Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen
tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan
luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä
ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen
ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä
olisi runsaasti kestitty.
Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen
määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.
Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun
Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan
saapuisivat hänen luokseen _Auliiseen_, joka oli pieni satamakaupunki
Akhaian manterella, vastapäätä _Euboian_ saarta. Sinne saapuivat sitten
ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin
varallisuutensa mukaan.
Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle
anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään
uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja"
tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [_Hekatombl_,
alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä =
suuri uhri.]
Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran
suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta
katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme,
punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja
kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa
oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä
yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen
kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla
äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset,
tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka
lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen
silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään
tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta
ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin
äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu
Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko
pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä
paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan
kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me
lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen
paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa
ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla
yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki
käsiimme.
Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta
kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan
usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille
siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen
olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis
ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.
Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta
väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa _Mysian_
rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja
vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua
maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät
välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat
laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes
sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja
ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä
keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi
akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi
perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja
saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he
sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää
eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä
käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta
ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa.
Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi
peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten
kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky,
joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti
heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja
sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin
ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli
heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä
uutta koetusta.
Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui
Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät
auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän
vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana _Delphoin_ kuuluisaan
oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli
Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar],
kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi.
Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: _Se sama, joka haavan on
antanut, on myös parantava sen_.
Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän
tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle.
Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa
Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä.
Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili
vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin
pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet
tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa
Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja
riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa
akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies
sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta
Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että
kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa.
Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja
turvallisuus.
Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan
haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän
AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa
tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta
selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa,
etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan
seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:
-- Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi
olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan
tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös
pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja
haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla
voimallaan.
Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja.
Ja silloin nähtiin ihme -- sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan,
alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli
oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös
parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun
saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian
asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin
Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka.
Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.