III.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä nousi Raniero hevosen selkään.

Hän oli täysissä varusteissa, mutta rautapukunsa päälle hän oli

heittänyt karhean pyhiinvaeltajankaavun, jotta se ei kovin kuumenisi

auringonpaahteessa. Hänellä oli miekka ja sotanuija ja hän ratsasti

hyvällä hevosella. Kädessään hän piteli palavaa kynttilää ja satulaan

hän oli ripustanut pari suurta kynttiläkimppua, jotta liekin ei

tarvitsisi virikkeen puutteessa sammua.

Raniero ratsasti hitaasti pitkää, tavaroita täyteen ahdettua

telttakatua pitkin ja niin kauan kävi kaikki hyvin. Oli vielä niin

varhaista, että sumu, joka oli kohonnut Jerusalemia ympäröivistä

syvistä laaksoista, ei ollut hälvennyt, ja Raniero ratsasti aivan

kuin keskellä valkoista yötä. Koko leiri nukkui ja Raniero pääsi

helposti vahtien ohi. Ei kukaan häntä puhutellut, sillä paksu

sumu esti heitä näkemästä häntä ja tiellä oli jalan korkeudelta

tomuntapaista ainetta, joka teki hevosen askeleet kuulumattomiksi.

Raniero pääsi pian leirin ulkopuolelle ja poikkesi Joppeen vievälle

tielle. Tie oli nyt parempi, mutta yhä edelleen hänen täytyi

ratsastaa hitaasti liekin vuoksi. Se paloi heikosti punaisena,

värähtelevänä valona paksussa sumussa. Alituisesti suuret hyönteiset

hyökkäsivät siipiään läimäyttäen suoraan liekkiin. Ranierolla oli

täysi työ varjellessaan sitä, mutta hän oli mitä parhaalla tuulella

ja arveli yhä edelleen, että se toimi, jonka hän oli ottanut

suorittaakseen, oli niin helppo, että lapsenkin olisi pitänyt voida

sitä hoitaa.

Hevonen väsyi kuitenkin hitaaseen kulkuun ja alkoi juosta ravia.

Silloin liekki rupesi lepattelemaan tuulessa. Ei ollut apua, vaikka

Raniero koetti varjella sitä kädellään tai kaavullaan. Hän näki, että

se oli ihan sammumaisillaan.

Mutta häntä ei haluttanut niin pian luopua yrityksestänsä. Hän

pysäytti hevosensa ja istui hetken aikaa hiljaa miettien. Hän hyppäsi

lopulta alas satulasta ja koetti käydä istumaan takaperin, niin että

hän ruumiillaan suojeli liekkiä tuulelta ja vedolta. Täten hänen

onnistui säilyttää se palavana, mutta hän huomasi nyt, että matka

tulisi vaivalloisemmaksi kuin hän alussa oli luullut.

Kun hän oli päässyt Jerusalemia ympäröivien vuorten poikki, sumu

hajosi. Hän ratsasti nyt aivan autiossa seudussa. Ei ollut ihmisiä

eikä asuntoja, ei vihertävää puuta eikä kasvia, ainoastaan paljaita

kukkuloita.

Täällä rosvot hyökkäsivät Ranieron kimppuun. He olivat irtolaisia,

jotka seurasivat luvatta sotajoukkoa ja elivät ryöstöllä ja

rosvoamisella. He olivat piilleet vuorenkukkulan takana ja Raniero,

joka ratsasti takaperin, ei huomannut heitä, ennen kuin he olivat

saartaneet hänet ja lähestyivät miekkojansa heiluttaen.

Heitä oli noin kaksitoista miestä, he näyttivät kurjilta ja

ratsastivat huonoilla hevosilla. Raniero näki heti, ettei hänen olisi

ollut vaikea murtautua tuon joukon läpi ja ratsastaa heitä pakoon.

Mutta hän ymmärsi, ettei hän voinut sitä tehdä muuta kuin heittämällä

kynttilän pois. Ja hän arveli kuitenkin, ettei hän, puhuttuaan niin

kopeasti edellisenä yönä, näin helposti luopuisi yrityksestänsä.

Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin tehdä sopimuksen rosvojen kanssa.

