Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas
Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia,
vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään
joutui hän _Artemiin_ uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään
jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa
ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa.
Kerskaten huusi silloin Agamemnon:
-- Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi
osannut paremmin kuin minä.
Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun
kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki
kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti
Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan
kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi
hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri
rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot
kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin
rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli
varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he
Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun
tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:
-- Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi
siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos
Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa
Artemiille tyttärensä _Iphigeneian_, on jumalatar lepytetty ja antaa
meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse
Troiaan.
Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen
_Talthybioksen_ korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai
hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten
sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.
Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina.
Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen
häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän
ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän
yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän
uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai
seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän
viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti
lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi
antaa hänet avioksi Akhilleukselle.
Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän
koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta.
Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita
esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain
käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat.
Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan
matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka
matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.
Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin
uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan
sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut
sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:
-- Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka
laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan
jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja
hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta
eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi
oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi -- en, vaan lasken oman itseni.
Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa
kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut
isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano,
muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja
me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan,
lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena
onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota
nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan
omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella
palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle
lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen
niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun
kuolemaani.
Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia
päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa.
Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla
ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan
vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä
pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen
keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten
kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian
paljastettua kaulaa. Mutta katso -- samassa laski usvainen pilvi hänen
silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla
verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt
sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja
kuljettanut _Tauriiseen_, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä
ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito,
Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava
paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut,
kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle,
näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli
siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki
telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin
tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.
Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun
kreikkalaiset saapuivat _Lemnos_ saaren kohdalle, täytyi heidän sentään
poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen,
niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja
oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari
_Herakleelta_. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar
Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että
toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes
lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan
sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon.
Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan,
Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet
laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä
tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä
valittamatta.
Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli _Tenedoksen_
saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski
Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista
juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta,
jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän
jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus,
ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei
katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta
loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja
lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään.
Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella
Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi
takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki
Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan
Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja
päätti jäädä.
Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä
käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja
joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa
hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan.
Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen
päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi
pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään
kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen
Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä.
Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen
saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän
odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen.
Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita
ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin
Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen
erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin
vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus
alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.
Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi
troialaisten rantaa.