ANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään mahdotonta
häneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion.
SAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien kautta
kuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt
keitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän
siellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta
katsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa naamaa.
ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka
yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee
sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä
hänen nimensä on kuuluisa.
SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.
ANNA. Mikä on tämä asia?
SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani
rakastumaan sokeaan tyttärees.
ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos
on kotosin pimeyden alhosta.
SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.
ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja
sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme
vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen
aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois,
siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon
ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän
pimeyden kestäessä tässä!
SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.
ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?
SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi
naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei
poista enään sovinnon aurinko.
ANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna jäiseen
haarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta traaki tahtoo
ijankaikkisesti asua tässä.
SAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä
hän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan
ihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.)
ANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni sovintoon
päin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi, kylmäksi
kuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli ja
polttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.) Olemme
siis hämmentäneet unenne, vanha vaimo.
KERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta.
ANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun Liisani
katsella taivasta nousevan aamun?
KERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon.
ANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä,
riemuten.
KERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon kiertoessa on
ollut kiukkuisimman vihan asuinmaja?
ANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas.
Kerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun.
Katso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä
katsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen
niellä toinentoistansa.
KERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen, jotka
eivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen maailmassa
heidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku ihanaan sovintoon.
ANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka tapahtuiskin
onni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön Mannila
milloinkaan olko hänen miehelänsä.
KERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta?
ANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita, vanha
vaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla rannalla.
Oi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät,
mutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki
kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä.
--Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän tehköön
kurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.)
KERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan
rannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on
kuin sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden
kamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: »iloitkaat kuin saaliin
jaossa»; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa
saalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä
eripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen,
yhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja
niitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun
kauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No,
Tapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti?
TAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja
toinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui
kontio. Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista
otusta, mutta riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä.--Mutta miksi
näin varhain ylhäällä, eukko?
KERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa.
TAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä?
KERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin isäntä kuin
emäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs.
TAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta,
koska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta
väsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta
onpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun totuuden,
niin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö, näiden
äänettömien kivikuvien askare.--Kuinka läksit he toimeen? Millä tavalla
katsahtelit kumppanit toinentoiseensa?
KERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset
vasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän
välillänsä ennen lähtöä.
TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.
KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin
lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?
TAPANI. Ette siis tiedä?
KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.
TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn,
tapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta.--Lähes
kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen
päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä
iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit
näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä.
Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin
tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan
asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka
vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta
toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti.
Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon
jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit
ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi
uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme
kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila.
Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi
kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin
vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin
paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme,
kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen
naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia
tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he
toinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen
lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä
vihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut
seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta,
siitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön.
Kolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän
oljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa.--Mutta
kuinka on tytön laita nyt?
KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.
TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään
toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?
KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa.
Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt
vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka
akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani
ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä.
TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen
sanoman kanssa?
KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana
ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön
silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman
kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa
hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki,
koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska
pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana
näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten
läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.
TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt
lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.
KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon
kaikkein ilon ja riemun.--Mutta veri älköön olko hänen silmänsä
ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin,
jääköön saaliinsa verhoon.
TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä
kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan
ympärillensä.--Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja
onnistukoon.
KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.--Mutta hän tulee; minä kuulen
hänen askeleensa.
TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?
KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä
kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään,
avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)
TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.