Kun Raniero oli lähtenyt matkalle Jerusalemista, hän oli aikonut
matkustaa meritse Joppesta Italiaan. Mutta hän muutti tämän
päätöksensä sitten kun rosvot olivat ryöstäneet häneltä hänen
rahansa, ja päätti kulkea maitse.
Se oli pitkä matka. Joppesta hän kulki pohjoiseen pitkin Syyrian
rannikkoa. Sitten matka suuntautui länteen pitkin Vähän Aasian
niemimaata. Sitten taas pohjoiseen aina Konstantinopoliin saakka. Ja
sieltä hänellä oli vielä varsin pitkä matka Firenzeen asti.
Pitkin matkaa eli Raniero laupeuden lahjoilla. Enimmäkseen
pyhiinvaeltajat, joita virtasi nyt suurin joukoin Jerusalemiin,
antoivat hänelle osan omasta leivästänsä.
Vaikka Raniero melkein aina ratsasti yksin, eivät päivät sittenkään
tuntuneet hänestä pitkiltä eikä yksitoikkoisilta. Hänen piti
alituisesti vartioida kynttilänsä liekkiä, joka ei koskaan antanut
hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuulenpuuska, yksi ainoa sadepisarakin
olisi voinut sen sammuttaa.
Ranieron ratsastaessa yksinäisillä teillä ja vain ajatellessa liekin
vireillä pysymistä, juolahti hänen mieleensä, että hän kerran
ennenkin oli nähnyt jotakin tämänkaltaista. Kerran ennen hän oli
nähnyt ihmisen vartioivan jotakin, joka oli yhtä arkaa kuin kynttilän
liekki.
Ensiksi se muistui niin epäselvänä hänen mieleensä, että hän epäili
sitä vain uneksineensa.
Mutta yksin matkustellessaan hän kerran toisensa jälkeen tuli
ajatelleeksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin
samankaltaista.
"Tuntuu siltä, kuin en koko elämäni aikana olisi muusta kuullut
puhuttavankaan", sanoi hän.
Muutamana iltana ratsasti Raniero erääseen kaupunkiin. Oli ilta, ja
vaimot seisoivat talojen ovilla tähystelemässä miehiänsä. Raniero
näki silloin erään, joka oli pitkä ja hoikka varreltansa ja jonka
silmät olivat vakavat. Hän muistutti Francesca degli Ubertia.
Samassa selveni Ranierolle, mitä hän oli hautonut mielessänsä. Hän
ajatteli, että Francescan mielestä varmaan hänen rakkautensa oli
ollut kuin liekki, jota hän aina olisi tahtonut pitää vireillä ja
jota hänen täytyi alituisesti pelätä Ranieron sammuttavan. Häntä
ihmetytti tuo ajatus, mutta hän tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi
siitä, että niin todellakin oli. Ensi kertaa hän alkoi nyt ymmärtää,
miksi Francesca oli jättänyt hänet.
* * * * *
Ranieron matka venyi hyvin pitkäksi, eikä vähimmin sen vuoksi, ettei
hän voinut matkustaa huonolla säällä. Hän istui silloin sisällä
karavaanimajassa ja vartioi liekkiä. Ne olivat kovia päiviä.
Eräänä päivänä kulkiessaan Libanonin vuoren yli Raniero huomasi
rajuilman olevan tulossa. Hän kulki silloin korkealla hirveitten
rotkojen ja jyrkänteiden keskellä kaukana kaikista ihmisasunnoista.
Vihdoin hän keksi kallionharjalla saraseenien pyhimyshaudan. Se oli
pieni neliskulmainen ja holvikattoinen kivirakennus. Hän arveli
parhaaksi paeta sinne.
Tuskin Raniero oli päässyt sisään, kun lumimyrsky nousi ja riehui
kaksi kokonaista päivää. Samalla kertaa tuli niin hirmuinen pakkanen,
että hän oli paleltua kuoliaaksi.
Raniero tiesi, että vuorella oli kylliksi oksia ja risuja, niin
ettei hänen olisi ollut vaikea koota polttoaneita valkeaa varten.
Mutta liekki, jota hän kuljetti, oli hänen mielestään siihen liian
pyhä, eikä hän sillä tahtonut sytyttää muuta kuin kynttilöitä pyhän
neitsyen alttarin edessä.
Rajuilma kiihtyi yhä, ja lopulta hän kuuli ukkosen äänen ja näki
salaman liekehtivän.
Ja salama iski alas vuorelle aivan haudan läheisyyteen ja sytytti
puun tuleen. Ja Raniero sai siten valkean sytytetyksi tarvitsematta
lainata pyhää tulta.
* * * * *
Kun Raniero ratsasti aution seudun läpi Sisilian vuoristossa,
loppuivat hänen kynttilänsä. Ne kynttiläkimput, jotka hän oli
tuonut mukanaan Jerusalemista, olivat aikoja sitten käytetyt, mutta
hän oli sittenkin tullut toimeen, sillä matkan varrella oli ollut
kristillisiä seurakuntia, joilta hän oli kerjännyt uusia kynttilöitä.
