Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi
joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan,
kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten
ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä,
ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen.
Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä
vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.
Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen
voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä
taistelussa, oli Diomedes.
Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin
kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät,
kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän
hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun
Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta
olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros
riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään
nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin
purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili
Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja
saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli
rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja
keveämmät kuin linnulla.
-- Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen
poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin
että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis
joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen
ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja
se on Zeuksen tytär Aphrodite.
Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten
joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän
ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa
Pandaroksen luo.
-- Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt
säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti
tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille
niin paljon tuhoa.
-- Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista
kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri
lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut
hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut
jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin
Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin
lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja
nuoliani ja viskaa niitä tuleen.
-- Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun
luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä
ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.
Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat
sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja
Sthenelosta vastaan.
-- Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos,
toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.
-- Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan.
Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan
heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä
voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan
hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi
kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.
Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi
haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla
hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin,
että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että
aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan
vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä
ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä
ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta
lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä
katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen
silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi
tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään
huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli
Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että
se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti
häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun,
sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että
kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän
Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja
Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti
lausui Athene Zeukselle:
-- Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on
sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan,
joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut
arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.
Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:
-- Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne
kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden
hommissa!
Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla
taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite
jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet
syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata
Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja
kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä
kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi
hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla
ja jätti hänet sinne sisarensa _Artemiin_ ja äitinsä _Leton_
hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat
takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui
Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä
kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi
erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun
pyörteeseen.
Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia,
vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois
taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan,
josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan
pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen.
Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien
joukkoon. Hera otti _Stentorin_ muodon, joka oli vahva-äänisin mies
kreikkalaisten joukossa [_Stentorista_ johtuu sananparsi "stentorin
ääni"], ja huutaa kajahutti:
-- Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan
niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät
troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat
ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.
Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi
hänelle nuhtelevasti:
-- Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni,
mutta hän oli _sotilas_.
-- Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen
vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas
liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa
käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan.
Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala
Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.
-- Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle
esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein
kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.
Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen
tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja
ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.
Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin
peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes
puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin
että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin,
ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta
miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset
kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen
silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös
Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja
syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää
itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa
parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa
tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat
nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.
Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen _Glaukoksen_.
-- Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en
ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun
kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni
vastaan, on kuolemaan tuomittu.
-- Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten
suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia
puhkeaa kevään tulten tilalle!
Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni
nimi on _Hippolokhos_ ja isäni isä oli kuuluisa _Bellerophontes_.
Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti
iloisena:
-- Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni.
[_Kestiystävä_. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina
nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku
ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen
jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä,
aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran
kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he
toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi
hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka
minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin
molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan.
Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla
akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki
näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!
Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja
lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he
kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa
joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa
ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan
maksoivat vaan kymmenen härkää.