KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen
toiseen käteensä.)
LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?
TAPANI. Tässä, Liisa.
LIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys.
TAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme tämän
aamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.)
LIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni.
TAPANI. Minä tiedän, Liisani.
LIISA. Mitä tiedät, ystäväin?
TAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon.
LIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida
käsittää, kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos.
TAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis,
vaan päinvastoin ruma kuin peikko.
LIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä heläys,
sen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa silmää, joka
kerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla kasvoillansa. Kerttu,
sallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen päällensä yhden ainoan
katseen.
TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.
KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes
ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi
päivä.
LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi
armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois;
minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!
KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä
ainoastaan olin välikappale, kehno ase.
LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää
häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin
sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija
taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja
taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt,
koska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä
valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen
taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme
ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni,
äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni
ystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon,
rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja
mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni
läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino,
muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten
sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni
peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko
naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin
vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous
korkeuden istuimelle?
TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin
kirkkaus Damaskun retkeltä.
LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi
onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli.
Toki toivon vielä.--Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?
TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien
takaalta idässä.--Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat.
Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne
riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren
rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne
retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)
LIISA. Hetki lähestyy!
TAPANI. Aurinko nousee.
KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.
LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!
TAPANI. Neito, sä kalvenet.
LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.
TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.
LIISA. Olkaat toki rauhassa.
KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus,
oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan
kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun
kirkkautta ympärilläs?
LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole
mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden
pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.
KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?
LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti,
tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen
kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus,
jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni.
Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun
sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille,
monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa
nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun.
(Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä
seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se
loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön
eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa
seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)
KERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa
tulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.)
MANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis.
1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila?
MANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova.
2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki.
Tapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen.
MANNILA. Se miellyttää minua.
1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen
läpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden
suomukset?
KERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää
sokean näkemän.
ANNA. Mitä kuulin?
KERTTU. Hän on saanut näkönsä.
ANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten poveansa
Liisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas lapseni!
1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun kasvinkumppanini!
2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki!
Enhän taida pidättää kyyneltäni.
ANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä!
KERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska neitonen
käy vastaan uuden aikansa aamua.--Liisa, ole valmis.
LIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri
1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.)
KERTTU. Nyt hellitän sitees.
LIISA. Hellitä side.
KERTTU. Ole valmis.
LIISA. Varro.
KERTTU. Miksi varron?