Mutta nyt hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän luuli matkansa
tähän päättyvän.
Kun kynttilä oli palanut niin loppuun, että liekki poltti hänen
sormiansa, hän hyppäsi hevosen selästä, keräsi oksia ja kuivaa ruohoa
ja sytytti sen palamaan liekinlopulla. Mutta vuorella ei ollut paljon
palavaa ja tuli tietenkin pian sammuisi.
Siinä istuessaan ja surressaan pyhän liekin sammumista Raniero kuuli
laulua tien varrelta ja pyhiinvaeltajakulkue tuli saatossa polkua
ylös, kantaen kynttilöitä käsissään. He olivat matkalla rotkolle,
jossa eräs pyhä mies oli elänyt, ja Raniero seurasi heitä. Heidän
joukossaan oli vanha vaimo, jonka oli vaikea astua, ja Raniero auttoi
häntä ja vei hänet mukanaan vuorelle.
Kun tämä sitten kiitti häntä, pyysi Raniero hänen kynttiläänsä. Ja
vaimo antoi sen hänelle ja useat muutkin antoivat hänelle kynttilänsä.
Hän sammutti kynttilät ja kiiruhti polkua alas ja sytytti yhden
niistä sen tulen viimeisellä hehkulla, jonka hän oli saanut pyhästä
liekistä.
* * * * *
Kerran keskipäivällä oli kovin kuuma, ja Raniero oli heittäytynyt
nukkumaan pensaikkoon. Hän nukkui sikeästi ja kynttilä seisoi hänen
vieressään parin kiven välissä. Mutta kun Raniero oli nukkunut hetken
aikaa, alkoi sataa, ja sadetta kesti varsin kauan hänen heräämättään.
Kun hän vihdoin hätkähti hereille, oli maa märkänä hänen ympärillään
ja hän tuskin uskalsi vilkaista kynttilään pelosta, että se olisi
sammunut.
Mutta kynttilä paloi rauhallisesti ja turvallisesti sateesta
huolimatta ja Raniero näki, että syynä siihen oli kaksi pientä
lintua, jotka lentää lekuttelivat hiukan liekin yläpuolella. Ne
hyväilivät nokillaan toisiaan ja pitelivät siipiään levällään, ja
siten ne olivat suojelleet liekkiä sateelta.
Raniero otti heti hatun päästään ja ripusti sen liekin yläpuolelle.
Sitten hän ojensi kätensä pieniä lintuja kohti, sillä hänen teki
mielensä hyväillä niitä. Eikä kumpikaan paennut häntä, vaan hän
saattoi ottaa ne kiinni.
Raniero ihmetteli suuresti, etteivät linnut pelänneet häntä. Mutta
hän ajatteli: Ne eivät pelkää minua siksi, että ne tietävät minun
vain ajattelevan, miten voisin suojella sitä, mikä on kaikkein arinta
maailmassa.
* * * * *
Raniero ratsasti Nikean lähitienoilla. Hän kohtasi silloin
länsimaiden herroja, jotka johtivat apujoukkoa pyhään maahan. Tässä
joukossa oli myös Robert Taillefer, kuljeskeleva ritari ja trubaduuri.
Raniero ratsasti kuluneessa kaavussaan, kynttilä kädessä, ja sotilaat
alkoivat tavallisuuden mukaan huutaa: "Hullu, hullu!" Mutta Robert
käski heitä vaikenemaan ja puhutteli ratsumiestä:
"Oletko ratsastanut kauan tällä tavalla?" kysyi hän häneltä.
"Olen ratsastanut tällä tavalla Jerusalemista asti", vastasi Raniero.
"Onko kynttiläsi sammunut monta kertaa matkan varrella?"
"Kynttilässäni palaa vielä sama liekki kuin Jerusalemista
lähtiessäni", sanoi Raniero.
Silloin sanoi Robert Taillefer hänelle: "Minäkin olen yksi niitä,
jotka kantavat liekkiä mukanansa, ja minä tahtoisin, että se
palaisi ikuisesti. Mutta ehkäpä sinä, joka olet tuonut kynttiläsi
Jerusalemista saakka, voisit sanoa minulle, mitä minun tulisi tehdä,
jotta se ei sammuisi."
