Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta.
Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän
salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia
maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut
Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa
näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti
käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät
vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja
neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren
rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän
kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui
itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti
aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he
tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset
nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja
niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.
Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä
avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle,
rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten
joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor
troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel
askeleelta ylintä laivariviä.
Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja
jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske
tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä
olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi,
kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja
ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään
Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet
Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja
pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.
-- Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin
pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme
tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin
Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.
-- Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta
tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot
kallisarvoiset.
-- En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja
valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella
meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme
niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset
sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi
paeta kuin joutua vangiksi.
-- Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon
päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin
silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden
kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen
kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat
vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato,
sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta,
heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!
-- Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä,
ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan,
nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle
sydämmeni ystävä!
-- Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti
riennämme rohkaisemaan taistelevia.
He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.
Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki
Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä
vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä
tarkoituksessa meni hän _Unen_ jumalan luo, joka oli _Kuoleman_ jumalan
kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän
tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:
-- Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet
milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä
sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja
paina hänet pikkuisen nukahtamaan!
-- Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta
en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin,
kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän
joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua,
ellen olisi heittäytynyt _Yön_ syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut
vainota minua.
-- Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat
Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua!
Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse
_Pasithean_, jota aina olet toivonut puolisoksesi.
-- No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä
mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen
_Styxin_ nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella
läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi,
että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet,
jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!
Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut
hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle,
lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla
laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän
tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.
Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon
kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita,
heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse
asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa,
joka välähteli kuin salama.
Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä
Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven
kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa.
Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä
sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu
laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se
meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan
alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä,
kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui
maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä
vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias,
Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä
Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin
ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.
Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja
niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti
vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet
nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä
vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi
polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten
vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.
Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He
pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa
luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.
Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä
päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat
troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen
makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti
raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja
suuttumuksesta.
-- Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos
oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.
-- Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani,
että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera
säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin
olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.
Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:
-- Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi
Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja
sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja
Apollon!
Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus
käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt
perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:
-- Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua,
joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja
Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen
kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren,
Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa
ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en
välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on
saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi
olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä
poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää
sopivassa kurissa.
-- Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris.
Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?
Poseidon mietti hetkisen.
-- Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että
sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut
raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin
meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja
Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle
anteeksi.
Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti
akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.
-- Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan
lyötyä ystävääsi!
Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo
noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki
ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän
hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta
Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän
muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti
taisteluun takaisin.
Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan,
Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja
heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa,
hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä
takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän
askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki,
kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä
seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen
ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen
väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin
nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa
peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä
kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten.
Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä
seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti,
vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi
julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä.
Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja
piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he
toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä
karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen,
ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt
peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen
siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä
yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat
soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä
keksillään.