Hän sanoi heille, että koska hänellä oli hyvät varusteet yllään ja

hän ratsasti hyvällä hevosella, heidän luultavasti olisi varsin

vaikea voittaa häntä, jos hän puolustautuisi. Mutta koska hän oli

riippuvainen eräästä lupauksesta, hän ei tahtonut tehdä vastarintaa,

vaan salli tappelutta heidän ottaa mitä he tahtoivat, kun he vain

lupasivat olla sammuttamatta hänen kynttiläänsä.

Rosvot olivat valmistautuneet kovaan otteluun. He ihastuivat Ranieron

ehdotukseen ja alkoivat heti ryöstää häntä. He ottivat hänen

varustuksensa sekä hevosensa, aseensa ja rahansa. He antoivat hänen

pitää vain karhean kaapunsa ja molemmat kynttiläkimppunsa. He pitivät

myös rehellisesti lupauksensa eivätkä sammuttaneet liekkiä.

Yksi heistä oli hypännyt Ranieron hevosen selkään. Kun hän huomasi,

miten hyvä se oli, hän näytti tuntevan hiukan sääliä ritaria kohtaan.

Hän huusi hänelle: "Kas tuossa, me emme tahdo olla liian kovia

kristitylle. Saat vanhan hevoseni ratsastaaksesi."

Se oli kurja koni. Se liikkui jäykästi ja kankeasti kuin puuhevonen.

Kun rosvot vihdoin olivat kadonneet ja Raniero yritti nousta kurjan

hevosen selkään, hän sanoi itseksensä: "Tuo liekki on varmaan

noitunut minut. Sen vuoksi saan nyt ratsastaa eteenpäin kuin hullu

kerjäläinen."

Hän käsitti, että hänen olisi ollut viisainta kääntyä takaisin, sillä

yritys oli todellakin mahdoton. Mutta hänet valtasi niin suuri into

toteuttaa tuo halunsa, ettei hän voinut olla jatkamatta matkaansa.

Hän kulki siis eteenpäin. Hän näki ympärillään samat paljaat,

vaaleankellertävät kukkulat.

Hetken kuluttua hän ratsasti nuoren paimenen ohi, joka paimensi

neljää vuohta. Kun Raniero näki elukoiden käyvän laitumella tällä

paljaalla maalla, hän ihmetteli, söivätkö ne multaa.

Tuolla paimenella oli varmaan ollut suurempikin lauma, jonka

ristiretkeläiset olivat varastaneet. Kun hän näki nyt yksinäisen

kristityn tulevan ratsain, hän koetti tehdä hänelle kaikkea

mahdollista pahaa. Hän hyökkäsi häntä kohti ja koetti kepillään

osua hänen kynttiläänsä. Kynttilä kahlehti niin kokonaan Ranieron

kädet, ettei hän voinut puolustautua edes paimeneltakaan. Hän painoi

kynttilän puoleensa suojellakseen sitä. Paimen yritti lyödä sitä

vielä pari kertaa, mutta sitten hän jäi ihmeissään seisomaan ja

lakkasi huiskimasta. Hän näki, että Ranieron kaapu oli syttynyt

tuleen, mutta Raniero ei tehnyt mitään tukahduttaakseen tulta

niin kauan kuin liekki oli vaarassa. Paimen näytti häpeävän. Hän

seurasi kauan Ranieron jäljessä ja eräässä paikassa, missä kapean

tien kummallakin puolella avautui pohjaton kuilu, hän talutti hänen

hevostansa.

Raniero nauroi ja ajatteli, että paimen varmaan piti häntä pyhänä

miehenä, joka oli katumusmatkallansa.

Illan suussa alkoi Raniero kohdata ihmisiä. Huhu Jerusalemin

kukistumisesta oli näet levinnyt yön kuluessa rannikkoseudulle

ja suuri joukko ihmisiä oli heti laittautunut matkaan. Siinä oli

pyhiinvaeltajia, jotka vuosikausia olivat odottaneet tilaisuutta

päästäkseen Jerusalemiin, siinä oli vastasaapuneita sotajoukkoja

ja ennen kaikkea siinä oli kauppiaita, jotka kiiruhtivat sinne

ruokatavarakuormineen.

Kun nämä joukot kohtasivat Ranieron, joka tuli takaperin ratsastaen,

palava kynttilä kädessään, he huusivat: "Hullu, hullu!"

Enimmät olivat italialaisia ja Raniero kuuli, kuinka he huusivat

hänen omalla äidinkielellänsä: pazzo, pazzo! joka merkitsee: hullu,

hullu!

