V.

Oli pääsiäisjuhla Ranieron ratsastaessa Firenzeen.

Tuskin hän oli päässyt kaupunginportista sisään, ratsastaen

takaperin, hattu syvällä silmillä ja palava kynttilä kädessä, kun

eräs kerjäläinen nousi pystyyn ja huusi: "Pazzo, pazzo!"

Tämän huudon johdosta hyökkäsi katupoika porttikäytävästä ja

tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut pitkään aikaan ollut muuta tehtävää

kuin maata ja tähystellä taivasta, hyppäsi pystyyn. Ja molemmat

alkoivat samassa huutaa: "Pazzo, pazzo!"

Kun huutajia nyt oli kolme, he pitivät aika melua herättääkseen

kaikki katupojat. Nämä hyökkäsivät esiin kaikista nurkista ja

koloista, ja heti kun he huomasivat Ranieron kuluneessa kaavussaan

kurjan hevosen selässä, hekin huusivat: "Pazzo, pazzo!"

Mutta tähän Raniero oli ennestään tottunut. Hän ratsasti hiljalleen

katua myöten välittämättä huutajista.

He eivät tyytyneet vain huutamiseen, vaan yksi hypähti korkealle ja

koetti puhaltaa liekin sammuksiin.

Raniero nosti kynttilän korkeammalle. Samassa hän koetti kiiruhtaa

hevosta päästäkseen poikia pakoon.

Mutta he pysyivät hänen rinnallaan ja tekivät mitä ikinä vain voivat

sammuttaakseen tulta.

Mitä enemmän Raniero koetti varoa liekkiä, sitä innokkaammiksi he

tulivat. He hyppäsivät toistensa selkään, pullistivat poskiansa

ja puhalsivat. He heittivät hatuillaan liekkiä. Mutta he eivät

saaneet sitä sammumaan siksi, että heitä oli niin monta ja että he

tungeksivat toistensa tiellä.

Kadulla vallitsi kauhea melu. Ikkunoissa ihmiset nauroivat. Ei kukaan

säälinyt hullua, joka tahtoi varjella liekkiänsä. Oli kirkkoaika ja

monta kirkkomiestä oli matkalla messuun. He pysähtyivät myöskin ja

nauroivat leikkiä.

Mutta nyt Raniero nousi satulassa pystyyn voidakseen pelastaa

kynttilänsä. Hän näytti hurjalta. Hattu oli vaipunut alas otsalle

ja hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja kalpeat kuin marttyyrin.

Kynttilää hän piti koholla, niin korkealla kuin mahdollista.

Koko katu oli yhtenä ainoana hälinänä. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat

ottaa osaa leikkiin. Naiset huiskuttivat päähuivejansa ja miehet

heiluttivat barettejaan. Kaikki yrittivät sammuttaa tulta.

Raniero ratsasti erään talon alitse, jossa oli parveke. Siinä seisoi

nainen. Hän nojautui kaiteen yli, tempasi kynttilän käteensä ja vei

sen sisään.

Koko kansa ratkesi kajahtavaan nauruun ja riemuun, mutta Raniero

horjahti satulassaan ja syöksyi alas kadulle.

Mutta kun hän makasi siinä tunnottomana, hävisi väki heti kadulta.

Ei kukaan tahtonut ottaa hoitoonsa kaatunutta. Hevonen yksin jäi

seisomaan hänen viereensä.

Heti kun väkijoukko oli hajonnut kadulta, tuli Francesca degli Uberti

ulos talostansa palava kynttilä kädessään. Hän oli vielä kaunis,

hänen piirteensä olivat hempeät ja hänen silmänsä vakavat ja syvät.

