Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi
Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.
Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben
valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että
Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä
jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että
saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut
akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon
vihastui ja puhkesi lausumaan:
-- Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona,
niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä.
Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa
luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!
Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan
pitkin kuohuvan meren rantaa.
Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili
Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille
Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui
sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten
selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja
alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä
helähdys.
Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin,
mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että
ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli
sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun
kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:
-- Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä
yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota.
Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien
selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä
näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen
vaiko laiminlyöneet uhrimme.
Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:
-- Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on
vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun
etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan
siitä mitä minulla on sanottavaa.
Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin
viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin
Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle.
Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.
-- Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut
mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt
kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden
ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin,
minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä
hyvän sijaan.
-- Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet
akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole
kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme
valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta,
että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu.
Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle
silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.
-- Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon.
Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit
sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat
ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen
suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun,
mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen
vaatimustani tekemään. Kuitenkin -- no niin, siitä seikasta saamme
kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille
ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon
hekatombin ja Khryseiksen laivaan.
-- Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin,
kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun
käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, _minulle_ he eivät
olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja
veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin
olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin
jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä
rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti
sitten kokoot aarteita.
-- Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä
sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja
olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa
myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo
itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta
huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan
Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun
yliherruuttani.
Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen,
työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai
peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi
huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti
ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen
korvaansa:
-- Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen!
Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen
korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!
Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan.
Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:
-- Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla
milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan
enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet
rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin
naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että
turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä
Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun
miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa
katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten
uljainta miestä.
Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui.
Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha
Nestor.
Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että
he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi
täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret
sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän
lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus
rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen
toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta _valtansa_ ja
Akhilleus _uljuutensa_ nojalla.
-- Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta
tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja
komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä.
Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla
oikeus häväistä mahtavampia?
-- Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos
akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen
tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot,
silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.
Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista
teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani
hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen
Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja
hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen
puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja
kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia
härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina
pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon
luokseen airueet _Talthybioksen_ ja _Eurybateen_ ja käski heidän mennä
noutamaan Briseistä.
-- Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja
silloin hänen ei käy hyvin.
Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina
rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui
Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän
huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa.
Silloin lausui hän itse:
-- Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat!
Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin.
Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he
olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan
edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.
Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.
Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun
puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä
katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti
rukoilla äitiään: [_Punertava syvyys_; iltavalaistuksessa hohtavat
aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]
-- Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi
kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta
sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon,
minua häpäisee! [_Atreuksen poika_; Agamemnon ja Menelaos olivat
Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]
Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren
syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille
laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä
hyväillen poskelle ja lausui:
-- Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta
sitä, vaan avaa sydämmesi!
Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat
sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua
häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken
voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene
olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren
merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa
poissa _ethiopialaisten_ [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan
tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu
samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti
kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi
Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää
häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa
Akhilleukselta apua.
Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus
etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus,
jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja
riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa
yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä
asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen
polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.
-- Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt
sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet
määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes
mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on
sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!
Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin
syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:
-- Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä
voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani
halveksituin kaikista jumalattarista.
-- Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun
ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja
väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois
täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon,
ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti
kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi
saada.
Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos
vavahteli.
Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa.
Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä
vastaan.
Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen
keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä
pistelemättä.
-- Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa
ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan
tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.
-- Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi
Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun
tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten.
Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.
-- Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole
sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon
tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili
aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää
hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.
-- Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja
kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta,
kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. _Jos_ minä nyt olen
jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja
tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua
minun kiukkuani vastaan.
Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja
kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.
Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä
Hephaistos sietää.
-- Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden
saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni
vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi
hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi,
että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän
hyvälle tuulelle taas!
Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi
sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen
ja kaatoi maljaan jokaiselle.
Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen
innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes
aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei
Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.
Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.