Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Jumala loi maailman, eikä
ainoastaan taivasta ja maata, vaan myös kaikki eläimet ja kasvit ja
samalla antoi kullekin nimen.
Monta kertomusta on säilynyt tältä ajalta, ja jos tuntisi ne kaikki,
olisi myös selvillä kaikesta siitä koko maailmassa, jota nyt ei voi
ymmärtää.
Sattuipa kerran, kun Jumala istui paratiisissa ja maalasi lintuja,
että väri loppui Jumalan maalikupeista ja tikli olisi jäänyt
värittömäksi, jollei Jumala olisi pyyhkinyt kaikkia pensseleitään sen
sulkiin.
Silloin myös aasi sai pitkät korvansa, koska se ei muistanut
nimeänsä. Se unohti sen kuljettuaan parikin askelta paratiisin
niityillä, ja kolme kertaa se tuli takaisin kysymään nimeänsä, kunnes
Jumala hiukan kärsimättömänä tarttui sen kumpaiseenkin korvaan ja
sanoi: "Sinun nimesi on aasi, aasi, aasi."
Ja näin sanoessaan hän venytti sen korvia, jotta sen kuulo parantuisi
ja jotta se muistaisi mitä sille sanottiin.
Samana päivänä myös mehiläinen tuli rangaistuksi. Sillä heti kun
mehiläinen oli luotu, alkoi se koota hunajaa, ja eläimet ja ihmiset,
jotka huomasivat kuinka suloinen tuoksu hunajalla oli, tahtoivat sitä
maistella. Mutta mehiläinen tahtoi pitää kaiken itse ja karkotti
myrkyllisellä pistimellään pois jokaisen, joka lähestyi kennoa.
Jumala näki sen ja kutsui heti mehiläisen luokseen rangaistakseen
sitä.
"Minä annoin sinulle kyvyn koota hunajaa, joka on suloisinta
luomakunnassa", sanoi Jumala, "mutta en antanut sinulle oikeutta
olla kova lähimmäistäsi kohtaan. Muista, että joka kerta kun pistät
jotakuta, joka tahtoo maistaa hunajaasi, pitää sinun kuolla!"
Silloin myös sirkka tuli sokeaksi ja muurahainen kadotti siipensä;
sinä päivänä tapahtui hyvin paljon ihmeellistä.
Jumala istui suurena ja lempeänä kaiken päivää ja loi ja loihti, ja
illan suussa hänen mieleensä juolahti luoda pieni harmaa lintu.
"Muista, että nimesi on Punatulkku!" sanoi Jumala linnulle, kun se
oli valmis. Ja hän asetti sen kämmenelleen ja antoi sen lentää.
Mutta kun lintu oli lennellyt hetken aikaa ja katsellut kaunista
maailmaa, jossa hänen oli määrä elää, sai hän halun katsella myös
itseänsä. Silloin hän huomasi olevansa aivan harmaa, ja rinta oli
yhtä harmaa kuin kaikki muukin. Punatulkku kääntelihen ja vääntelihen
ja kuvastelihen veden pinnassa, mutta hän ei voinut keksiä
ainoatakaan punaista sulkaa.
Niin lintu lensi takaisin Jumalan luo.
Jumala istui hyvänä ja lempeänä ja hänen käsistään lähti perhosia,
jotka liitelivät hänen päänsä ympärillä, kyyhkyset kujersivat hänen
olkapäillään ja maassa hänen vieressään kasvoi ruusu ja lilja ja
tuhatkauno.
Pikku linnun sydän sykki kiivaasti pelosta, mutta sittenkin se lensi
keveissä kaarissa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Jumalaa ja vihdoin se
laskeutui hänen kädellensä.
Jumala kysyi, mitä lintu halusi.
"Tahtoisin vain kysyä sinulta jotakin", sanoi pieni lintu.
"Mitä tahtoisit tietää?" sanoi Jumala.
"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa nokasta
pyrstönpäähän saakka? Miksi minua sanotaan Punatulkuksi, kun minulla
ei ole ainoatakaan punaista sulkaa?"
Ja lintu katsoi rukoilevasti Jumalaan pienillä mustilla silmillään
ja käänteli päätään. Ylt'ympärillä hän näki fasaaneja, joiden
punaisella höyhenpinnalla oli ikään kuin kevyt vihma kultapölyä,
tuuheakauluksisia papukaijoja, punaharjaisia kukkoja, puhumattakaan
perhosista, kultakaloista ja ruusuista. Ja tietysti hän ajatteli,
kuinka vähän tarvittaisiin, ainoastaan pieni pisarainen väriä hänen
rintaansa, jotta hän olisi kaunis lintu ja nimensä mukainen.
"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa?" kysyi
lintu uudestaan ja toivoi, että Jumala sanoisi:
Oi, pieni ystäväni, olen unohtanut punata rintasulkasi, mutta
odotahan vain hetkinen, niin teen sen.