Silloin Raniero vastasi: "Herra, se on raskasta työtä, vaikka se
näyttää vähäiseltä. Minä en suinkaan tahtoisi kehoittaa teitä
samanlaiseen yritykseen. Sillä tämä pieni liekki vaatii, ettette
ajattele enää mitään muuta. Se ei salli teidän armastella, jos teillä
olisi siihen halua, ettekä myöskään liekin vuoksi uskalla istahtaa
juomaseuraan. Te ette saa ajatella mitään muuta kuin juuri tuota
liekkiä, eikä teillä saa olla mitään muuta iloa. Mutta kaikkein
eniten varoittaisin teitä lähtemästä tälle samalle matkalle, jota
minä nyt olen koettanut, erittäinkin sen vuoksi, ettette hetkeksikään
voi tuntea olevanne turvassa. Vaikka olisitte kuinka monesta vaarasta
pelastanut liekin, ette sittenkään hetkeäkään voi olla varma,
vaan teidän täytyy olla valmistunut siihen, että jo seuraavassa
silmänräpäyksessä voitte sen kadottaa."
Mutta Robert Taillefer kohotti kopeasti päätään ja virkkoi: "Mitä
sinä liekillesi olet tehnyt, sen minäkin voinen tehdä omalleni."
* * * * *
Raniero oli tullut Italiaan. Hän ratsasti eräänä päivänä yksinäisillä
teillä korkealla vuoristossa. Silloin tuli eräs vaimo juosten hänen
jäljessään ja pyysi saada tulta hänen kynttilästään. "Tuli on
sammunut kotonani", sanoi hän, "ja lapseni ovat nälissään. Lainaa
minulle tulta, niin että voisin lämmittää uunia ja leipoa heille
leipää!"
Hän ojensi kätensä kynttilää kohti, mutta Raniero piteli sitä
syrjässä, sillä hän ei tahtonut, että liekillä sytytettäisiin mitään
muuta kuin pyhän neitsyen kuvan edessä olevat kynttilät.
Silloin sanoi vaimo hänelle: "Anna minulle tulta, pyhiinvaeltaja,
sillä lasteni elämä on se liekki, jota minun tulee pitää vireillä!"
Ja näiden sanojen johdosta antoi Raniero hänen sytyttää lamppunsa
sydämen omalla liekillänsä.
Muutamia tunteja myöhemmin ratsasti Raniero erääseen kylään. Se
sijaitsi korkealla vuorella, niin että siellä vallitsi kova kylmyys.
Nuori talonpoika seisoi tien varrella ja näki mies paran, joka tuli
ratsain, kulunut kaapu yllään. Hän riisui reippaasti päältään lyhyen
vaippansa ja heitti sen ratsastajalle. Mutta vaippa osui suoraan
kynttilään ja sammutti sen.
Raniero muisti silloin vaimon, joka oli saanut häneltä tulta. Hän
kääntyi takaisin hänen luoksensa ja sai kynttilänsä uudestaan
sytytetyksi pyhällä tulella.
Kun hänen piti jatkaa matkaansa, hän sanoi vaimolle: "Sinä sanot,
että se liekki, jota sinun tulee hoitaa, on sinun lastesi elämä.
Voitko sanoa minulle, mikä se liekki on nimeltänsä, jota minä olen
kuljettanut niin pitkiä matkoja?"
"Missä sinun liekkisi sytytettiin?" kysyi vaimo.
"Se sytytettiin Kristuksen haudalla", sanoi Raniero.
"Sitten sitä ei voi nimittää muuksi kuin lempeydeksi ja
ihmisrakkaudeksi", sanoi hän.
Raniero nauroi tälle vastaukselle. Hän oli mielestään kummallinen
apostoli senkaltaisia hyveitä edustamaan.
* * * * *
Raniero ratsasti kaunismuotoisten, sinertävien kukkuloiden keskellä.
Hän huomasi lähestyvänsä Firenzeä.
Hän ajatteli, että hän nyt pian pääsisi vapaaksi liekistänsä. Hän
muisti telttaansa Jerusalemissa, jonka hän oli jättänyt täynnä
sotasaalista, ja urhoollisia sotilaitansa, jotka olivat jääneet
Palestiinaan ja jotka tulisivat iloitsemaan, kun hän uudelleen
ryhtyisi sotatoimeensa ja johdattaisi heitä voittoihin ja
valloituksiin.
Silloin Raniero huomasi, ettei hän tuntenut iloa ajatellessaan
kaikkea tätä, vaan että hänen ajatuksensa suuntautuivat mieluummin
muualle.
Raniero huomasi silloin ensi kertaa, ettei hän enää ollut sama mies,
joka oli lähtenyt Jerusalemista matkalle. Kuljettaessaan liekkiä
hänen oli täytynyt iloita kaikista, jotka olivat olleet rauhallisia
ja viisaita ja laupiaita.
Hän tuli iloiseksi joka kerta ajatellessaan niitä ihmisiä, jotka
työskentelivät rauhallisesti kodeissaan, ja hänen mieleensä juolahti,
että hän mielellään taas asettuisi vanhaan työpajaansa Firenzessä ja
valmistaisi kauniita ja taidokkaita töitä.
"Tosiaankin tämä liekki on muuttanut minut kokonaan", ajatteli hän.
"Luulenpa, että se on tehnyt minusta uuden ihmisen."