II.

Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin Jerusalem oli valloitettu, vallitsi

suuri riemu ristiretkeläisten leirissä kaupungin ulkopuolella.

Melkein joka teltassa pidettiin juominkeja, ja melua ja ääntä kuului

kauaksi ympäristöön.

Raniero di Ranieri istui myös juomassa muutamien taistelutoverien

parissa ja hänen luonaan oli melkein tavallistakin hurjempaa.

Palvelijat tuskin ehtivät pikareita täyttää, ennen kuin ne uudelleen

olivat tyhjinä.

Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli

päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen.

Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin

jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa

osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.

Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset

olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä

vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut

hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä

pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron

mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa

uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen

urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.

Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla

tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat

kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron

telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.

Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän

lupasi kuunnella hänen kertomustaan.

"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari

istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja

katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa,

että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja

oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin

lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon

vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt

ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja

hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin

puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen.

'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari

kiivaasti. -- 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit

tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä

Pietari ei tahtonut leppyä. -- 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että

monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien

vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut,

minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."

Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli

tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin

kuuntelemaan.

"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten

pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja

viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka

sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa.

'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka

lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka

vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?'

-- Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja

Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa

vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi

suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja

vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. -- 'Ethän voine kieltää, että

kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet

henkensä alttiiksi', sanoi hän."

Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti

kertomustaan.

"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin.

Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi

pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät

häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi

pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko

päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi

saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."

Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa

hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut

meihin?" huusi yksi heistä.

"Ole hiljaa ja annapas kuulla, eikö Vapahtaja puolusta meitä!" sanoi

toinen.

"Ei, Vapahtaja oli ensin ääneti", sanoi narri. "Hän tiesi varmaan

ennestään, että kun Pyhä Pietari oli päässyt oikein vauhtiin,

häntä ei maksanut vaivaa vastustaa. Tämä jatkoikin vain puhettaan

ja selitti, ettei Vapahtajan tarvinnut sanoa hänelle, että

ritarit lopulta muistivat, mihin kaupunkiin he olivat joutuneet,

ja että he astuivat paljasjaloin ja katumuspuvussa kirkkoon.

Eihän tuota hartautta ollut kestänyt niin kauan, että siitä olisi

kannattanut puhua. Ja sitten hän vielä kerran kumartui tornin

reunan yli ja osoitti Jerusalemia kohti. Hän viittasi kristittyjen

leiriin kaupungin ulkopuolella. 'Näetkö kuinka ritarisi viettävät

voittoansa?' kysyi hän. Ja Vapahtaja näki, että kaikkialla koko

leirissä oli juominkeja. Ritarit ja sotamiehet istuivat katsellen

syyrialaisia tanssijattaria. Täytetyt pikarit kiersivät pöytää, arpaa

heiteltiin sotasaaliista ja --"

"Kuunneltiin narreja, jotka kertoivat huonoja satuja", pisti Raniero

puheeseen. "Eikö sekin ollut suuri synti?"

Narri nauroi ja nyökkäsi päätään Ranierolle ikään kuin hän olisi

tahtonut sanoa: Odotahan, niin maksan sen sinulle.

"Ei, älä keskeytä minua!" pyysi hän uudelleen, "narri parka unohtaa

niin helposti, mitä hän aikoo sanoa. Niin, sitähän se oli, että Pyhä

Pietari kysyi Vapahtajalta ankaralla äänellä, arveliko hän saaneensa

kunniaa tuosta väestä. Siihen täytyi Vapahtajan tietenkin vastata,

ettei hän mielestään sitä ollut saanut. 'He olivat rosvoja ja

murhamiehiä ennen kotoalähtöänsä', sanoi Pyhä Pietari, 'ja murhaajia

ja rosvoja he ovat yhä tänäkin päivänä. Tämän hankkeen olisit yhtä

hyvin voinut jättää tekemättömäksi. Siitä ei mitään hyvää lähde.'"

"No, no, narri!" sanoi Raniero varoittavalla äänellä.