Hän astui Ranieron luo ja kumartui hänen yllensä. Raniero makasi

tunnottomana, mutta samassa kun kynttilän valo osui hänen

kasvoihinsa, hän liikahti ja hypähti ylös. Tuntui siltä kuin hän

olisi ollut kokonaan liekin vallassa. Kun Francesca näki hänen

heräävän tuntoihinsa, hän sanoi: "Tässä on kynttiläsi. Minä

riistin sen sinulta nähdessäni, kuinka hartaasti koetit estää sitä

sammumasta. En tiennyt muuta keinoa, miten sinua olisin auttanut."

Raniero oli pudonnut pahasti ja loukkaantunut. Mutta ei mikään voinut

pidättää häntä. Hän kohosi hitaasti seisomaan. Hän tahtoi astua,

mutta horjahti ja oli kaatua. Silloin hän koetti nousta hevosen

selkään. Francesca auttoi häntä. "Minne sinä pyrit?" kysyi hän, kun

Raniero taas istui satulassa. "Tuomiokirkkoon", sanoi hän. "Sitten

minä seuraan sinua", sanoi Francesca, "sillä minä olen matkalla

messuun." Ja hän talutti hänen hevostaan.

Francesca oli heti tuntenut Ranieron. Mutta Raniero ei nähnyt, kuka

hän oli, sillä hän ei malttanut katsella häntä. Hän seurasi vain

silmillään liekkiä.

He olivat aivan ääneti matkalla. Raniero ajatteli vain liekkiä ja

miten hän sitä varjelisi näinä viimeisinä hetkinä. Francesca ei

voinut puhua siksi, ettei hän tahtonut saada täyttä varmuutta siitä,

mitä hän pelkäsi. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Raniero oli

tullut kotiin mielenvikaisena. Vaikka hän olikin siitä aivan varma,

hän ei kuitenkaan tahtonut puhutella Ranieroa, jotta hän ei tulisi

aivan varmaksi asiasta.

Hetken kuluttua kuuli Raniero jonkun itkevän vieressään. Hän katsoi

ympärilleen ja huomasi, että nainen, joka kulki hänen vieressään, oli

Francesca degli Uberti, ja tämä itki kulkiessaan. Mutta Raniero näki

hänet vain hetken aikaa eikä sanonut mitään. Hän tahtoi vain ajatella

liekkiänsä.

Raniero antoi kuljettaa itsensä sakariston eteen. Siinä hän nousi

hevosen selästä. Hän kiitti Francescaa avusta, mutta ei vieläkään

katsonut häneen, vaan ainoastaan kynttilään. Hän astui yksin

sakaristoon pappien luo.

Francesca meni kirkkoon. Oli pääsiäisiltä ja kaikki kynttilät kirkon

alttareilla olivat sytyttämättä surun merkiksi. Francesca arveli,

että jokainen toivon liekki hänen sydämessäänkin oli nyt sammunut.

Kirkossa vallitsi suuri juhlallisuus. Monta pappia oli alttarilla.

Tuomioherrat istuivat kuorissa ja piispa ylinnä muita.

Hetken kuluttua Francesca huomasi liikettä pappien parissa. Melkein

kaikki, joiden ei ollut pakko olla läsnä messussa, nousivat ja

menivät sakaristoon. Vihdoin meni piispakin sinne.

Kun messu oli lopussa, tuli pappi kuoriin ja alkoi puhua kansalle.

Hän kertoi, että Raniero di Ranieri oli tullut Firenzeen tuoden

mukanaan pyhää tulta Jerusalemista. Hän kertoi, mitä ritari matkalla

oli kestänyt ja kärsinyt. Ja hän ylisti häntä kovin.

Ihmiset kuuntelivat ihmeissään tätä. Francesca ei ollut koskaan

kokenut niin ihanaa hetkeä. "Oi Jumalani", huokasi hän, "tämä on

suurempi onni kuin jaksan kantaa". Kyynelet valuivat hänen silmistään

hänen kuunnellessansa.

