Se tapahtui siihen aikaan, kun Vapahtaja ja Pyhä Pietari äskettäin
olivat tulleet paratiisiin vaellettuaan maailmassa ja kärsittyään
paljon tuskia monena murheenvuonna.
Se vasta oli iloa Pyhälle Pietarille, niinkuin helposti voi ymmärtää.
Toistahan oli istua paratiisin vuorella ja silmäillä yli koko
maailman kuin vaeltaa kerjäläisenä ovelta ovelle. Toista oli kulkea
paratiisin yrttitarhoissa kuin alhaalla maailmassa tietämättä,
saisiko suojaa päänsä päälle myrskyisenä yönä vai olisiko pakko
vaeltaa ulkona pakkasessa ja pimeydessä.
Ajatelkaahan millainen ilo oli vihdoin saapua oikeaan paikkaan
sellaisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei aina voinut olla varmakaan,
että kaikki päättyisi niin hyvin. Hän oli varmaan joskus epäillyt
ja ollut levoton, sillä olihan Pyhän Pietari paran ollut melkein
mahdotonta ymmärtää, mitä varten heidän piti niin paljon kärsiä
tuskia, jos Vapahtaja kerran oli koko maailman herra.
Ja nyt ei mikään kaipaus häntä enää kiusaisi. Voihan käsittää, että
hän oli mielissään.
Nyt hän saattoi oikein nauraa ajatellessaan, kuinka paljon murhetta
hän ja Vapahtaja olivat saaneet kestää ja kuinka vähään heidän oli
pitänyt tyytyä.
Kerrankin kun heidän olonsa oli ollut niin tukala, ettei hän
mielestään kauemmin voinut sitä kestää, oli Vapahtaja ottanut hänet
mukanaan korkealle vuorelle sanomatta hänelle, mitä tekemistä heillä
siellä olisi.
He olivat kulkeneet kaupunkien ohi, jotka sijaitsivat vuoren
rinteellä, ja linnojen sivu, jotka kohosivat vieläkin korkeammalla.
He olivat saapuneet talonpoikaistalojen ja säterimajojen yläpuolelle
ja he olivat sivuuttaneet viimeisen puunhakkaajankin kivirotkon.
He olivat vihdoin tulleet sinne, missä vuori oli alastomana ilman
kasveja ja puita ja mihin erakko oli pystyttänyt majansa voidakseen
auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten he olivat astuneet lumikentän yli, jossa murmelieläimet
nukkuvat, ja tulleet jylhien, kasaantuneiden jääkasojen luo, jotka
seisoivat syrjittäin ja kallellaan ja jossa tuskin vuorivuohet
pääsivät liikkumaan.
Siellä oli Vapahtaja löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli
maannut jäätyneenä jäällä, ja hän oli ottanut ylös pienen punatulkun
ja pistänyt sen povelleen. Ja Pyhä Pietari muisti ihmetelleensä,
saisivatko he linnun päivällisekseen.
He olivat kulkeneet hyvän matkaa liukkailla jäälohkareilla
ja Pyhä Pietari ei ollut mielestään koskaan ollut lähempänä
kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja haudansynkkä sumu
ympäröitsi heitä, ja sen mukaan kuin hän saattoi huomata, ei siellä
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ja kuitenkin he olivat vain vuoren
keskikohdalla.
Silloin hän oli pyytänyt Vapahtajaa kääntymään takaisin.
"Ei vielä", sanoi Vapahtaja, "sillä tahdon näyttää sinulle jotakin,
joka antaa sinulle uutta rohkeutta kestämään kaikkia murheita."
Siksi he olivat vaeltaneet edelleen sumussa ja kylmyydessä, kunnes
he vihdoin olivat saapuneet äärettömän korkean muurin luo, joka esti
heitä pääsemästä edemmäksi.
"Tämä muuri ympäröi vuorta", sanoi Vapahtaja, "etkä sinä pääse sen
yli mistään kohdasta. Ei kukaan ihminen saa myöskään nähdä, mitä
sen sisäpuolella on, sillä tässä paratiisi alkaa ja täällä autuaat
vainajat asuvat pitkin koko vuorenrinnettä."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut salata epäilystänsä. "Tuolla sisällä ei
ole pimeätä ja kylmää niinkuin täällä", sanoi Vapahtaja, "vaan siellä
on viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien loisto."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut uskoa häntä.
