MANNILA, talonisäntä.
SAARA, hänen vaimonsa.
TAPANI, heidän poikansa.
KEIMO, talonisäntä.
ANNA, hänen vaimonsa.
LIISA, heidän tyttärensä.
KERTTU, eräs vanha akka.
Maaväkeä sekä miehiä että naisia.
Tapaus: Savossa Saimen rannalla.
(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone,
vasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu
portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy
eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.--
Esiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee
päiväksi,--Mannila tulee huoneestansa.)
MANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä
nuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret
jyrisee. (Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on
nuotta vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava
tervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös!
KEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko
hajottaa oveni, kirottu mies?
MANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä sen
syvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja
lukemattomista kiusoista.--Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa!
Mutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit
Mannila ja Keimo, »vetää samaa nuottaa»? Mutta ei auta, aika on kallis,
koska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei
ole kotona vielä.
SAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät
ahdistamaan.
MANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on
veitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee
pianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee
alati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean
vauvansa kanssa, se kiusan kappale.--Sokea aviovaimo? Mikä hullu aije!
SAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu?
MANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä
hullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat
huoneestansa.)
KEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan.
MANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen sokean
penikkas kanssa.
KEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän päivän
valoa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.)
ANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan onnen
tähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse, mies:
hänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä, koska
haparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies!