I.

Monta monituista vuotta sitten, kun Firenzen kaupunki aivan

vast'ikään oli muodostunut tasavallaksi, eli siellä mies nimeltä

Raniero di Ranieri. Hän oli asesepän poika ja oli oppinut isänsä

ammatin, vaikkei hän sitä mielellään harjoittanut.

Tämä Raniero oli kaikkein vahvimpia miehiä. Sanottiin hänen kantavan

raskasta rautavarustusta yhtä helposti kuin joku muu silkkipaitaa.

Hän oli vielä nuori mies, mutta hän oli jo monella tavalla osoittanut

väkevyyttänsä. Kerran hän oli ollut talossa, jossa viljaa kannettiin

ylisille, ja Ranieron siellä ollessa murtui yksi parvihirsistä ja

koko katto oli syöksyä alas. Kaikki muut paitsi Raniero olivat

kiiruhtaneet pois. Hän oli kohottanut kätensä ylös ja tukenut kattoa,

kunnes väki ehti tuoda hirsiä ja seipäitä paikalle sen pönkitsemistä

varten.

Sanottiin myöskin, että Raniero oli urhoollisin mies, mitä Firenzessä

koskaan oli ollut, ja ettei hän koskaan voinut saada kyllikseen

taisteluista. Niin pian kuin hän kuuli melua kadulta, hän hyökkäsi

ulos työpajasta siinä toivossa, että jokin tappelu, johon hän saattoi

ottaa osaa, oli syttynyt. Kun hän vain sai paljastaa miekkansa, hän

yhtä mielellään tappeli yksinkertaisen maakansan kuin rautapukuisten

ritarien kanssa. Hän taisteli kuin mieletön pitämättä lukua

vastustajistaan.

Firenze ei ollut erittäin mahtava hänen aikanansa. Sen asukkaat

olivat enimmäkseen villankehrääjiä ja verkakankureita, ja nämä eivät

halunneet muuta kuin saada rauhassa harjoittaa työtänsä. Siellä oli

paljon kelpo miehiä, mutta he eivät olleet taistelunhaluisia, vaan

pitivät kunnianaan, että heidän kaupungissaan vallitsisi parempi

järjestys kuin muualla. Raniero pahoitteli usein, ettei hän ollut

syntynyt maassa, jossa olisi ollut kuningas, joka olisi kerännyt

ympärilleen kaikki urhoolliset miehet, ja sanoi, että hän niin ollen

olisi päässyt suureen kunniaan ja arvoon.

Raniero oli suulas ja kovaääninen, julma eläimille ja kova

vaimolleen, eikä kenenkään ollut hyvä hänen kanssansa elellä. Hän

olisi ollut kaunis mies, jollei hänellä olisi ollut kasvoissaan

useita syviä arpia, jotka rumensivat häntä. Hän oli nopea tekemään

päätöksiä ja hänen menettelytapansa oli usein suurenmoinen, joskin

väkivaltainen.

Raniero oli nainut Francescan, joka oli Jacopo degli Ubertin,

viisaan ja mahtavan miehen tytär. Jacopo ei ollut mielellään

antanut tytärtänsä tuollaiselle tappelijalle kuin Ranierolle,

vaan oli viimeiseen asti vastustanut naimakauppaa. Francesca oli

pakottanut hänet myöntymään sanomalla hänelle, ettei hän koskaan

menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa. Kun Jacopo vihdoin antoi

suostumuksensa, hän oli sanonut Ranierolle: "Luulenpa nähneeni, että

sinun kaltaistesi miesten on helpompi voittaa naisen rakkaus kuin

säilyttää se, ja sen vuoksi tahdon ottaa sinulta sen lupauksen,

että jos tyttäreni on vaikea olla sinun luonasi ja hän tahtoisi

palata minun luokseni, et estä häntä siitä." Francesca sanoi, että

oli turhaa antaa sellaista lupausta, sillä Raniero oli hänelle niin

rakas, ettei mikään saisi häntä tästä luopumaan. Mutta Raniero antoi

heti tämän lupauksen. "Voit luottaa siihen, Jacopo", sanoi hän,

"etten yritä pidättää naista, joka tahtoo paeta luotani".