Silloin Vapahtaja otti pienen linnun, jonka hän äsken oli löytänyt
jääkentältä, ja hän taivuttautui taaksepäin ja heitti sen muurin yli,
niin että se putosi paratiisiin.
Ja heti Pyhä Pietari kuuli iloista ja riemullista viserrystä ja
tunnettuaan sen punatulkun lauluksi hämmästyi suuresti.
Hän kääntyi Vapahtajan puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin alas
maailmaan kestämään kaikkea mitä kestettävä on, sillä nyt minä näen,
että puhut totta ja että on olemassa paikka, missä elämä voittaa
kuoleman."
Ja he olivat laskeutuneet alas vuorta ja aloittaneet vaelluksensa
uudelleen.
Sen jälkeen ei Pyhä Pietari voinut ajatella muuta kuin tätä
paratiisia monien vuosien, kuluessa, ja hän ikävöitsi vain tähän
muurintakaiseen maahan. Ja nyt hän vihdoin oli siellä eikä hänen
tarvinnut enää ikävöidä. Nyt hän saattoi koko päivän ammentaa iloa
täysin käsin ehtymättömistä lähteistä.
Mutta Pyhä Pietari ei ollut oleskellut paratiisissa neljääkääntoista
päivää, ennen kuin enkeli tuli Vapahtajan luo hänen istuessaan
istuimellaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi, että suuri
onnettomuus varmaan oli kohdannut Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut
syödä eikä juoda ja hänen silmänsä punoittivat, ikään kuin hän ei
olisi nukkunut moneen yöhön.
Kun Vapahtaja sen kuuli, hän nousi mennäkseen etsimään Pyhää Pietaria.
Hän löysi hänet kaukaa paratiisin laidasta. Pyhä Pietari makasi
ikään kuin hän ei jaksaisi enää pysyä pystyssä, ja hän oli repinyt
vaatteensa rikki ja siroittanut tuhkaa hiuksiinsa.
Kun Vapahtaja näki hänet niin murheellisena, hän istahti hänen
viereensä maahan ja puhui hänelle aivan samalla tapaa kuin hän olisi
tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet maailman surkeudessa.
"Mikä sinua niin surettaa, Pyhä Pietari"? sanoi Vapahtaja.
Mutta Pyhä Pietari oli niin kokonaan surun vallassa, ettei hän voinut
vastata mitään.
"Mikä sinua surettaa, Pyhä Pietari?" kysyi Vapahtaja uudestaan.
Kun Vapahtaja uudisti kysymyksensä, Pyhä Pietari otti kultakruunun
päästään ja heitti sen Vapahtajan jalkoihin ikään kuin sanoakseen,
ettei hän enää tahtonut olla osallisena hänen kunniastansa eikä
ihanuudestansa.
Mutta Vapahtaja ymmärsi Pyhän Pietarin olevan niin epätoivoissaan,
ettei hän tiennyt mitä hän teki, ja siksi hän ei vihastunut häneen.
"Sinä saat nyt vihdoinkin sanoa, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä
sävyisästi kuin ennenkin ja ääni ilmaisi entistä suurempaa rakkautta.
Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari pystyyn, ja Vapahtaja huomasi, ettei
hän ollut yksin murheellinen, vaan myöskin suuttunut. Hän tuli
Vapahtajan luo kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden.
"Minä tahdon saada eron palveluksestasi", sanoi Pyhä Pietari. "En voi
jäädä päivääkään kauemmaksi paratiisiin."
Ja Vapahtaja koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän monta kertaa
ennenkin oli saanut tehdä, kun Pyhän Pietarin viha oli kuohahtanut.
"Kyllä sinä saat mennä", sanoi hän, "mutta ensin sinun pitää sanoa
minulle, mikä sinua pahoittaa."
"Minä voin sanoa sinulle, että odotin parempaa palkkaa, kun me
molemmat yhdessä kärsimme jos jonkinmoista kurjuutta maailmassa",
sanoi Pyhä Pietari.