Mutta narri näytti pitävän kunnianasianansa koettaa, miten pitkälle

hän voisi mennä, ennen kuin joku hyökkäisi hänen kimppuunsa ja

heittäisi hänet ulos, ja hän jatkoi pelottomasti:

"Vapahtaja taivutti vain päätänsä ikään kuin hän olisi tunnustanut

saaneensa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Mutta melkein samassa

hetkessä hän kumartui innokkaasti eteenpäin ja katsoi alas entistä

tarkkaavaisemmin. Pyhä Pietari katsoi myös silloin alas. 'Mitä sinä

katsot?' hän ihmetteli."

Narri esitti tämän erittäin vilkkailla kasvojen eleillä. Kaikki

ritarit näkivät edessään sekä Vapahtajan että Pyhän Pietarin ja he

ihmettelivät, mitähän Vapahtaja oli keksinyt.

"Vapahtaja vastasi, ettei se ollut juuri mitään", sanoi narri,

"mutta joka tapauksessa hän yhä katseli alas. Pyhä Pietari seurasi

Vapahtajan katseen suuntaa, eikä hän voinut huomata muuta, kuin

että Vapahtaja katsoi alas suureen telttaan, jonka ulkopuolelle

oli pystytetty keihäiden päihin parin saraseenin päät ja johon oli

kerätty koko kasa pyhästä kaupungista ryöstettyjä muhkeita mattoja,

kultaisia pöytäastioita ja kallisarvoisia aseita. Tuossa teltassa

oli ilo samanlaista kuin muuallakin leirissä. Siellä istui joukko

ritareita tyhjentämässä pikareitansa. Ainoa erotus saattoi olla se,

että siellä meluttiin ja juotiin enemmän kuin missään muualla. Pyhä

Pietari ei voinut käsittää, miksi Vapahtaja oli niin mielissään

katsellessaan sinne alas, että ilo aivan tuikki hänen silmistänsä.

Niin useita ankaria ja kauhistuttavia kasvoja kuin siellä hän tuskin

koskaan ennen oli nähnyt keräytyneenä juomapöydän ympärille. Ja

kestien isäntä, joka istui ylinnä pöydässä, oli hirvittävin kaikista.

Hän oli viidenneljättä vuotias mies, hirveän iso ja karkeatekoinen,

kasvot punakat, täynnä arpia ja naarmuja, kourat kovat ja ääni

voimakas ja meluava."

Narri pysähtyi nyt hetkeksi, ikään kuin hän olisi pelännyt jatkaa,

mutta sekä Raniero että muut kuuntelivat mielellään tätä kertomusta

heistä itsestänsä ja nauroivat vain hänen tungettelevaisuudelleen.

"Sinä olet rohkea mies", sanoi Raniero, "annahan kuulla, mihin sinä

pyrit!"

"Vihdoin Vapahtaja virkkoi pari sanaa", jatkoi narri, "ja Pyhä

Pietari ymmärsi nyt, mikä häntä ilahdutti. Hän kysyi Pyhältä

Pietarilta näkikö hän väärin, vai oliko todellakin yhdellä ritarilla

palava kynttilä vieressään."

Raniero säpsähti kuultuaan nämä sanat. Nyt vasta hän suuttui narriin

ja ojensi kätensä tarttuakseen raskaaseen haarikkaan, jonka hän aikoi

heittää hänelle vasten kasvoja, mutta hän hillitsi itseään saadakseen

kuulla, aikoiko mies puhua hänen kunniakseen vai häpeäkseen.

"Pyhä Pietari huomasi", kertoi narri, "että vaikka telttaa muuten

valaisivatkin vain tulisoihdut, yhdellä ritarilla oli tosiaankin

palava vahakynttilä vieressänsä. Se oli suuri, paksu kynttilä,

sellainen, joka voi palaa kokonaisen vuorokauden. Ritari, jolla ei

ollut kynttiläjalkaa sitä varten, oli kerännyt koko joukon kiviä ja

asettanut ne sen ympärille, jotta kynttilä pysyisi pystyssä."

