Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski
airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa
neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin
paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi
hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi,
ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat
vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun
aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:
-- Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä
soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä,
kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut,
nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka
kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki
ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti
toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa
ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset
akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta
-- olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa!
Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa
Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.
Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor
lausui:
-- Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi
pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt
asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa
Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme
keskustella enemmän.
Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja
Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai
sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät
nuotioita.
Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun
he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:
-- Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta,
ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä
päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni
kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei
Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.
-- Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä
sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita,
niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni
sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat:
kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [_talentti_,
painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan
tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana
käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin
monen härän arvoinen, -- _kolmijalat ja kattilat_; erilaisia
keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä
kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka
kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään
se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen
palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita
ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka
Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina
olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa.
Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän
valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän
purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan
kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun
me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä
suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä
on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei
tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat
myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut,
nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani.
Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä
annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.
-- Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot
Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään
tarjoustasi perille! Tahi -- minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti
valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi
Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja
näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.
Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin
valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja
kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta.
Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.
Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren
hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen
komeaan asuntoon.
He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja
taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut
retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla
sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään,
äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään,
jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat
hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös
istuimiltaan.
Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.
-- Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on
yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.
Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille
tuoleille.
-- Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla
viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne
miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!
Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon
pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita.
Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja
sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja
paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki
puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin
hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin
paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi
hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen
Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos
tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista
käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse
viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat
tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet
Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että
tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä
puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:
-- Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja,
kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja
sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan
rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat
vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja
Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki
on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi
ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua
hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään
ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso,
Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.
Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut
sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:
-- Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran
vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua
turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua
enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut
kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole
yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta
unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen
maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja
yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen,
mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota
minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon
hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan
hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän
rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on
pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei
meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin
rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää
pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja
pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten
taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän
välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen
uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos
se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja
kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa
suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana
hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa
arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle
kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä
kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin
vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on
hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä
kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat
kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän
heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen
vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja
haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo.
Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi
kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan,
niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan
kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan
pitkän elinajan.
Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti
lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä,
jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes
laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta
Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän
seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä
tahdo.
Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla
Akhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:
-- Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä
tänne sinun jälkeesi -- isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten
sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei
sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä
vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni
onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet
yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen
rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan
tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä,
ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan
sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin
maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä
suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi!
Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus,
kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana
poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani
ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin
vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi
sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset
hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan,
mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki
akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.
-- Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta
kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii
rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta;
hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin
vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat
täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten
keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.
Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi
ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua,
ajatteli hän.
-- Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää
mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy
meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille,
jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on
sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes
entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä
enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta
veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet
yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä
edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja
vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!
-- Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus,
mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu
sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor
on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne
tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun
minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.
Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten
palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin
asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät
kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli
Agamemnon itse.
-- Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa
aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään
samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi
rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.
-- Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet
koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi
ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko
hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön,
kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää
taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten
levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.