Vapahtaja näki, että Pyhän Pietarin sielu oli katkeroitunut, eikä hän
vihastunut häneen.
"Minä lupaan, että voit vapaasti mennä minne vain haluat", sanoi hän,
"kun vain sanot, mikä sinua pahoittaa."
Silloin Pyhä Pietari vihdoin sanoi, miksi hän oli onneton. "Minulla
oli vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."
"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Vapahtaja. "Sinä olet
pahoillasi siitä, ettei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."
"Niin juuri", sanoi Pyhä Pietari ja samassa sai suru hänessä
sellaisen vallan, että hän alkoi nyyhkyttää ja valittaa.
"Minä olisin mielestäni ansainnut, että hän olisi päässyt tänne",
sanoi hän.
Mutta kun Vapahtaja nyt sai tietää, mitä Pyhä Pietari suri, tuli hän
vuorostaan haikealle mielelle. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut
sellainen, että hän olisi voinut päästä taivaaseen. Hän ei ollut
koskaan ajatellut muuta kuin rahojen keräämistä, ja köyhille, jotka
olivat seisahtuneet hänen ovellensa, ei hän koskaan ollut antanut
ropoakaan tai leivänpalasta. Ja nyt tuntui Vapahtajasta vaikealta
sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita,
ettei hän voinut saada nauttia autuutta.
"Pyhä Pietari", sanoi hän, "kuinka voit niin varmasti tietää, että
äitisi viihtyisi meidän parissamme?"
"Kas, noin sinä sanot vain sen vuoksi, ettei sinun tarvitsisi
suostua minun pyyntööni", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei viihtyisi
paratiisissa?"
"Ken ei iloitse toisten ilosta, ei voi viihtyä siellä", sanoi
Vapahtaja.
"Sitten on monta muutakin paitsi äitiäni, jotka eivät tänne sovi",
sanoi Pyhä Pietari ja Vapahtaja huomasi Pietarin tarkoittavan häntä.
Ja hän oli kovin murheissaan siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut
niin syvä suru, ettei tämä enää tiennyt mitä sanoi. Hän seisoi
hetkisen odottaen, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ettei
hänen äitinsä soveltunut paratiisiin, mutta tämä ei tahtonut lainkaan
antaa myöten.
Silloin Vapahtaja kutsui luokseen enkelin ja käski hänen mennä
helvettiin hakemaan Pyhän Pietarin äitiä paratiisiin.
"Anna minun myös nähdä, miten hän tuo hänet", sanoi Pyhä Pietari.
Vapahtaja tarttui Pyhää Pietaria kädestä kiinni ja talutti hänet
kalliolle, jonka toinen kylki laskeutui aivan äkkijyrkkänä syvyyteen.
Ja hän osoitti hänelle, ettei hänen tarvinnut muuta kuin hiukan
kumartua laidan yli nähdäkseen suoraan helvettiin.
Katsellessaan alas ei Pyhä Pietari aluksi erottanut sen enempää kuin
jos hän olisi katsonut alas kaivoon. Tuntui siltä kuin pohjaton nielu
olisi auennut hänen eteensä.
Ensiksi hän havaitsi enkelin, joka jo oli matkalla syvyyteen. Pyhä
Pietari näki, miten enkeli kiiruhti pelottomasti alas loppumattomaan
pimeyteen ja levitti vain hiukan siipiänsä, jottei liian äkillisesti
putoaisi alas.
Mutta kun Pyhän Pietarin silmät olivat hiukan tottuneet pimeyteen,
hän näki yhä enemmän. Hän näki ensiksikin, että paratiisi sijaitsi
ympyrävuorella, joka kiersi laajaa rotkoa, ja että tämän rotkon
pohjalla oli tuomittujen olinpaikka. Hän näki enkelin hyvän aikaa
laskeutuvan yhä alemmaksi pääsemättä alas asti. Häntä kauhistutti,
kun matka sinne alas oli niin hirveän pitkä.
"Jospa hän vain pääsisi ylös äidin kanssa", sanoi hän.
Vapahtaja katseli vain Pyhää Pietaria suurin, surullisin silmin. "Ei
sitä painoa ole olemassa, jota minun enkelini ei jaksaisi nostaa",
sanoi hän.
Matka alas syvyyteen oli niin pitkä, ettei ainoakaan auringonsäde
päässyt sinne tunkeutumaan, vaan siellä oli täysi pimeys. Mutta
tuntui siltä kuin enkeli lentäessään olisi kuljettanut mukanaan
hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista
nähdä millaista siellä alhaalla oli.
Siellä oli ääretön, musta kalliokorpi, terävät, huippupäiset vuoret
peittivät koko pohjan ja niiden välissä kiilsi musta vesi lätäköissä.
Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kortta, ei puuta, ei elon
merkkiäkään.
Mutta kaikkialle näille autioille kallioille olivat kadotukseen
joutuneet vainajat kiivenneet. He retkottivat kallioiden huipuilla,
jonne he olivat kiivenneet toivoen pääsevänsä pois rotkosta, ja kun
he olivat huomanneet, etteivät he voineetkaan päästä minnekään, he
olivat jääneet paikoilleen epätoivosta kivettyneinä.
Pyhä Pietari näki muutamien istuvan tai makaavan kädet ojossa,
alituisen kaipauksen vallassa ja silmät kiintyneinä ylöspäin. Toiset
olivat peittäneet kasvonsa käsillään, ikään kuin karkottaakseen
luotaan heitä ympäröivän toivottoman kauhun. He olivat kaikki
liikkumattomina, ei kukaan heistä viitsinyt liikuttaa sormeaankaan.
Toiset makasivat aivan hiljaa vesilätäköissä koettamattakaan päästä
ylös.
Kadotettujen joukko oli hirvittävän suuri. Rotkon pohja näytti olevan
yhtenä ainoana ruumis- ja pääläjänä.
Ja Pyhä Pietari joutui jälleen levottomuuden valtaan. "Saat nähdä,
ettei enkeli löydä häntä", sanoi hän Vapahtajalle.
Vapahtaja katsoi häneen yhtä murheellisesti kuin äskenkin. Hän tiesi
kyllä, ettei Pyhän Pietarin tarvinnut olla huolissaan enkelin vuoksi.
Mutta Pyhästä Pietarista tuntui yhä, ettei enkeli voinut löytää hänen
äitiään tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Tämä levitti siipensä
ja liiteli edestakaisin syvyyden yli etsiessään häntä.
Äkkiä eräs kadotetuista huomasi enkelin. Ja tämä hypähti pystyyn
ojentaen kätensä ja huudahti: "Ota minut mukanasi, ota minut mukaan!"
Silloin elostui äkkiä koko joukko. Kaikki miljoonan miljoonat,
jotka kituivat alhaalla helvetissä, hyökkäsivät pystyyn samassa
silmänräpäyksessä, ojensivat käsivarsiaan ja huusivat enkelille, että
hän veisi heidät mukanaan autuaitten luo paratiisiin.
Heidän huutonsa kuului aina Vapahtajan ja Pyhän Pietarin luo ja
näiden sydämet vapisivat surusta, kun he sen kuulivat.
Enkeli leijaili korkealla kadotettujen yläpuolella, mutta joka kerta
kun hän liikkui edestakaisin löytääkseen etsittävänsä, hyökkäsivät
kaikki hänen jäljessään, aivan kuin tuulenpyörre olisi lakaissut
heitä.
Vihdoin enkeli keksi haettavansa. Hän painoi siipensä kokoon ja
hyökkäsi alas kuin salama. Ja Pyhä Pietari huudahti ilosta, kun
hän näki enkelin kiertävän käsivartensa hänen äitinsä ympärille ja
nostavan hänet ylös.
"Autuas sinä, joka tuot äitini minun luokseni!" sanoi hän.
Vapahtaja laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle, ikään kuin
hän olisi tahtonut varoittaa häntä liian varhain iloitsemasta.
Mutta Pyhä Pietari oli vähällä itkeä ilosta, kun hänen äitinsä
oli pelastettu, eikä hän voinut ymmärtää, miksi hän ei heitä enää
voinut nähdä. Ja hänen ilonsa kiihtyi, kun hän näki, että vaikka
enkeli nostaessaan äitiä olikin ollut hyvin nopea, oli muutamien
kadotettujen sittenkin onnistunut tarttua kiinni pelastettavaan,
jotta hekin yhdessä hänen kanssaan pääsisivät paratiisiin.