Raniero, joka koko päivän oli osannut hillitä niin hyvin itseänsä,

kiivastui kauheasti näistä yhä uudistuvista huudoista. Äkkiä hän

hyppäsi alas satulasta ja alkoi kurittaa kovilla nyrkeillänsä

pilkkaajia. Kun väki huomasi, kuinka kovakourainen hän oli, he

pakenivat kaikki, ja pian hän oli yksin tiellä.

Raniero tointui nyt jälleen. "He olivat tosiaankin oikeassa

sanoessaan, että olin pazzo", tuumi hän etsien kynttiläänsä, sillä

hän ei tiennyt minne hän sen oli laskenut. Vihdoin hän huomasi, että

se oli vierinyt tieltä erääseen kuoppaan. Liekki oli sammunut, mutta

hän näki tulen tuikkivan kuivassa heinämättäässä aivan lähellä ja hän

ymmärsi, että onni oli ollut hänelle suotuisa, niin että liekki oli

ehtinyt sytyttää heinän ennen sammumistansa.

"Tämäpä olisi voinut olla kehno loppu suurelle vaivannäölle",

ajatteli hän sytyttäessään tulen ja nousi satulaan. Hän oli ihan

nöyrtynyt. Hänestä ei näyttänyt luultavalta, että hänen matkansa

onnistuisi.

Illan suussa Raniero tuli Ramleen ja ratsasti erääseen paikkaan,

jossa karavaanit tavallisesti saivat yösijaa. Se oli suuri katettu

piha. Ylt'ympärillä oli pieniä laipio-osastoja, jonne matkamiehet

saivat asettaa hevosensa. Siellä ei ollut minkäänlaisia huoneita,

vaan ihmiset saivat maata eläinten vieressä.

Väkeä oli siellä ahdinkoon asti, mutta isäntä hankki kuitenkin sijan

Ranierolle ja hänen hevosellensa. Hän antoi myös apetta hevoselle ja

ruokaa miehelle.

Kun Raniero huomasi, että häntä kohdeltiin näin hyvin, hän ajatteli:

"Alanpa melkein luulla, että rosvot tekivät minulle palveluksen

ryöstäessään varusteeni ja hevoseni. Varmaan pääsen helpommin

taakkoineni kulkemaan halki maan, jos minua pidetään hourupäänä."

Kun Raniero oli taluttanut hevosen pilttuuseen, hän kävi istumaan

olkikuvolle ja piteli kynttilää käsissänsä. Hän ei aikonut nukkua,

vaan pysytellä valveilla koko yön.

Tuskin Raniero oli kuitenkaan istahtanut, kun hän jo nukahti. Hän oli

hirveän väsynyt, hän ojensi nukkuessaan ruumiinsa suoraksi pitkin

pituuttaan ja nukkui aina aamuun asti.

Kun hän heräsi, hän ei nähnyt liekkiä eikä kynttilääkään. Hän etsi

kynttilää olkien joukosta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

"Joku on ottanut sen minulta ja sammuttanut sen", sanoi hän. Ja hän

koetti uskotella itselleen olevansa iloinen, kun kaikki oli lopussa,

ettei hänen tarvinnut täyttää mahdotonta aiettansa.

Mutta samalla kun hän ajatteli näin, hän tunsi tyhjyyttä ja

kaipausta. Hän ei koskaan mielestään hartaammin olisi halunnut

onnistua jossakin yrityksessään.

Hän talutti ulos hevosensa, ruokkosi sitä ja asetti satulan

paikoilleen.

Kun hän oli valmis, tuli karavaanimajan isäntä hänen luokseen palava

kynttilä kädessään. Hän sanoi frankin kielellä: "Minun täytyi ottaa

kynttiläsi eilen, kun nukahdit, mutta tässä saat sen jälleen."

Raniero ei ilmaissut tunteitaan, vaan sanoi aivan levollisesti: "Sinä

teit hyvin sammuttaessasi sen."

"En minä sitä sammuttanut", sanoi mies. "Näin, että se paloi

tullessasi tänne, ja minä luulin sinun pitävän tärkeänä, että se yhä

edelleen palaisi. Jos katsot minkä verran se on lyhentynyt, niin

huomaat, että se on palanut koko yön."

Ranieron kasvot loistivat ilosta. Hän kiitteli isäntää ja ratsasti

edelleen mitä parhaimmalla mielellä.