Francesca muutti nyt Ranieron luo, ja kaikki oli hyvin. Kun he

olivat olleet naimisissa muutamia viikkoja, pisti Ranieron päähän

ruveta harjoittelemaan pilkkaanampumista. Hän ampui pari päivää

pilkkaan erääseen tauluun, joka riippui seinällä. Hän saavutti pian

taitavuutta ja osui oikeaan joka kerta. Lopulta hän halusi ampua

johonkin vaikeampaankin maaliin. Hän etsi jotakin sopivaa kohdetta,

mutta ei keksinyt muuta kuin viiriäisen, joka istui häkissään talon

portin yläpuolella. Lintu oli Francescan ja hän piti siitä hyvin

paljon, mutta siitä huolimatta Raniero lähetti pojan avaamaan häkkiä

ja ampui viiriäisen, kun se lehahti lentämään.

Tämä oli hänen mielestään hyvä laukaus ja hän kehui sitä kaikille,

jotka vain tahtoivat häntä kuunnella.

Kun Francesca sai tietää, että Raniero oli ampunut hänen lintunsa,

hän kalpeni ja katsoi häneen ihmeissänsä. Hän ihmetteli, miksi

Raniero oli tahtonut tehdä jotakin, jonka täytyi tuottaa hänelle

surua. Mutta hän antoi sen hänelle heti anteeksi ja rakasti häntä

aivan kuin ennenkin. Kaikki kävi taas hyvin jonkin aikaa. Ranieron

appi, Jacopo, oli pellavakankuri. Hänellä oli suuri työpaja, jossa

tehtiin paljon työtä. Raniero oli ollut huomaavinaan, että Jacopon

työpajassa sekoitettiin hamppua pellavaan, eikä hän pitänyt sitä

salassa, vaan puhui siitä pitkin kaupunkia. Vihdoin tuli Jacoponkin

korviin tämä juorupuhe ja hän koetti heti saada sen vaimennetuksi.

Hän antoi useiden muiden pellavakankurien tutkia hänen lankojaan

ja kudoksiaan ja nämä huomasivat, että kaikki oli mitä hienointa

pellavaa. Ainoastaan yhdessä pakassa, jota oli määrä myydä Firenzen

ulkopuolella, oli hiukan sekoitusta. Jacopo sanoi silloin, että

joku hänen sälleistänsä oli tehnyt petoksen hänen tietämättään ja

tahtomattaan. Hän käsitti kuitenkin heti, että hänen olisi vaikea

saada ihmisiä sitä uskomaan. Hän oli aina ollut rehellisen maineessa

ja hänestä tuntui raskaalta, kun hänen kunniansa oli tahraantunut.

Raniero sitä vastoin ylvästeli sillä, että hänen oli onnistunut

paljastaa petos, ja hän kerskaili siitä Francescankin kuullen.

Francescaa suretti suuresti ja ihmetytti samalla kertaa, aivan kuin

Ranieron ampuessa hänen lintunsakin. Tätä ajatellessaan hän oli äkkiä

näkevinään rakkautensa edessään, ja se oli kuin suuri kimalteleva

kultakudoksinen verho. Hän saattoi nähdä, kuinka suuri se oli ja

kuinka se kimalteli. Mutta yhdestä kulmasta oli palanen leikattu

pois, niin ettei se enää ollut yhtä suuri ja ihana kuin alun perin.

Kuitenkin se oli niin vähän vahingoittunut, että hän ajatteli: Kyllä

sitä riittää niin kauan kuin minä elän. Se oli niin suuri, ettei se

koskaan voi loppua.

Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi

alussakin.

Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt

Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen

silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili

niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa

puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.

Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo

oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan

ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan

niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä

hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty

kaalimaalle.

Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja

samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi

hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron

leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.

Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä,

mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän

pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi

hänen rakkauttansa.

Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan

pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja

kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.

Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi

nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi,

ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee

ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä,

ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä

oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.

Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven

selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.

Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle,

että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa

koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero,

joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui

kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca

iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa

sukuansa. -- "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca,

"nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä

tavalla."

Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero

ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein

vähimmin saattoi sietää.

Ranieron työpajassa oli sälli, joka oli pienikasvuinen ja ontuva.

Tämä mies oli rakastanut Francescaa, ennen kuin tämä joutui

naimisiin, ja rakasti häntä yhä edelleenkin. Raniero, joka tiesi

tämän, teki pilkkaa hänestä, varsinkin kun he istuivat pöydässä.

Sattuipa lopulta, että mies, joka ei tahtonut joutua pilkan kohteeksi

varsinkaan Francescan kuullen, hyökkäsi kerran Ranieron kimppuun ja

tahtoi tapella hänen kanssaan. Mutta Raniero hymyili hänelle vain

pilkallisesti ja potkaisi hänet syrjään. Silloin mies raukka ei

mielestään voinut enää elää, vaan lähti pois ja hirtti itsensä.