Pöytäseura ratkesi kovaääniseen nauruun näiden sanojen johdosta.

Kaikki osoittivat kynttilää, joka seisoi pöydällä Ranieron vieressä

ja joka oli aivan sellainen, joksi narri sen oli kuvannut. Mutta veri

nousi Ranieron päähän, sillä tämän saman kynttilän hän pari tuntia

sitten oli saanut sytyttää pyhällä haudalla. Hän ei ollut hennonut

sitä sammuttaa.

"Kun Pyhä Pietari näki tuon kynttilän", sanoi narri, "niin hänelle

selvisi, minkä vuoksi Vapahtaja oli tullut iloiseksi, mutta samalla

kertaa hän ei voinut olla hiukan surkuttelematta häntä. 'Vai niin',

hän sanoi, 'tuo sama ritari tänä aamuna ensimmäisenä herra Bouillonin

jälkeen hyppäsi muurille ja sai illalla sytyttää kynttilänsä ennen

ketään muuta pyhällä haudalla.' -- 'Aivan niin', sanoi Vapahtaja, 'ja

kuten näet, hänen kynttilänsä palaa vielä.'"

Narri puhui nyt hyvin nopeasti, vilkaisten vähän väliä salavihkaa

Ranieroon: "Pyhä Pietari ei sittenkään voinut olla hiukan

surkuttelematta Vapahtajaa. 'Etkö ymmärrä, miksi hänen kynttilänsä

vielä palaa?' sanoi hän. 'Sinä luulet varmaan, että hän ajattelee

sinun kärsimyksiäsi ja kuolemaasi katsellessaan sitä. Mutta hän ei

ajattele muuta kuin sitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen, kun

hänet tunnustettiin uljaimmaksi mieheksi Gottfridin jälkeen koko

sotajoukossa'."

Nyt Ranieron kaikki vieraat purskahtivat nauruun. Raniero oli kovin

suuttunut, mutta hän pakottautui nauramaan, hänkin. Hän tiesi että

kaikkien mielestä olisi ollut naurettavaa, jollei hän olisi sietänyt

hiukan pilaa.

"Mutta Vapahtaja vastusti Pyhää Pietaria", sanoi narri. "'Etkö näe,

miten hän varoo kynttilää?' kysyi hän. 'Hän varjelee kädellään

liekkiä heti kun joku nostaa teltan aukkoa, peläten, että veto

sammuttaisi sen. Ja alituisesti hän karkottaa pois yöperhoset, jotka

liitelevät sen ympärillä ja uhkaavat sammuttaa sen'."

Nauru yhä yltyi, sillä kaikki, mitä narri sanoi, oli aivan totta.

Mutta Ranieron oli yhä vaikeampi hillitä itseänsä. Hän ei mielestään

voinut sietää, että joku teki pilkkaa pyhästä liekistä.

"Pyhä Pietari epäili sittenkin", jatkoi narri. "Hän kysyi tunsiko

Vapahtaja tuota ritaria. 'Eipä hän juuri ole niitä, jotka usein

käyvät messussa tai kuluttavat rukousjakkaraa', sanoi hän. Mutta

Vapahtajan mielipide ei järkkynyt. 'Pyhä Pietari, Pyhä Pietari!'

sanoi hän juhlallisesti. 'Pidä mielessäsi, että tämän jälkeen tuo

ritari muuttuu hurskaammaksi Gottfridiakin! Mistä muualta lähtisi

lempeyttä ja hurskautta, jollei minun haudaltani! Saat nähdä, että

hän hoitaa sairaita ja murheellisia yhtä hellästi kuin nyt tuota

pyhää liekkiä.'"

Nauru kävi nyt yhä hillittömämmäksi. Kaikki, jotka tunsivat Ranieron

luonteenlaadun ja elämäntavan, pitivät tätä kertomusta kovin

naurettavana. Mutta hänen omasta mielestään sekä pila että nauru

oli sietämätöntä. Hän hyökkäsi pystyyn ja aikoi nuhdella narria.

