Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus
asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.
Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin
Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä,
ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän
pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka.
Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi
kuitenkin Antenorin poika _Koon_ peitsen hänen käsivartensa läpi.
Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei
lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin.
Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore,
mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin
huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse
antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.
Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa
eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin
pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää
myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet
vaunuihinsa ja saattoi leiriin.
Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka
viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin
väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon
tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka
joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen
jättiläiskilpeensä.
Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän
paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu
sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut
mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin
poikaa, rotevata Aiasta.
Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi
hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli
sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.
Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin.
Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut
akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta
luokseen.
-- Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se
haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän
selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne
kun ajoivat niin kovaa.
Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon
oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi
meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi.
Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille
ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä
olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle.
Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.
-- Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty
kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse.
Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen
kärsimättömyytensä.
Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka
tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän,
Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista
niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi
muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan
lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja
esikuvana Akhilleukselle.
-- Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän
muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän
päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset
luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset
saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.
Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan
asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä
Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään,
jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti
tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa
asuntoonsa päin.
-- Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.
-- Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta,
kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua
laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut
lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse
haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.
-- Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa
minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi
tuskiisi!
Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan
siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän
veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan
haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria,
hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi
verenvuoto ja tuskat katosivat.
Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo
vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli,
mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat,
sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi
nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon
viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse,
toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen
päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen.
Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.
Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he
onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla
ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme
näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä
kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin
että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen
tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä
pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.
-- Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla
jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset
nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin,
iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja
kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä
ennettä muulla tavalla.
-- Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor
tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla.
Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja,
juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja
pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä,
lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me
seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme,
hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita.
Ja _yksi_ enne on paras kaikista: _puolustaa isänmaata_.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat
häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan
pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä.
Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas
sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat
edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia
vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja
kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.
Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota
Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen
ja lausui:
-- Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa
suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta
ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille,
melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista
ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän
senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja
veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä
kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille
parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai
juottaneet hunajanmakeaa viiniä -- kukaan ei voittanut heitä voimassa
eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?
Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus
näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua
mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu
oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi
sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros
ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei
Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui
Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti
kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko,
että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään.
Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella
akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan
väistymään.
Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin
keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja
paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki
vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven,
ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään
syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat
levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan.
Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi,
niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja
aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä
kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset
juoksivat ylös vallille.
Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan
menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.