Kun tämä tapahtui, olivat Raniero ja Francesca olleet naimisissa

noin vuoden ajan. Francesca näki mielestään rakkautensa yhä edessään

kimaltelevana kangaspalasena, mutta sen joka laidalta oli leikelty

suuria kappaleita pois, niin että sen alkuperäisestä suuruudesta oli

tuskin puoltakaan jäljellä.

Hän kauhistui huomatessaan tämän ja hän ajatteli: Jos jään Ranieron

luo vielä vuodeksi, hän hävittää koko rakkauteni. Tulen yhtä köyhäksi

kuin tähän asti olen ollut rikas.

Silloin hän päätti lähteä Ranieron talosta ja elää isänsä luona,

jotta se päivä ei koittaisi, jolloin hän vihaisi Ranieroa yhtä paljon

kuin hän nyt rakasti häntä.

Jacopo degli Uberti istui kangaspuittensa ääressä ja kaikki hänen

sällinsä työskentelivät hänen ympärillään, kun hän näki Francescan

tulevan. Hän sanoi, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän kauan oli

odottanut, ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän antoi kaiken väen heti

lopettaa työnsä ja käski heidän aseistautua ja sulkea talon.

Sitten Jacopo meni Ranieron luo. Hän kohtasi hänet työpajassa.

"Tyttäreni on tänään tullut takaisin minun luokseni ja pyytänyt

jälleen saada asua kattoni alla", sanoi hän vävylleen. "Ja nyt

toivon, ettet sinä pakota häntä palaamaan takaisin, vaan muistat

lupaustasi, jonka minulle annoit."

Raniero ei näyttänyt suhtautuvan tähän kovin vakavasti, vaan vastasi

aivan levollisesti: "Vaikken olisi sinulle lupaustani antanutkaan, en

sittenkään olisi vaatinut takaisin vaimoa, joka ei tahdo olla omani."

Hän tiesi kuinka syvästi Francesca rakasti häntä ja ajatteli

itsekseen: Hän palaa takaisin ennen iltaa.

Mutta häntä ei näkynyt, ei samana eikä seuraavanakaan päivänä.

Kolmantena päivänä lähti Raniero ajamaan takaa paria rosvoa, jotka

kauan olivat tuottaneet levottomuutta firenzeläisille kauppiaille.

Hänen onnistui voittaa heidät ja tuoda heidät vangittuina Firenzeen.

Hän pysyi alallaan pari päivää, kunnes hän saattoi olla varma, että

tämä urotyö oli tunnettu koko kaupungissa. Ei käynyt kuitenkaan

niinkuin hän oli toivonut, että Francesca tämän johdosta olisi

palannut takaisin.

Raniero olisi nyt mielellään pakottanut hänet lain ja oikeuden tietä

takaisin, mutta hän ei arvellut voivansa sitä tehdä lupauksensa

vuoksi. Hänestä tuntui kuitenkin mahdottomalta elää samassa

kaupungissa kuin vaimo, joka oli hänet hylännyt, ja hän lähti pois

Firenzestä.

Hän rupesi ensin palkkasoturiksi, ja pian hänestä tuli vapaajoukon

päällikkö. Hän oli alituisesti sodassa ja palveli monta herraa.

Hän saavutti paljon kunniaa soturina, niinkuin hän aina oli

ennustanutkin. Keisari löi hänet ritariksi ja häntä pidettiin

suurmiehenä.

Ennen lähtöänsä Firenzestä hän oli luvannut pyhän madonnankuvan

edessä tuomiokirkossa antavansa pyhälle neitsyelle kallisarvoisinta

ja parasta, mitä hän joka taistelussa voittaisi. Tuon kuvan juurella

oli alituisesti kallisarvoisia lahjoja, joita Raniero oli antanut.

Raniero tiesi siis, että kaikki hänen urotyönsä olivat tunnettuja

hänen syntymäkaupungissaan. Hän ihmetteli suuresti, ettei Francesca

degli Uberti tullut takaisin hänen luokseen, vaikka hän oli tietoinen

kaikista hänen menestyksistään.

Tähän aikaan saarnattiin ristiretkeä, jonka oli määrä vapauttaa pyhä

hauta, ja Raniero otti ristinmerkin ja läksi itäiselle maalle. Osaksi

hän toivoi siellä voittavansa maat ja mannut vallitakseen, osaksi hän

ajatteli, että hän nyt kykenisi suorittamaan niin loistavia urotöitä,

että hänen vaimonsa jälleen rakastuisi häneen ja palaisi hänen

luoksensa.