Pappi puhui kauan ja hyvin. Lopuksi hän sanoi voimakkaalla äänellä:

"Meidän mielestämme voi liekin kuljettaminen tänne Firenzeen tuntua

nyt hyvin vähäpätöiseltä asialta. Mutta minä sanon teille: Rukoilkaa

Jumalaa, että hän antaisi Firenzelle monta ikuisen tulen kantajaa,

niin Firenzestä koituisi suuri valta ja se tulisi ylistetyksi

kaikkien kaupunkien joukossa!"

Kun pappi oli lopettanut puheensa, avattiin tuomiokirkon pääovet ja

juhlakulkue, sellainen kuin kiireessä oli voitu saada kokoon, vaelsi

sisään. Siinä oli tuomioherroja ja munkkeja ja pappeja ja he kulkivat

keskikäytävää pitkin alttaria kohti. Viimeisenä astui piispa ja

hänen rinnallansa Raniero samassa kaavussa, jota hän oli käyttänyt

matkallaan.

Mutta kun Raniero oli astunut kirkon kynnyksen yli, nousi vanha mies

ja astui häntä kohti. Se oli Oddo, sen sällin isä, joka oli ollut

Ranieron työpajassa ja joka hänen tähtensä oli hirttäytynyt.

Kun tämä mies oli tullut piispan ja Ranieron kohdalle, hän kumarsi

heille. Sitten hän sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki

kirkossa-olijat sen kuulivat: "Firenzelle on suureksi kunniaksi, että

Raniero on tuonut pyhää tulta Jerusalemista. Sellaista ei koskaan

ennen ole kerrottu ei kuultu. Ehkäpä moni sen vuoksi voisi väittää

sitä mahdottomaksi. Sen tähden pyytäisin, että kansan annettaisiin

tietää, millä Raniero on todistanut, että tämä tuli todellakin on

Jerusalemissa sytytetty."

Kun Raniero kuuli nämä sanat, hän sanoi: "Jumala auttakoon nyt minua!

Kuinka minulla voisi olla todisteita? Olen vaeltanut aivan yksin.

Erämaat ja korvet voivat tulla todistamaan puolestani."

"Raniero on rehellinen ritari", sanoi piispa, "ja me uskomme hänen

sanaansa."

"Raniero saattoi itse arvata, että epäilyksiä voisi syntyä", sanoi

Oddo. "Ei suinkaan hän ole ratsastanut yksin. Hänen paashinsa

voinevat todistaa hänen puolestansa."

Silloin Francesca degli Uberti kiiruhti kansanjoukosta esille ja

astui Ranieron luo. "Mitä todisteita me tarvitsemme?" hän sanoi.

"Kaikki Firenzen naiset tahtovat vannoa Ranieron puhuvan totta."

Silloin Raniero hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi.

Mutta sitten hän käänsi taas silmänsä ja ajatuksensa liekkiin.

Kirkossa syntyi kova melske. Toiset sanoivat, ettei Raniero saanut

sytyttää kynttilöitä alttarilla, ennen kuin hänen asiansa oli

todistettu. Näihin yhtyivät monet hänen vanhoista vihollisistansa.

Silloin Jacopo degli Uberti nousi ja puhui Ranieron puolesta.

"Luullakseni kaikki täällä tietävät, ettei minun ja vävyni välillä

ole vallinnut kovin suurta ystävyyttä", sanoi hän, "mutta nyt sekä

minä että minun poikani takaamme hänen puolestansa. Me uskomme,

että hän on suorittanut tämän urotyön, ja me tiedämme, että se,

jolle sellainen yritys on onnistunut, on viisas ja varovainen ja

jalomielinen mies, jonka me ilomielin tahdomme ottaa seuraamme."

Mutta Oddo ja monet muut eivät tahtoneet antaa Ranieron nauttia

sitä onnea, jota hän tavoitteli. He keräytyivät suureen joukkoon

ja helposti saattoi huomata, etteivät he aikoneet luopua

vaatimuksestansa.

Raniero ymmärsi, että jos nyt syntyisi taistelu, he koettaisivat

päästä liekkiin käsiksi. Kiinnittäessään lujasti katseensa

vastustajiinsa hän nosti kynttilän niin korkealle kuin mahdollista.

