Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi
määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua
taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi
manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala
ulottuivatkaan.
-- Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään
olen väkevin.
Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen
voima ja paino.
Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:
-- Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden
pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan
auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu
alakynteen?
Zeus hymähti ja vastasi hänelle:
-- Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta.
Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.
Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle,
_Cargarokselle_, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän
istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso,
Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla
alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet
aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi
taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan
vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he
kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka
sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.
Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan,
sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin
heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti
Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion
arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja
tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle
kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää
taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti
leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen
katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.
Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.
-- Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat
mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja
tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun
olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina
tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten
surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.
Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti,
että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille,
että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta
Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi
kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.
Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja
läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että
kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä
vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros
koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui
jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia
nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi
paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen
lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.
-- Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin
tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa
aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!
Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta
nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren _Gorgythionin_,
jonka pää painui raskaana maahan.
Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli
toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor
julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri
kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt
ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet
tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari
toveria kantoi hänet laivain luo.
Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle,
että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja
sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä
varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja
vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset
terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin,
iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa
lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse
kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen.
Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he
parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan
takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon
riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten
tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi
Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja
Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet
kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:
-- Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte
kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun
olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt,
uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat
akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on
tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan
leikkiin.
Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo
mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa
sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja
piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten
vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:
-- Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti
väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja
lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että
voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet
lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään
torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei
mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä.
Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.
Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet
kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja
sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan.
Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja
kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki,
vilkuttaen tuhansia tähtiään.