Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista,
itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole
ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat
kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina
tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle
Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan
kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset
leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä
tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin
viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin
muurit.
Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi
Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen
kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta
raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki
valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski
miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen
kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen
katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi
Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.
Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa.
Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä
Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin
Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut,
koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse.
Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi
Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle,
jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.
-- Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole
päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko
sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!
Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen
äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista
tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista.
Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti
ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja
huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan
viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin
maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä
ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin
kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.
Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti
peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan,
ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he
uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi
lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen
laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin
taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän
hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä
virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla,
toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat
ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet
kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen
kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät
huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan
pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin
heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi.
Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja
ahdisti rantaan päin takaisin.
Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi
vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä
häntä kohtaan ja sanoi Heralle:
-- Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua
Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko
kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä
kotimaahansa.
-- Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon
käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti
määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme
tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä
osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja
Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.
Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt
kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän
kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.
-- Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos
antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.
Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan
haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.
-- Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona
Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee.
Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut,
olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä.
Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!
Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa
palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen
kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara
ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet
tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä
ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti
Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä
laivoille.
Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui
Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä
virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat
kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet
puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja
Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille
Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä
toimittivat kuolinuhrin.
Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava
leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän
rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän
hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen
eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä
Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta
alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.
-- Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole
suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin
verroin sinua voimakkaampi.
Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan
antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa
Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas,
tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin
nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi
sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui
vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:
-- Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan
taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen
pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi
tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä,
että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä
todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.
Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin
hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat
Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa
kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti
Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten
joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun
hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli
jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala
hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle
hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan.
Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan,
peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet
ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja
hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti
häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa
takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa
turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.
-- Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja
viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat
puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen
määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin
rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit
korppien ruuaksi.
-- Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä
kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa
kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni
sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja
Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos.
Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt
on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian
olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.
Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.
-- Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos?
sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen
poika saata kaatua _minun_ käteni kautta?
Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin
jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.