Hän näytti aivan menehtyvän väsymyksestä ja epätoivosta. Hänestä

saattoi huomata, että vaikka hän tahtoi puolustautua aivan viimeiseen

asti, hän sittenkin odotti vain tappiota. Mitäpä siitä, vaikka

hän olisi saanut sytyttääkin kynttilät! Oddon sanat olivat olleet

hänelle kuolinisku. Kun epäilys kerran oli herätetty, se leviäisi

ja lisääntyisi. Hänen mielestään Oddo jo oli sammuttanut liekin

ikuisiksi ajoiksi.

Pieni lintu lehahti kirkkoon suuresta avonaisesta ovesta. Se lensi

suoraan Ranieron kynttilään. Hän ei ennättänyt vetää sitä syrjään,

vaan lintu törmäsi siihen ja sammutti liekin.

Ranieron käsivarsi painui alas ja kyyneleet tunkeutuivat hänen

silmiinsä. Mutta ensi hetkessä se tuntui helpotukselta. Pahempi, jos

ihmiset sen olisivat surmanneet.

Pieni lintu lensi edelleen kirkkoon liitäen typerryksissään sinne ja

tänne, niinkuin linnut tekevät joutuessaan huoneeseen.

Silloin kohosi äkkiä koko kirkosta äänekäs huuto: "Lintu palaa! Pyhä

liekki on sytyttänyt sen siivet!"

Pieni lintu piipitti surkeasti. Se lensi jonkin hetken kuin lepattava

liekki kuorin korkean holvin alla. Sitten se vaipui alas ja putosi

kuolleena madonnan alttarille.

Mutta samassa hetkessä kun lintu putosi alttarille, seisoi Ranierokin

siinä. Hän oli murtanut itselleen tien kirkon läpi, ei mikään voinut

häntä pidättää. Ja liekeillä, jotka polttivat linnun siipiä, hän

sytytti tulet madonnan alttarin edessä.

Silloin piispa kohotti sauvansa ja huudahti: "Se oli Jumalan tahto!

Jumala on todistanut hänen puolestaan!"

Ja kaikki väki kirkossa, sekä hänen ystävänsä että vastustajansa,

lakkasivat epäilemästä ja ihmettelemästä. He huusivat kaikki, Jumalan

ihmeestä ihastuneina: "Se oli Jumalan tahto! Jumala todisti hänen

puolestansa!"

* * * * *

Ranierosta ei ole enää muuta sanottavaa kuin että hän sai nauttia

suurta onnea kaiken ikänsä ja että hän oli viisas ja varovainen ja

laupias. Mutta Firenzen kansa nimitti häntä aina Pazzo di Ranieriksi,

muistoksi siitä, että häntä oli luultu hulluksi. Ja tämä muuttui

hänelle kunnianimeksi. Hänestä polveutui ylimyssuku, joka omaksui

nimen Pazzi ja nimittää itseään samalla tavalla vielä tänäkin päivänä.

Lisäksi sopii vielä mainita, että Firenzessä tuli tavaksi viettää

joka vuosi pääsiäisiltana Ranieron kotiintulon ja hänen tuomansa

pyhän tulen muistojuhlaa ja että silloin annetaan aina palavan

tekolinnun lentää tuomiokirkossa. Ja tätä juhlaa varmaan on vietetty

vielä tänäkin vuonna, mikäli entiset tavat ovat säilyneet.

Monet arvelevat, että ne pyhän tulen kantajat, joita Firenzessä

on elänyt ja jotka ovat tehneet sen yhdeksi maailman ihanimmista

kaupungeista, ovat saaneet esikuvansa Ranierosta ja sen johdosta

innostuneet suuria töitä suorittamaan.

Sillä sen valon vaikutusta, joka pimeinä aikoina on virrannut

Jerusalemista, ei voida mitata eikä määrätä.