Lähes kaksitoistakymmentä oli takertunut kiinni vanhaan vaimoon ja
Pyhä Pietari ajatteli, että oli suureksi kunniaksi hänen äidilleen,
kun hän sai auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.
Ei enkelikään millään tavalla estänyt heitä. Hän ei näyttänyt
lainkaan vaivautuvan taakastaan, vaan kohosi kohoamistaan liikutellen
siipiään yhtä helposti kuin olisi kantanut kuollutta linnunpoikaa
taivaaseen.
Mutta silloinpa Pyhä Pietari huomasi, että hänen äitinsä yritti
vapautua niistä kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän
tarttui heidän käsiinsä ja irroitti heidän sormensa, niin että toinen
toisensa jälkeen kellahti alas helvettiin.
Pyhä Pietari saattoi kuulla, miten he pyysivät ja rukoilivat häntä,
mutta vanha vaimo ei näyttänyt sallivan, että kukaan muu paitsi hän
itse tulisi autuaaksi. Hän irtaantui yhä useammista ja antoi heidän
syöksyä alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, koko avaruus kajahteli
valitushuudoista ja kirouksista.
Silloin huusi Pyhä Pietari äidilleen ja pyysi häntä olemaan armelias,
mutta tämä ei tahtonut kuulla häntä, vaan jatkoi entiseen tapaansa.
Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, mitä keveämmäksi
hänen kuormansa muuttui. Pyhä Pietari joutui sellaisen kauhun
valtaan, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi polvistua
maahan.
Vihdoin yksi ainoa kadotettu piteli enää kiinni Pyhän Pietarin
äidistä. Nuori vaimo riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili
aivan hänen korvansa juuressa, että hän sallisi hänen seurata mukana
siunattuun paratiisiin.
Silloin enkeli oli kantamuksineen tullut niin lähelle, että Pyhä
Pietari jo ojensi kätensä vastaanottaakseen äitiänsä. Hänen
mielestään ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa räpäyttää siipiään
ollakseen ylhäällä vuorella.
Mutta silloin enkeli äkkiä lakkasi liikuttamasta siipiään ja hänen
kasvonsa muuttuivat synkäksi kuin yö.
Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taaksepäin ja tarttunut
nuoren naisen käsivarsiin, jotka olivat tarrautuneet hänen kaulaansa,
ja vanha vaimo repi ja raastoi, kunnes hänen vihdoin onnistui
irroittaa yhteenpuristetut kädet, niin että hän vapautui tästä
viimeisestäkin.
Kun kadotettu putosi, vaipui enkeli usean sylen verran alemmaksi ja
näytti siltä, kuin hän ei enää olisi jaksanut nostaa siipiään.
Hän katsoi vanhaan naiseen haikean surullisin silmin, hänen kätensä
irtautuivat tämän vyötäisiltä ja hän antoi vaimon pudota, ikään kuin
tämä jäätyänsä yksin olisi ollut hänelle liian raskas taakka.
Sitten enkeli kohosi yhdellä ainoalla siipienräpäytyksellä ylös
paratiisiin.
Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa liikkumattomana nyyhkyttäen
maassa ja Vapahtaja seisoi hiljaa hänen rinnallansa.
"Pyhä Pietari", sanoi Vapahtaja vihdoin, "en koskaan luullut sinun
enää itkevän tultuasi paratiisiin."
Silloin Jumalan vanha palvelija kohotti päänsä ja sanoi:
"Mikä paratiisi tämä on, kun kuulen tänne rakkaitteni valitushuudot
ja näen täältä lähimmäisteni kärsimykset!"
Mutta Vapahtajan kasvoja synkisti mitä syvin suru. "Mikäpä olisi
minulle mieluisampaa kuin valmistaa teille kaikille valoisa ja
onnellinen paratiisi?" sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi
läksin alas ihmisten pariin ja opetin heitä rakastamaan lähimmäisiään
niinkuin itseänsä? Sillä niin kauan kuin he eivät sitä tee, ei ole
sitä turvapaikkaa taivaassa eikä maassa, missä ei tuska ja murhe
heitä saavuttaisi."