Mutta Jumala hymyili vain hiljaa ja sanoi:
"Minä nimitin sinut Punatulkuksi ja Punatulkku on sinun nimesi oleva,
mutta pidä itse huolta siitä, että ansaitset punaiset rintasulkasi."
Ja Jumala kohotti kättään ja antoi linnun uudelleen lentää maailmaan.
Lintu lensi paratiisiin syvissä mietteissä. Mitä näin pieni lintu
voisi tehdä ansaitakseen punaiset sulat?
Hän ei saattanut keksiä muuta kuin rakentaa pesänsä
orjantappurapensaaseen. Ja hän rakensi sen tiheään pensaikkoon
okaitten keskelle. Hän ikään kuin toivoi, että ruusunlehti tarttuisi
kiinni hänen kaulaansa ja punaisi sen.
* * * * *
Ääretön joukko vuosia oli kulunut tästä päivästä, joka oli iloisin
koko maailmassa. Sen jälkeen olivat sekä eläimet että ihmiset
lähteneet paratiisista ja levinneet ympäri maailmaa. Ja ihmiset
olivat päässeet niin pitkälle, että he olivat oppineet viljelemään
maata ja kyntämään meriä, he olivat hankkineet itselleen vaatteita
ja koristeita, niin, aikoja sitten he olivat oppineet rakentamaan
temppeleitä ja mahtavia kaupunkeja, sellaisia kuin Thebe, Rooma ja
Jerusalem.
Valkenipa sitten päivä, joka myös on ikimuistoinen maailman
historiassa, ja tämän päivän aamuna istui Punatulkku paljaalla
kalliolla Jerusalemin muurien ulkopuolella ja lauloi poikasilleen,
jotka lepäsivät pienessä pesässä matalassa orjantappurapensaassa.
Punatulkku kertoi pienokaisilleen ihmeellisestä luomispäivästä ja
nimien antamisesta, niinkuin jokainen Punatulkku on kertonut aina
ensimmäisen ajoista asti, joka itse on kuullut Jumalan sanat ja
lähtenyt Jumalan kädestä.
"Ja katsokaapa nyt", lopetti lintu suruisena kertomuksensa, "niin
monta vuotta on kulunut, niin monta ruusua on ollut silmikolla, niin
monta linnunpoikaa on tullut kuorestaan luomispäivästä saakka, ettei
kukaan niitä voi lukeakaan, mutta Punatulkku on yhä vain pieni harmaa
lintu, sen ei ole onnistunut saada punaisia rintasulkiansa."
Pienet poikaset avasivat suuret kitansa ja kysyivät, eivätkö
heidän esi-isänsä olleet yrittäneet suorittaa mitään suurtöitä
saavuttaakseen tuota verratonta punaista väriä.
"Olemme kaikki tehneet parhaamme", sanoi pieni lintu, "mutta kaikkien
ponnistukset ovat olleet turhat. Ensimmäinen Punatulkkukin kohtasi
kerran toisen linnun, joka oli aivan hänen kaltaisensa, ja hän rupesi
heti häntä rakastamaan niin kiivaasti, että hän tunsi rintansa
hehkuvan. Oi, ajatteli hän silloin, nyt minä ymmärrän. Jumalan
tarkoitus on, että rakastaisin niin lämpimästi, että rintasulkani
punertuisivat siitä rakkauden hehkusta, joka sydämessäni palaa.
Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen
jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."
Pienet poikaset piipittivät tyytymättöminä, he alkoivat jo surra,
ettei punaväri koristaisi heidän pieniä untuvarintojansa.
"Me toivoimme, että laulustakin olisi apua", sanoi täysikasvuinen
lintu puhuen hitain, verkkaisin sävelin. "Jo ensimmäinen Punatulkku
lauloi niin, että hänen rintansa paisui innosta ja uusi toivo valtasi
hänet. Oi, ajatteli hän, lauluhehku, joka minun rinnassani elää,
on punaava rintasulkani. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat,
niinkuin muidenkin hänen jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat
olemaan."
Taaskin poikasten puoleksi alastomista kurkuista kuului surullista
piipitystä.
"Me olemme luottaneet rohkeuteemme ja uljuuteemme", sanoi lintu.
"Jo ensimmäinenkin Punatulkku taisteli rohkeasti toisten lintujen
kanssa ja hänen rintansa leimusi taistelunhalusta. Oi, ajatteli hän,
rintasulkani punertuvat sydämessäni hehkuvasta taistelunhalusta.
Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen
jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."
Pienet poikaset vastasivat rohkeasti piipittäen, että he sittenkin
tahtoivat yrittää saavuttaa tuon halutun onnen, mutta lintu vastasi
heille suruisesti, että se olisi mahdotonta. Mitäpä he saattoivat
toivoa, kun niin monet erinomaiset esi-isät eivät olleet saavuttaneet
päämääräänsä? Mitäpä muuta he saattoivat tehdä kuin rakastaa, laulaa
ja taistella? Mitäpä...
