Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä
voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan
akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona
skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi
lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun
jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.
Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat
päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi
taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki
taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja
Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon
lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja
katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat
tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä
peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi
Hektor akhaialaisille:
-- Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä
rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan
ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja
varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos
taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille
Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa
roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!
Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he
häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos
ylös.
-- Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia
akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa
näkymättömiin -- ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki!
Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.
Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat
riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja
lausui:
-- Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma,
hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille
kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis
paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän
voimia!
Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä
pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa
ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet _hänen_
nuoruudessaan.
-- Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti
itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette
olevinanne parhaat joukossa, ei _ainoakaan_ rohkene tulla esiin.
Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa
yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus
ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa
ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen
merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa,
asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja
ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen
maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle
järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta
kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä
arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena
jalkoihinsa ja sanoi:
-- Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä
minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki
Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset
päälleni!
He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he
Zeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä
Hektorin kanssa.
Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen
rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin
Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja
ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä
tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella
voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi
vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi
Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi
varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut
itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja
heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä,
mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin
kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin
hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä
ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti.
Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin
rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti
kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin
miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain
sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios
troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He
kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:
-- Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette
näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja
sen käskyä on toteltava.
-- Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja
tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.
-- Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi,
väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet
tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin,
ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin
sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin
toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.
Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa
kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen
vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin
sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa
jäljellä.