Hän työnsi samassa niin kiivaasti pöytää, joka ei ollut muuta kuin

irtonaisille jaloille asetettu ovi, että se heilahti ja kynttilä

kaatui. Nytpä näkyi, kuinka innokkaasti Raniero tahtoi pitää sitä

palamassa. Hän hillitsi vihansa, niin että hän malttoi nostaa sen

ylös ja kohentaa liekkiä, ennen kuin hän hyökkäsi narrin kimppuun.

Mutta kun hän oli saanut kynttilän kuntoon, oli narri jo kiiruhtanut

pois teltasta ja Raniero ymmärsi, ettei maksaisi vaivaa seurata häntä

yöpimeään. Tapaan hänet kai toisen kerran, ajatteli hän ja istahti

paikoilleen.

Pöytävieraat olivat sillä välin nauraneet kyllikseen ja eräs heistä

kääntyi Ranieron puoleen aikoen jatkaa pilantekoa. "Se ainakin on

varmaa, Raniero, ettet tällä kertaa voi lähettää Firenzen neitsyelle

kalleinta sotasaalistasi", sanoi hän.

Raniero kysyi, minkä vuoksi hän luuli, ettei hän tällä kertaa voisi

seurata vanhaa tapaansa.

"Ei mistään muusta syystä", sanoi ritari, "kuin siitä, että

voittamasi kallein aarre on tuo liekki, jonka koko sotajoukon nähden

sait sytyttää pyhän haudan kirkossa. Ja sitäpä sinä tuskin kykenet

lähettämään Firenzeen."

Taaskin muut ritarit nauroivat, mutta Raniero oli nyt sellaisella

tuulella, että hän olisi voinut ryhtyä kaikkein huimapäisimpäänkin

tekoon saadakseen heidän naurunsa vaikenemaan. Hän teki pikaisen

päätöksen, kutsui luokseen vanhan aseenkantajansa ja sanoi hänelle:

"Valmistaudu matkaan, Giovanni! Huomenna saat lähteä viemään

Firenzeen tätä pyhää liekkiä!"

Mutta aseenkantaja kieltäytyi jyrkästi. "Tätä minä en ota

tehdäkseni", sanoi hän. "Mitenkä voisin ratsain kuljettaa liekkiä

Firenzeen? Se sammuisi, ennen kuin pääsisin leiristä ulos."

Raniero tiedusteli miehiään, toista toisensa jälkeen. Hän sai saman

vastauksen kaikilta. He eivät käsittäneet hänen käskyänsä edes

vakavaksi.

Tietysti muut ritarit, jotka olivat hänen vierainansa, nauroivat yhä

kovemmin ja iloisemmin sitä mukaa kuin ilmeni, ettei kukaan Ranieron

miehistä tahtonut täyttää hänen käskyänsä.

Raniero kiihtyi yhä enemmän. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui

ja hän huudahti: "Tämä liekki on sittenkin vietävä Firenzeen, ja

koska ei kukaan muu tahdo ratsastaa sinne, minä lähden itse".

"Ajattelehan toki, ennen kuin sellaista lupaat!" sanoi eräs ritari.

"Sinä kadotat siten kokonaisen ruhtinaskunnan."

"Minä vannon teille, että vien tuon liekin Firenzeen!" huudahti

Raniero. "Minä teen sen, mitä kukaan muu ei ole tahtonut tehdä."

Vanha aseenkantaja puolustautui: "Herra, sinun laitasi on kerrassaan

toinen. Voit ottaa mukaasi kokonaisen saattojoukon, mutta minut sinä

tahdoit lähettää yksin."

Mutta Raniero oli suunniltaan eikä punninnut sanojansa. "Minä lähden

myös yksin", sanoi hän.

Mutta täten oli Raniero saavuttanut tarkoituksensa. Kaikki teltassa

lakkasivat nauramasta. He istuivat pelon vallassa ja tuijottivat

häneen.

"Miksi ette enää naura?" kysyi Raniero. "Tämä yritys ei voine olla

muuta kuin lapsenleikkiä uljaalle miehelle."