Lintu pysähtyi kesken lauseen, sillä Jerusalemin portista tuli suuri
ihmisjoukko kiiruhtaen sitä kumpua kohti, jossa linnulla oli pesänsä.
Siinä oli ratsastajia korskeitten hevosten selässä, sotamiehiä
raudoitetuissa sandaaleissa, teloittajia nauloineen ja vasaroineen,
arvokkaasti astuvia pappeja ja tuomareita, itkeviä naisia ja ennen
kaikkea hurjasti juoksentelevaa joutoväkeä, inhottava, kirkuva parvi
katurahvasta.
Pieni harmaa lintu istui vavisten pesänsä reunalla. Joka hetki hän
pelkäsi, että pieni orjantappurapensas tulisi poljetuksi maahan ja
hänen poikasensa surmatuiksi.
"Varokaa", huusi hän pienille turvattomille poikasilleen,
"painautukaa toistenne turviin ja olkaa ääneti! Tuossa on hevonen,
joka astuu suoraan ylitsemme! Tuossa sotamies, jaloissaan raudoitetut
sandaalit! Koko hurja joukko tulee hyökäten eteenpäin!" Mutta äkkiä
vaikenivat linnun varoitukset ja se istui hiljaa ja ääneti. Se
melkein unohti, millaisessa vaarassa se oli.
Se hypähti äkkiä alas pesänsä reunalta ja levitti siipensä
poikastensa yli.
"Ei, tämä on liian julmaa", sanoi se. "Minä en tahdo, että te sitä
näkisitte. Kolmea pahantekijää ristiinnaulitaan."
Ja hän levitti siipensä, niin etteivät pienokaiset voineet nähdä
mitään. He kuulivat vain kumisevia vasaraniskuja, valituksia ja
kansan hurjaa huutoa.
Punatulkku seurasi kauhistunein silmin tätä näkyä. Hän ei voinut
irroittaa katsettaan näistä onnettomista.
"Kuinka ihmiset ovat julmia!" sanoi hän hetken kuluttua. "Ei siinä
kyllin, että he naulaavat nuo ihmisparat kiinni ristiin, vaan yhden
päähän he ovat panneet pistävän orjantappurakruununkin.
"Minä näen, että okaat ovat repineet hänen otsaansa, niin että
verta tihkuu", jatkoi lintu. "Ja tuo mies on niin kaunis ja
katsoo ympärilleen niin lempeästi, että jokaisen pitäisi rakastaa
häntä. Minusta tuntuu aivan kuin nuolenkärki lävistäisi sydämeni
nähdessäni hänen tuskansa." Pieni lintu tunsi yhä syvempää sääliä
orjantappuroilla kruunattua kohtaan.
"Jos olisin veljeni kotka", ajatteli se, "kiskoisin naulat hänen
käsistään ja karkottaisin terävillä kynsilläni kaikki, jotka häntä
kiusaavat."
Lintu näki miten veri tippui ristiinnaulitun otsalle, ja silloin se
ei enää voinut pysyä hiljaa pesässään.
"Vaikka olenkin pieni ja heikko, voinen kuitenkin tehdä jotakin hyvää
tuolle kiusatulle raukalle", ajatteli lintu. Ja se lähti pesästään
lentoon kierrellen suurissa kaarissa ristiinnaulitun ympärillä.
Lintu kiersi häntä monta kertaa uskaltamatta lähestyä, sillä se
oli arka eikä ollut koskaan uskaltanut tulla ihmisen lähelle.
Mutta vähitellen se rohkaisi mielensä, lensi hänen luokseen ja
veti nokallaan pois orjantappurapiikin, joka oli tunkeutunut
ristiinnaulitun otsaan.
Mutta linnun sitä tehdessä tipahti pisara ristiinnaulitun verta sen
rinnalle. Se levisi nopeasti pitkin rintaa ja punasi kaikki pienet
hennot rintasulat.
Mutta ristiinnaulittu avasi huulensa ja kuiskasi linnulle:
"Armeliaisuutesi vuoksi saat sen, mitä innokkaimmin olet toivonut."
Kun lintu palasi pesälleen, hänen pienet poikasensa huusivat hänelle:
"Sinun rintasi on punainen, sinun rintasulkasi ovat ruusujakin
punaisemmat!"
"Siihen tipahti vain veripisara miesparan otsalta", sanoi lintu. "Se
katoaa heti kun kylven purossa tai kirkkaassa lähteessä."
Mutta vaikka pikku lintu olisi kylpenyt kuinka ahkerasti hyvänsä,
ei punainen väri kadonnut sen rinnasta, ja kun sen pienet poikaset
olivat täysikasvuiset, veripunainen väri loisti myös niiden
rintasulissa samoin kuin se kiiltää jokaisen Punatulkun kaulalla ja
rinnassa vielä tänäkin päivänä.