Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja
käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten
vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt
uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan
neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän
veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen
leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui
peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei
hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi
viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset
hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias
Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan,
vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun
ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:
-- Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä,
silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko
aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?
-- Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että
jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää,
eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän
pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?
-- Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes,
Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias
salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän
kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin
sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja
nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.
-- Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon,
ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi
katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta
tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään
juuri niitä, jotka mainitsit.
Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat
Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen
leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä
tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä
päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina
ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi
Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli
heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän
hämmästyneenä:
-- Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan
ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan
lepoa.
-- Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä
niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain
nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö
elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani
säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.
Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla
vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla,
ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.
-- Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni
eikä vihollinen saa teitä yllättää!
Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata
mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan,
johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.
-- Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään,
joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat,
ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?
-- Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun
toisen mukaani.
Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot,
Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi
Menelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:
-- Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai
sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa
puolesta olisi ensimmäinen kaikista!
-- Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen
Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä
vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin
vaikka liekkien läpi.
-- Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa
niihin.
Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi
vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi
Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa.
Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin,
joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja
harjalta metsäsian hampailla koristettu.
Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle.
Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän
vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana
onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos
heidän vakoilunsa onnistuisi.
Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa
oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.
-- Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi
hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he
poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta
sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.
Eräs _Dolon_ niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma,
mutta erinomainen juoksija.
-- Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän
leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri
tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai
taistelusta?
Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.
Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani
näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen.
Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi
jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.
Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi
Diomedeelle:
-- Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän
vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja
hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme.
Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin,
ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!
He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja
antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän
matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan
askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi
tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä
takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän
päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin.
Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä
lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen
akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:
-- Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin
keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se
putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan,
hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja
Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.
-- Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan
teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!
-- Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi
Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö
täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?
-- Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi
Akhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.
-- Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta
sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on
hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko
varuillaan?
-- Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla,
vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta
liittolaiset nukkuvat.
-- Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä
troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?
-- Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat
Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan
_Rhesoksella_ on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen
nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat
silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt
tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän,
kunnes palaatte!
-- Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos
nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko
vakoilemassa tai julkitaistelussa.
Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman
miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus
otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan
tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän
muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.
Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen
aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin
troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita
thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen
sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa.
Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat
hevosensa.
-- Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita
hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin,
jos minä hoidan hevosia.
Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa
perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen
surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten.
Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti
hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä
hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä
unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen
merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää:
vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia
thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo,
ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia
jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä
unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti.
Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset
Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.
Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat
jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:
-- Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin
nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta
minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.
Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän
edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti
huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi
Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki
toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta
Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne
Athenelle.
Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset
sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn
ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja
valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian
uhkarohkeasta yrityksestään.